Lue keskustelun säännöt.
Miten toimisit tälläsen lapsen kanssa?
14.02.2014 |
On hyvin herkkä ala-asteelainen tyttö. Stressaa helposti, jännittää, kokee mahakipua millon mistäkin asiasta. On myös tosi ujo.
Asioita joita jännittää ja stressaa on mm:
- esitelmien pito koulussa, eikä tykkää olla esillä oikeen muutenkaan.
- uusien kavereiden, ihmisten ja ihastuksien tapaaminen. on myös sillon tosi ujo.
- pelkää telinevoimistelutunteja. koska ei osaa edes tehdä kuperkeikkaa!
- pelkää koulun kanssa yhteisiä uimakertoja. kun muut uskaltaa laskea isosta liukumäestä, hypätä kynttilähyppyjä, sukeltaa.
- ensimmäinen kerta kun meni kouluun pelotti ja jännitti.
- ensimmäinen kerta kun matkusti junalla tai bussilla pelotti.
- kun ei osannut sanoa r kirjainta koulussa, oppi vasta myöhemmin, se pelotti ja jännitti.
- ei uskalla ja kehtaa viitata tunneilla koska pelkää sanovansa jotain tyhmää tai väärin.
- joidenkin kokeiden teko jännittää.
Mikä tuollaseen oikeen ajaa!? ja mitä tuon lapsen kanssa pitäisi oikein tehdä?
Lapsi selkeästi on itse myös kiusaantunut siitä että jännittää joka helvetin asiaa mahalla ja stressaa.
Kommentit (30)
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 13:36"]
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 13:21"]
Mutta mitä omien lasten kanssa aion tehdä, niin
toivon että osaan olla tukeva ja hyvä vanhempi, rakastava vanhempi.
mutta toivon että ne saa ihan erillaisen persoonallisuuden. perii luonteen esim isältään (rakastun vahvoihin miehiin.) tai sitten muuten vaan, jotta on pienestä pitäen jo terveempi ja realistisempi suhtautuminen eri asioihin, eikä pelkää tai jännitä turhia kun ei niihin kuole ja mitäänhän täällä ei ole pakko tehdä, jos ei halua. muuta kuin kuolla. haluan myös että lapseni tietäisivät sen.
en tiedä mitä tekisin jos lapsestani tulisi samanlainen kun minä. pelkäisin varmaan sen puolesta ja olisin ihan paniikissa vaikka en pyrkisikään näyttämään sitä lapselle.. pelkäisin mitä sen elämästä tulee, koska koen että oma lapsuuteni oli yhtä kärsimystä. lukuunottamatta joitakin satunnaisia hyviä hetkiä. pelkäisin että lapseni sairastuisi kanssa suolistosairauteen, jos hänestä tulisi hirveä mahalla stressaaja tai jännittäjä, tai stressaaja ja jännittäjä ylipäätään.
yrittäisin lapsen saada kanavoimaan epämielyttäviä tunteita terveemmän kaavan kautta, eli satunnaisen ahdistuksen. koska toi stressi ja jännitys ja ujouskin on niin turhaa paskaa ja pilaa vaan elämää.. :(
sitten ne omat heikkoudet mitä itselläni oli, pyrkisin lasten kohdalla niissä panostamaan. esim. jos saisin tytön, niin suosittelisin tälle pienestä pitäen esim telinevoimistelu harrastusta. mutta minua edelleen pelottaisi vammautuuko lapseni jotenkin telinevoimisteluharrastuksessa. halvaantuuko esimerkiksi. ja toivoisin että joku osaava ihminen opettaisi häntä tekemään kuperkeikat yms, koska minulle ei koskaan opettanut kukaan.. koulussa tuli vasta sen tekeminen eteen. miksi helvetissä niitä edes tehdään!? minkä kannalta se on oleellista!?
pyrkisin myös rohkaisemaan lastani ja maalaamaan hänen mieleensä positiivisiä mielikuvia eri asioista. kehottaisin olemaan avoin, iloinen ja sosiaalinen että se on paljon kivempaa ja rentous ja rohkeus kannattaa ja se on myös siistiä. ;) sen sijaan kun hermoilisin lapsen puolesta ja tartuttaisin siihen samanlaista toimintaa!
sitten kävisimme matkoilla niinkun normaalit perheet, ehkä jopa ulkomailla ja muuallakin suomessa kauempana kuin vaan 20km päässä kodista jossain onnettomalla vuokramökillä.. kävisimme myös ravintoloissa, uimahalleissa, matkustaisimme julkisilla jne. jotta kaikki tälläset välineet ja paikat tulisi lapselle tutuiksi ja se ei pelkäisi niistä.
asiat selvitettäisiin aina puhumalla ja eri rangaistuksilla, mutta ei koskaan lyömällä. ja muutenki pyrkisin lapselleni tarjoamaan erillaisen kodin, tasapainoset ja onnelliset vanhemmat, siskon tai veljen. terveet isovanhemmat henkisesti, jos ei omalta puoleltani, niin ees jos miehen puolelta sais nii ois hyvä..
