Poissaoleva mies

Tuntuu oudolta avautua kaikesta täällä. No... Tää on tosi hankalaa. Mä olen vaan jotenkin tosi kyllästynyt. Mies ei ole enää nykyisin juuri koskaan läsnä. Tai näin on mennyt jo pari vuotta. Se vain yleensä istuu yksin makuuhuoneessa aamusta iltaan ja näyttää siltä että sen silmät vaan seisoo päässä. Se tekee luovaa työtä, en sano tarkemmin. Se sanoo tietävänsä itsekin, ettei pysty oleen läsnä, mutta tuntuu siltä, ettei se vaan välitä. Se vaan elää jossain omissa maailmoissaan, eikä millään muulla oo enää väliä, ei ainakaan mulla.

Joskus, tai vähän useammin, mä ajattelen, että se on oikeesti sairas. Sen jutut vaan on joskus niin jostain tän maailman ulkopuolelta nykyään, se on vaan valumassa hitaasti jonnekin muualle. Mikään normaali ei enää kiinnosta. Sillä esim on makuuhuoneen nurkassa kauhee kasa jotain sekalaista pyykkiä, oikee vuori. Mä en oo koskenu siihen. Se on ollu siellä jo tyyliin pari kuukautta. Mä oon oikeesti tosi väsyny ja vaan tosi yksinäinen. Pyykit on tietty ihan sama, mut haluaisin vaan miehen takasin. Istun vaan illat kotona ja koitan huolehtia kaikesta, ja toinen vaan kököttää yksinään toisessa huoneessa niinku se olis jossain huumeissa, vaikka se olis vesiselvä. Oikeesti joskus aamusin se vaan ponkasee sängystä ylös kun se on taas yön aikana saanu jonkun uuden idean, joka on jotenki elämää suurempi.

Mua jotenkin pelottaa se se jotenkin saa mut aina vaan ymmärtämään ja ymmärtämään kaikkee, mitä se tekee. Aina kun puhun sen kanssa, se saa aina selitettyä kaikki parhain päin. Se on tehny pari kertaa kaikkee aika sekopäistä meidän suhteen aikana. Ei kuitenkaan pettäny. Tiedän, ettei se tekis semmosta. Mainitsen sen, koska tää palsta on tää palsta. Se on siis se on tyyliin lähtenyt vaan vaeltamaan jonnekin jostain syystä ja unohtanu, et mua on edes olemassa ja että mä odotan kotona ja pelkään, että se on tappanu ittensä. Kännykkää se ei koskaan pidä mukana, unohtaa sen aina jonnekin nurkkaan. Lääkitys on vähän vakauttanu touhua, mutta yhtä poissaoleva se on edelleen. Se käy juttelemassa psykologin kanssa, mut ei ne kuulemma voi tehä mitään. Mä oon vaan jatkuvasti huolissani. Ei oo kiva kattella, kun se vaan ajautuu jonnekin pois. Skitsofrenia on käyny mielessä pari kertaa, mutta kriteerit ei kuitenkaan täyty, eikä kyse tunnu olevan mistään psykoosista.

Mua vaan väsyttää tää homma. Onhan tää kivaa sillon kun se on henkisestikin paikalla, mut noin muuten mä elän jonkun haamun kanssa. Tuntuu et kaikki esim hukkuis vaan paskaan ilman mua. Mä en tiedä, mitä pitäis tehdä. En haluais erotakaan, mutta joskus tuntuu, ettei oo vaihtoehtoo. Se sanoo aina, et haluaa korjata asiat, mut aina tuntuu olevan joku este.