En kerta kaikkiaan JAKSA enää yrittää olla hyvä, mukava ja kannustava kunnon ihminen. Enkä varsinkaan hymyillä.

Voi voi meidän pastatrollia. Käy ostamassa vaikka mehujää.

Ja tuosta kannustamisesta. En jaksa enää kehua yhdenkään lapsen halloween-kostyymiä tai "bäkkäriä" tai oikeinkirjoitustehtävää, koska minua ei ihan aidosti kiinnosta. Enkä jaksa kuunnella kannustavasti enää yhtään mieheni työjuttua enkä varsinkaan sanoa mitään rohkaisevaa.

Enkä varsinkaan jaksa hymyillä ja tervehtiä kun taloyhtiön mummelit tulee pihalla vastaan.

Haluaisin vaan jurottaa rauhassa ja olla kerrankin oma itseni.

-ap-

No antaa mennä vaan. Ite onneksi oon tajunnu siinä vaiheessa, kun nuoruus oli ohi ja ongelmat alkoivat painaa, että sillä iloisen esittämisellä ei saa muuta kuin pahan olon ittelle. Asenteeni elämään on lähinnä ironisen huvittunut. Pskaa on mutta olkoon.

Parempi olla rehellinen itselle ja olla sitä mitä on, kuin esittää jotain muuta koko elämänsä.

Tuosta, että ihmiset huolestuvat hiljaisuudestasi: he todennäköisesti pitävät pirteää ja sosiaalista "tekominääsi" aitona sinuna ja siksi luulevat, että sinulla ei ole kaikki hyvin. Mutta ymmärrän sinua, että jatkuva roolin vetäminen ei jossain vaiheessa vain enää onnistu. Se käy sekä henkisesti, emotionaalisesti että fyysisesti liian uuvuttavaksi.

Minä olen ihan perusavoin ja iloinen luonne ja olen silti kokenut, että se ei vain riitä. Juttelen ja olen vastavuoroisesti kiinnostunut kuuntelemaan toisia mutta en jaksa jatkuvaa sosiaalista naurua, kauhistelua ja voivottelua, ylenpalttista kiinnostusta muiden ihmisten yksitysasioihin tai painetta siitä, että minun olisi oltava valmis avautumaan kaikesta ja kaikille. Peruspositiivinenkin nainen joutuu helposti silmätikuksi, jos ei koko aikaa jaksa sitä avautumis- ja draamailukulttuuria.

Toisaalta mietityttää, kuinka moni näistä "avautujista ja draamailijoista" vetää myös roolia ja mielessään huokaa, että ei jaksa enää tätä "oikean naisen" esittämistä. Ehkä, jos yksi heittäisi roolin nurkkaan niin osa rohkaistuisi seuraamaan perässä?

Minut kasvatettiin kuin miehet ja elän kuin miehet. Tuntuu, että keskimäärin miehet ehkä ymmärtävät minua, mutta naiset ei.

Jotenkin tuntuu, että koko elämässä on aina vain kyse muista ihmisistä. Siitä, mitä minä voin antaa heille ja mitä roolia minulta odotetaan.

Aloin käydä kirkossakin kun ajattelin että Jumalalle varmaan kelpaa yrmeämpikin naisihminen. Kävi ilmi, että kristinuskossakin on koko ajan kyse vain muista ihmisistä. Sitten kun olet oikein kelpo kristitty, Jumala käyttää sinua auttaakseen muita ihmisiä.

Kiva tietysti niille muille, mutta koska on minun vuoroni?

Olen yleisestikin kiinnostunut kaikenlaisista hengellisistä asioista ja henkisestä kasvusta jne. Mutta kaikessa on aina taustalla se koukku, että ole muille kiltti, ole muille hyvä, rakasta muita ihmisiä.

Minä en tahdo. Eikä tuo sitäpaitsi ole edes kovin ratkaisukeskeistä. Järkevintähän olisi että kaikki kohdistaisi sen rakkauden ja hyvyyden itseensä, ettei sitä tarvitsisi kerjätä muilta.

-ap-

No älä sitte oo.