[/quote]
Miksi koulussa opetateen sitten mitään? :)
Kuperkeikat on hyvää koordinaatiota, se lisää kaikenlaista kehonliikettä ja se on hyvä pohja kaikelle liikkumiselle. Painissa alkuun treenataan nimenomaan kuperkeikkoja yms siksi että sillä saadaan keho hallintaan, tulee sellainen pyörivä liike jota tarvitaan. Itseäänkään ei hajoita jos on notkeutta ja liikkuvuutta.
Jos katselet millaista on painiminen niin siinä hyvin suuressa osassa on notkeus ja nimenomaan pääseminen pois tukalista paikoista. Koska ei painissa riitä se että saa toisen maahan, siellä maassakin väännetään ja laitetaan vastaan.
Jos ihmisen liikkuminen rajoittuu siihen että ollaan pystyssä niin kroppa jää osittain käyttämättä. Väitän että jos ihminen tekee monipuolisesti liikuntaa ja käyttää kehoaan eri tavoin, niin siitä saa vielä vanhana hyötyä.
[/quote]
Niin no kiitos tästä .. :)
Kyllä mä tiedän sen et koulussa opetetaan lapsille pelkästään tärkeitä ja hyviä taitoja. Ei heitä siellä mihinkään pahaan opeteta.
Mut silti mulle on jääny traumoja... tuntuu et vähän kaikesta. Normaalista. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ihan yks yhteen aloituksessa kuvatun kaltainen. Kyse on tempperamentista, eikä se ole kasvaessa mihinkään hävinnyt. MUTTA olen oppinut tulemaan asian kanssa paremmin toimeen ja olemaan armollisempi itselleni.
Minä nyt vain satun olemaan jännittäjä. Olen myös motorisesti kömpelö, ja kehoni reagoi stressiin voimakkaasti. Olen syntynyt tällaiseksi. Ap:kin saattaa olla syntynyt tietyllä lailla reagoivan elimistön kanssa, ja tilannetta on pahentanut/laukaissut lapsuudessa koettu turvattomuuden tunne.
Itse olen myös ainoa lapsi, ja vanhempani ovat eronneet. Ala-asteikäisenä muutimme toiseen kaupunkiin, enkä oikein saanut uusia kavereita, ja yläasteella minua kiusattiin. Olin jo kirjoittamassa että lapsuuteni oli onnellinen, mutta onhan sitä itse kullakin kaikenlaista painolastia.
Olin melko samanlainen vaikka kuperkeikat osasinkin erinomaisesti. Lopputulos on että minusta tuli mamupatja. Taisin vain olla väärään maahan syntynyt alunperinkin...
Tuossa ei ole mitään epätavallista. Herkkiä jännittäjätyyppejä mahtuu joka luokkaan ja ryhmään. Tärkeintä on, että viestität lapselle, että hän kelpaa juuri tuollaisena. Minäkin olin (ja olen) herkkä jännittäjä, ja minusta tuli silti puhetyöläinen, tarkemmin sanottuna opettaja. :)
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 13:54"]
Itse olen ihan yks yhteen aloituksessa kuvatun kaltainen. Kyse on tempperamentista, eikä se ole kasvaessa mihinkään hävinnyt. MUTTA olen oppinut tulemaan asian kanssa paremmin toimeen ja olemaan armollisempi itselleni.
Minä nyt vain satun olemaan jännittäjä. Olen myös motorisesti kömpelö, ja kehoni reagoi stressiin voimakkaasti. Olen syntynyt tällaiseksi. Ap:kin saattaa olla syntynyt tietyllä lailla reagoivan elimistön kanssa, ja tilannetta on pahentanut/laukaissut lapsuudessa koettu turvattomuuden tunne.
Itse olen myös ainoa lapsi, ja vanhempani ovat eronneet. Ala-asteikäisenä muutimme toiseen kaupunkiin, enkä oikein saanut uusia kavereita, ja yläasteella minua kiusattiin. Olin jo kirjoittamassa että lapsuuteni oli onnellinen, mutta onhan sitä itse kullakin kaikenlaista painolastia.
