Tunnelukkoni pilaavat hyvän parisuhteen

Lyhyesti. Lapsuus oli huono ja traumaattinen, josta syntynyt idea yksinpärjäämisestä. Takaraivossani on hyvin syvälle painunut ajatus siintä, että parempi aina pärjätä yksin ettei pety tai satuta itseään. Yhden pidemmän parisuhteen laitoin poikki omien mörköjeni vuoksi. Olin pitkän aikaa yksin, pohdiskelin mitä haluan. Opettelin tunnistamaan tunnelukon möröt ja intutition välisen eron. Kävin myös terapiassa käsittelemässä lapsuuttani. Tunnistan käytös/ja toimintamallit joita lapsuudesta selviytymisessä olen tarvinnut. Tunnistan myös tilanteita kun nämä vanhat toimintamallit aktivoituvat

Olen nyt uudessa hyvässä ja tasapainoisessa suhteessa. Suhdetta takana reilu vuosi ja vanhat möröt palaavat. Kaikesta itsetutkiskelusta ja pohdiskelusta huolimatta huomaan etäännyttäväni itseäni miesystävästäni tasaisin välein. Tunnistan, että joku "triggeröi" tilanteen jossa alan toimimaan vanhakantaisesti, tiedostan että tämä on traumaperäistä, enkä oikeasti halua esimerkiksi erota ja olla yksin. Tunne kuitenkin kalvaa aina jonkin aikaa. Miesystävä on tietoinen näistä möröistäni. Olen hänelle hyvin avoimesti puhunut.

Turhauttavinta tässä on se, että tiedostan käytökseni ihan juuria myöten, mutta silti käyttäydyn sen mukaisesti. Eihän se voi tuntua toisesta hyvältä vaikka miten ymmärtää. Käytökseni tuntuu varmasti etäiseltä ja kylmältä hetkinä kun tunnelukko on aktivoituna.