No kai ne nyt kysyy mikä sulla on, jos oot koko elämäsi vetänyt niille roolia jonkalaiseksi ne sua luulee. Olet tehnyt tässä hallaa vain itsellesi. Se on kuule laastarin repäsy sitten vaan edessä asian kanssa. 

Olet tunnistanut ongelman. Nyt on sitten toteutuksen aika. Voisit ostaa vaikka muutaman terapiatunnin tai life coach -tapaamisen, jos tuntuu ettei omin voimin onnistu. Olen varma, että youtube on täynnä tämän aihepiirin opetusvideioita, kun vaan saat ne nousemaan syötevirtaasi. 

Vierailija kirjoitti:

Minut kasvatettiin kuin miehet ja elän kuin miehet. Tuntuu, että keskimäärin miehet ehkä ymmärtävät minua, mutta naiset ei.

En tiedä, oletko mies vai nainen, mutta voin osittain samaistua tuohon. Olin aina "isän tyttö", ja teininä luin kaikenlaisia jännäreitä ja katselin toimintaelokuvia ja scifiä ja niin edelleen. Samaistuin tyyliin Alistair McLeanin sankareihin enkä ikinä tiennyt mistä luokan muut tytöt puhuu. En kyllä ymmärtänyt poikien juttujakaan, sen puoleen.

Mutta se paine olla tietyllä tavalla naistyypillinen oli siellä taustalla aina. Sukujuhlissa kiltin tytön esittäminen valui pikkuhiljaa kuin myrkky muuhunkin elämääni.

Pahinta on, että jossain vaiheessa olen alkanut esittää miehellenikin jonkinlaista "herttaista pikkurouvaa".

Luulen että tämä on joku stressireaktio: kun on stressiä, perusturvattomuus ja -kelpaamattomuus aktivoituu ja alitajuisesti esittää jotain jälkeenjäänyttä roolia, että olen varmasti sellainen kuin kuuluu eikä minua hylätä.

Voi kyllä olla että hylätyksi tuleminen veisi vähemmän energia kuin jatkuva muiden huomiointi ja hymyily ja kannustaminen ja herttaisuus.

-ap-

Miehiltä vaaditaan sosiaalisesti niin paljon vähemmän. Vävypoika on ihan ok vaikka istuisi hipihiljaa kahvipöydässä ja pakenisi sitten autotalliin omiin puuhiinsa. Miniän pitää sen sijaan ihastella anopin tuttavantuttavien kuulumiset, jututtaa suvun seniilit mummelit ja hiljainen nuoriso. Ja sietää kälyjen utelut ja piikittelyt mieltään näyttämättä. Itsellä vielä työ ihmisten parissa. Huoh.

Ei sinun pidä esittää tekopirteää, riittää että käyttäydyt asiallisesti ja normaalin ystävällisesti. Esim. tervehdyksiin vastaaminen ja keskustelukumppanin kuunteleminen ovat ihan tavallisia käytöstapoja eivätkä mitään bonuslisäjuttuja.

Vierailija kirjoitti:

Miehiltä vaaditaan sosiaalisesti niin paljon vähemmän. Vävypoika on ihan ok vaikka istuisi hipihiljaa kahvipöydässä ja pakenisi sitten autotalliin omiin puuhiinsa. Miniän pitää sen sijaan ihastella anopin tuttavantuttavien kuulumiset, jututtaa suvun seniilit mummelit ja hiljainen nuoriso. Ja sietää kälyjen utelut ja piikittelyt mieltään näyttämättä. Itsellä vielä työ ihmisten parissa. Huoh.

Onkohan niin, että miehet vaan kieltäytyy lähtemästä kaikkeen p*askaan mukaan? Tai eivät edes huomaa, että niiltä vaaditaan jotain? Mutta liian monet naiset kautta maailmanhistorian ovat vain niianneet ja nöyrtyneet ja sitten opettaneet saman tyttärilleen?

