Onko vanhemmuus ja perhe-elämä sellaista kuin kuvittelit?

Ei ole, ei ollenkaan. Jos nyt saisin päättää tällä tiedolla, saattaisi jäädä lapset tekemättä. Toisaalta, ehkä parempi näin, koska olisin sitten jäänyt paitsi monesta onnen hetkestäkin. 

Ap, nyytin kanssa voi mennä lastenteatteriin kun se hiukan kasvaa. 

Minä olen ollut "lapsellinen" nyt 30 vuoden ajan eli esikoinen on 30 ja nuorin 6.

Lapsenlapsiakin on jo 9 kappaletta.

Itse vanhemmuudessa ja lapsiperhe-elämässä ei ollut varsinaisia yllätyksiä. En uskonut teattereissa käymisen loppuvan vanhemmuuteen, mutta en kuvitellut sitäkään, että menisin vauvan kanssa teatteriin eli kuvittelin (aivan oikein) että lapsen isovanhemat, kummit , enot, sedät ja tädit tahtoisivat olla läsnä lasten elämässä.

Isovanhemmuus sen sijaan kyllä yllätti. Olin aina kuvitellut, että s esuhde olisi jotenkin etäisempi kuin omiin lapsiin. Rakkaudellinen toki, mutta ei yhtä tiivis. Osoittautuikin että asia on tarkkana toisin päin. Kun oma lapsi on ääröttömän rakas, niin sen oman lapsen apsi onkin kakis kertaa rakkaampi, tuplaäärettömästi.

Rakastaminen tekee ihmisen aina haavoittuvaksi. Rakkaus kaikkiin läheisiin tekee sen, mutta rakkaus omiin lapsenlapsiin - se onkin jo niin pelottava hyppy että olisin voinut etukäteen vavista, jos olisin sen tiennyt.

Parempaa kuin kuvittelin. Johtuu ehkä siitä, että ei ole kaipuuta ns. omaan elämään.

Elämänikäinen duuni, ei yllättänyt siis. Omieni puolia pidän ja se on tänä päivänä totista totta. Jatkuvaa tsemppaamista, tukemista ja kannustamista, henkistä, taloudellista jne. Nauran keski-ikäisten miesten treffi-ilmoituksille, joissa he kertovat lastensa mukamas jo "lentäneen pesästä", ts. lapset ja heidän asiansa on ulkoistettu jonkun muun hoidettavaksi.