Lue keskustelun säännöt.
Jotkut naiset muuttuvat kyllä ihan sietämättömiksi raskaana oleessaan.
25.02.2014 |
Esimerkkinä eräs lähipiiriini kuuluva. Miestänsä ei "päästä" enää mihinkään. Työporukan päiväristeilylle ei saa lähteä, koska tuleva äiti ei halua, että mies on eri kaupungissa tämän raskaana ollessa (laskettuun aikaan vielä kuukausia, normaali raskaus). Illanvietot ym. pidemmät kotoa pois olot on myös kielletty. Yhdessä saattavat käväistä illanistujaisissa/tms. juhlissa, mutta tuleva äiti sanoo milloin lähdetään kotiin. Ja tämä mies ei todellakaan ole mikään erityisen kova menijä.
Samoin kaikkien puheiden pitää pyöriä vain ja ainoastaan tämän tulvan äidin ympärillä. Ei oikeasti kykene enää puhumaan muusta kuin itsestään ja raskaudestaan, vähät väliä muiden tärkeistä elämän asioista, kuten muutot, työpaikan vaihdot jne. Lisäksi vetää herneet nenään ihan uskomattomista asioista: jos joku kommentoi raskauttaan "ai odotat vauvaa, onneksi olkoon", niin tuosta suututaan "vittuako mun raskaus sille kyylälle kuuluu!". Samoin jos joku ei kommentoi "kiva tietää, että eipä sitä paljoa kiinnosta!" jne.
Voi elämä.
Kommentit (9)
Tiedetään, mä itse mm. muutuin. Olin tosi masentunut, ahdistunut, peloissani. Purin sitä muihin olemalla inhottava, etenkin miehelleni. Erohan siitä lopulta tuli. Nyt 2 raskauden ja pikkuvauva vaiheen jälkeen olen muuttunut taas mukavaksi ihmiseksi. Ja vasta ymmärtänyt kuinka masentunut ja inhottava oikeasti olin.
Nykyistä parisuhdettani en enää aio raskaudella pilata. Ne raskashormonit ei mulla vaan sovi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sanavalinnat on tuota "vittuako mun raskaus sille kyylälle kuuluu!" tasoa, niin eipä tainnut olla kovin ihana tapaus ennen raskauttaankaan...
Tulee mieleen, että äiti on hyvin nuori ja epävarma, salaa paniikissa raskaudestaan eikä ollut vielä aivan kypsä näin suureen päätökseen. Raskausajan raskaus, yksinäisyys ja henkinen kriisi on voinut tulla hänelle täytenä yllätyksenä.
Mulla taas olo on muuttunut sietämättömäksi raskausaikana.
Raskaus on joillekin todella rankka kokemus niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Siinä tarvitsee joskus paljonkin kumppanin tukea. Ei meilläkään muut kuin ystävät tienneet kuinka hirvittävä raskauteni oli, tutut ja muut luulivat raskauden olevan suhteellisen normaali. Minä kuitenkin kärsin niin järjettömistä kivuista, että iltakaudet vain huusin sängyssä. Keskenmenoriski oli alusta loppuun. Oksensin koko raskauden aamusta iltaan, niinä harvoina kertoina kun ei oksettanut, niin lähdimme yhdessä jonnekin. Varmasti vaikutin ihan normaalilta. Halusinhan minä kerrankin näyttää siltä hehkeältä raskaanaolevalta naiselta, jollainen minun kaiken logiikan mukaan piti ollakin.
Kakkosen kohdalla sairastuin masennukseen kesken raskauden, joka oli edellistä kamalampi. Masennus onneksi poistui aika pian synnytyksen jälkeen, kun hormonit tasapainoittuivat. Mies ei päässyt kuin kahdesti toisen raskauden aikana minnekään, silloinkin piti ystäväni olla kanssani, koska voin niin käsittämättömän heikosti psyykkisesti ja fyysisesti + pääsin kävelemään enää kepeillä ja meillä oli pieni lapsi. Varmasti miehen työkaverit yms pitivät/pitävät minua ihan käsittämättömänä pirttihirmuna, joka kieltää mieheltään kaiken. Meillä, kuten muissakin aikuisissa perheissä ei kukaan kuitenkaan sanele toisen menemisiä, vaan meillä yhdessä mietittiin ja päädyttiin siihen, että mies tukee niin paljon kuin pystyy. Mutta minulla onkin aivan mahtava mies, joka haluaa huolehtia vaimostaan ja lapsistaan, samoin kuin minä aviomiehestäni ja lapsistani. Kahdesti kakkosraskauden aikana hän halusi lähteä kavereiden kanssa, jolloin järjestettiin sitten muuta tukea minulle siksi aikaa. Enempää lapsia meille ei enää tule noiden kamalien raskausaikojen vuoksi, vaikka itse lapset ovat mitä aurinkoisimpia ja helppoja tapauksia.
Pointti tässä sekavassa ja pitkässä sepustuksessa on siis se, että toisille raskaus on rankempi kuin toisille. Fyysistesti ja/tai psyykkisesti. Aina ei voi tietää toisen tilannetta, varsinkin kun tuntuu että jotenkin painostetaan nauttimaan raskaudesta, eikä sen vaivoista saisi valittaa kun itsehän on valinnut tulla raskaaksi/kaikki ei voi edes saada lapsia, niin siitä voi olla vaikeakin puhua. Masennuksestani ei tiennyt kuin aivan lähimmät ystäväni, koin siitä niin voimakasta häpeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo no ei ole tämän äidin kohdalla kyse mistään tavanomaisesta poikkeavasta vaikeudesta. Erittäin avoimesti kyllä kertoo pienimmätkin yksityiskohdat, eipä juuri muusta enää puhutakaan...
Loukkaantumisen syyksi riittää esim. myös, jos "Marketta"-täti 80-v. ei ole osannut laittaa oikeanlaista tarjottavaa kahvipöytään "Miks helvetissä pitää kutsua luokseen kahville, jos ei voi laittaa edes mulle sopivaa tarjottavaa! En todellakaan ala syömään mitään tuorejuustosta tehtyä kakkua ja pullasta ja kekseistä en tykkää!".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko ihminen muka muuttua raskauden myötä niin paljon? Minun on vaikea kuvitella, että tuo kuvailemasi tyyppi on ollut ennen raskautta empaattinen, ymmärtäväinen ja muita arvostava ihminen. Vaikea elämäntilanne vahvistaa niitä itselle ominaisia piirteitä, tässä tapauksessa itsekkyyttä, tarvetta kahlita...
Raskaanaolevat on kyllä usein kummaa porukkaa. Olen tältä palstalta oppinut mm. sen, ettei saa kysyä milloin lapsi syntyy. Alkaa kauhea vaahtoaminen että "mistäs helvetistä mä sen tietäisin?", kun mulle vastaukseksi riittäisi ihan vaikka "syyskuussa".