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Miehiltä vaaditaan sosiaalisesti niin paljon vähemmän. Vävypoika on ihan ok vaikka istuisi hipihiljaa kahvipöydässä ja pakenisi sitten autotalliin omiin puuhiinsa. Miniän pitää sen sijaan ihastella anopin tuttavantuttavien kuulumiset, jututtaa suvun seniilit mummelit ja hiljainen nuoriso. Ja sietää kälyjen utelut ja piikittelyt mieltään näyttämättä. Itsellä vielä työ ihmisten parissa. Huoh.

Kuka vaatii? Taitaa olla ne suvun naiset ketkä tätä sosiaalisuutta toisilta naisilta enimmäkseen vaativat.

Miehet ovat tutkitusti vähemmän puheliaita ylipäänsä. 
Puhuvatko naiset enemmän kuin miehet? Kyllä, näin saattaa hyvinkin olla! Maryland School of Medicinen yliopiston selvityksessä on löydetty biologisia faktoja väitteen tueksi.

NBC:n mukaan nainen puhuu päivässä jopa 20 000 sanaa, kun mies puhuu vain 7000.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/nyt-se-on-selvitetty-tasta-syystya-…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehiltä vaaditaan sosiaalisesti niin paljon vähemmän. Vävypoika on ihan ok vaikka istuisi hipihiljaa kahvipöydässä ja pakenisi sitten autotalliin omiin puuhiinsa. Miniän pitää sen sijaan ihastella anopin tuttavantuttavien kuulumiset, jututtaa suvun seniilit mummelit ja hiljainen nuoriso. Ja sietää kälyjen utelut ja piikittelyt mieltään näyttämättä. Itsellä vielä työ ihmisten parissa. Huoh.

Onkohan niin, että miehet vaan kieltäytyy lähtemästä kaikkeen p*askaan mukaan? Tai eivät edes huomaa, että niiltä vaaditaan jotain? Mutta liian monet naiset kautta maailmanhistorian ovat vain niianneet ja nöyrtyneet ja sitten opettaneet saman tyttärilleen?

-ap-

Itse miehenä en välitä pätkääkään sukulaisten mielipiteistä, minkään asian suhteen. Huomaan, että naispuolisia ihmisiä suvussani kiinnostaa sosiaalinen hyväksyntä huomattavasti enemmän. 

Varmaan se laskee kun ikää tulee ja estrogeenintuotanto laskee. Naiset muuttuvat siis ikääntyessään miesten kaltaisiksi, niin ulkonäön suhteen kuin henkisestikin :)

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehiltä vaaditaan sosiaalisesti niin paljon vähemmän. Vävypoika on ihan ok vaikka istuisi hipihiljaa kahvipöydässä ja pakenisi sitten autotalliin omiin puuhiinsa. Miniän pitää sen sijaan ihastella anopin tuttavantuttavien kuulumiset, jututtaa suvun seniilit mummelit ja hiljainen nuoriso. Ja sietää kälyjen utelut ja piikittelyt mieltään näyttämättä. Itsellä vielä työ ihmisten parissa. Huoh.

Onkohan niin, että miehet vaan kieltäytyy lähtemästä kaikkeen p*askaan mukaan? Tai eivät edes huomaa, että niiltä vaaditaan jotain? Mutta liian monet naiset kautta maailmanhistorian ovat vain niianneet ja nöyrtyneet ja sitten opettaneet saman tyttärilleen?

-ap-

Itse miehenä en välitä pätkääkään sukulaisten mielipiteistä, minkään asian suhteen. Huomaan, että naispuolisia ihmisiä suvussani kiinnostaa sosiaalinen hyväksyntä huomattavasti enemmän. 

Varmaan se laskee kun ikää tulee ja estrogeenintuotanto laskee. Naiset muuttuvat siis ikääntyessään miesten kaltaisiksi, niin ulkonäön suhteen kuin henkisestikin :)

 

Olen antanut itseni ymmärtää, että testosteroni tekee ihmisistä itsevarmempia ja estrogeeni pehmeämpiä. Jossain sanottiinkin, että estrogeeni on "pikkuvaimohormoni". On mielenkiintoista lukea sukupuolensa korjauttaneiden kertomuksia siitä, miten koko kokemusmaailma muuttuu kun saa toisen sukupuolen hormoneita.

Johtui sitten estrogeenista vai mistä, mutta minulla ainakin on voimakas pelko lauman hylkäämäksi tulemisesta, minkä takia sitten yritän esittää haluttua roolia. Miehet ilmeisesti lähtevät siitä oletuksesta etteivät laumaa tarvitse.

Mistäs minulle saataisiin hieman miehistä itseluottamusta? Miten voisin uskoa, että kelpaan kyllä muille teeskentelemättäkin, ja jos en kelpaa, pärjää ilman?

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Tuosta, että ihmiset huolestuvat hiljaisuudestasi: he todennäköisesti pitävät pirteää ja sosiaalista "tekominääsi" aitona sinuna ja siksi luulevat, että sinulla ei ole kaikki hyvin. Mutta ymmärrän sinua, että jatkuva roolin vetäminen ei jossain vaiheessa vain enää onnistu. Se käy sekä henkisesti, emotionaalisesti että fyysisesti liian uuvuttavaksi.

Minä olen ihan perusavoin ja iloinen luonne ja olen silti kokenut, että se ei vain riitä. Juttelen ja olen vastavuoroisesti kiinnostunut kuuntelemaan toisia mutta en jaksa jatkuvaa sosiaalista naurua, kauhistelua ja voivottelua, ylenpalttista kiinnostusta muiden ihmisten yksitysasioihin tai painetta siitä, että minun olisi oltava valmis avautumaan kaikesta ja kaikille. Peruspositiivinenkin nainen joutuu helposti silmätikuksi, jos ei koko aikaa jaksa sitä avautumis- ja draamailukulttuuria.

Toisaalta mietityttää, kuinka moni näistä "avautujista ja draamailijoista" vetää myös roolia ja mielessään huokaa, että ei jaksa enää tätä "oikean naisen" esittämistä. Ehkä, jos yksi heittäisi roolin nurkkaan niin osa rohkaistuisi seuraamaan perässä?

Jos joku romahtaa, esim narsisti voi kans romahtaa, kun toinen puhuu kipupisteistä ja aidosta herkkyydestä, pian akkalaumalta ja mieheltä löytyy vielä pahempia. Aidompia, herkempiä, traagisempia. Sama suohonlaulu jatkuu.

Jos ollaan rentoja, joku löytää sisäisen hipsuttelijan, tulee villasukissa teille ja Pierre, kun on niin vapaa. Eli niin kauan kun muista tulee ongelmia, vastaus on vaan vetäytyä hiljaisuuteen. Yksinäisyyteen.

Autokorrekt. Yhdellä kaverilla oli tapana tulla kutsumatta, piereskellä ja kehui että se on rentoutumisen merkki, kun tänne on niin kiva tulla.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että koko elämässä on aina vain kyse muista ihmisistä. Siitä, mitä minä voin antaa heille ja mitä roolia minulta odotetaan.

Aloin käydä kirkossakin kun ajattelin että Jumalalle varmaan kelpaa yrmeämpikin naisihminen. Kävi ilmi, että kristinuskossakin on koko ajan kyse vain muista ihmisistä. Sitten kun olet oikein kelpo kristitty, Jumala käyttää sinua auttaakseen muita ihmisiä.

Kiva tietysti niille muille, mutta koska on minun vuoroni?

Olen yleisestikin kiinnostunut kaikenlaisista hengellisistä asioista ja henkisestä kasvusta jne. Mutta kaikessa on aina taustalla se koukku, että ole muille kiltti, ole muille hyvä, rakasta muita ihmisiä.

Minä en tahdo. Eikä tuo sitäpaitsi ole edes kovin ratkaisukeskeistä. Järkevintähän olisi että kaikki kohdistaisi sen rakkauden ja hyvyyden itseensä, ettei sitä tarvitsisi kerjätä muilta.

-ap-

Eikö se ollut jotenkin niin, että rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Eli Jumala on ykkönen ja sen jälkeen tasavahvasti minä ja muut?

Aika mahdoton tietysti sekin ohje.