[/quote]
Miksi en enää ole sitten moinen...? :)
- ap
Jos on tommonen niin on kyllä heikko ja mielenhallinta puuttuu! elämä ei oo koulinu. Näin mä nään, kun katson taakse päin rehellisesti entistä minääni. Pidän sitä aikamoisena lässykkänä ja luuserina.. joka kuvitteli tietävänsä jotain, mut ei oikeesti tiennykkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 14:01"]
Tuossa ei ole mitään epätavallista. Herkkiä jännittäjätyyppejä mahtuu joka luokkaan ja ryhmään. Tärkeintä on, että viestität lapselle, että hän kelpaa juuri tuollaisena. Minäkin olin (ja olen) herkkä jännittäjä, ja minusta tuli silti puhetyöläinen, tarkemmin sanottuna opettaja. :)
[/quote]
En varmasti anna lapseni jämähtää tuohon muottiin... ja pilata elämäänsä. Opetan arvostamaan asenne ihmisiä, jotta pärjää elämässä!
Tuolleen jos rupeaa liikaa lässyttelemään, on todennäkösesti ikuisesti sellanen.
Emmä näe oikeesti muuta syytä, kun en enää oo tuollanen niin sen et äitin sekopää toiminta ja epävakaa lapsuus teki musta lapsena sen tyypin mitä olin.
Tottakai jokainen lapsi varmaan jännittää ja stressaa ja kokee just mahakipua eritilanteissa, mut mulla niitä oli aivan liikaa ! ei niin voi elää et lähes jokainen tilanne stressais ! haloo... se sairastuttaa.
Joten pyrin kyllä tekee oman lapsen kanssa asiat niinku normaalissa elämässä ja perheessä kuuluu, MUTTA, jos siitä huolimatta hänestä tulis noin lässykkä kun minusta mitä olin niin siitä hellyydestä huolimatta mä pyrin kyllä kanssa vähän potkimaan persiille tai lähtee hakee apukeinoja, millä tollanen epäterve toiminta saadaan katkaistuksi. Esim. psykologille menoa, jotkut luontaistuotteet yms...
Mut mä en usko. Jos mä teen mun lapsen kans kaiken oikein ja se saa onnellisen ja tasapainosen perheen, ei siitä yksinkertasesti voi tulla tollanen...
Se on vaan fakta.
Koska näkeehän sen nyt, et muhunkin vaikutti se millanen perhe mulla oli ja kasvatus! mul on vahva fiilis siitä et musta ois voinu tulla toisenlaisessa perheessä ees pikkusen erillainen...
Eiköhän se ollu äiti ja sen sekopää toiminta mikä muhun vaikutti!
Muuta mä en pysty, enkä rupeekkaan hyväksymään!
Halusin olla rohkea ja rento tyyppi ja nyt mä olen sitä. Se on hyvää elämää ja mitä moni arvostaa. Se on itsestä kiinni, kaikki lähtee itestään .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 15:45"]
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 14:01"]
Tuossa ei ole mitään epätavallista. Herkkiä jännittäjätyyppejä mahtuu joka luokkaan ja ryhmään. Tärkeintä on, että viestität lapselle, että hän kelpaa juuri tuollaisena. Minäkin olin (ja olen) herkkä jännittäjä, ja minusta tuli silti puhetyöläinen, tarkemmin sanottuna opettaja. :)
[/quote]
En varmasti anna lapseni jämähtää tuohon muottiin... ja pilata elämäänsä. Opetan arvostamaan asenne ihmisiä, jotta pärjää elämässä!
Tuolleen jos rupeaa liikaa lässyttelemään, on todennäkösesti ikuisesti sellanen.
[/quote]
Mitä?
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 18:05"]
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 15:45"]
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 14:01"]
Tuossa ei ole mitään epätavallista. Herkkiä jännittäjätyyppejä mahtuu joka luokkaan ja ryhmään. Tärkeintä on, että viestität lapselle, että hän kelpaa juuri tuollaisena. Minäkin olin (ja olen) herkkä jännittäjä, ja minusta tuli silti puhetyöläinen, tarkemmin sanottuna opettaja. :)
[/quote]
En varmasti anna lapseni jämähtää tuohon muottiin... ja pilata elämäänsä. Opetan arvostamaan asenne ihmisiä, jotta pärjää elämässä!
Tuolleen jos rupeaa liikaa lässyttelemään, on todennäkösesti ikuisesti sellanen.
[/quote]
Mitä?
[/quote]
Niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On varmasti aika raskasta, mutta ei kai siinä auta muu kuin olla kärsivällinen, tukea ja tsempata. Kannattaisi varmaan yhdessä harjoitella niitä asioita, joita jännittää. Esim. kuperkeikkoja tehdä yhdessä tytön kanssa kotona, käydä uimassa harjoittelemassa hyppyjä ym. Koita tehdä niistä mahdollisimman hauskoja kokemuksia ja kerro, ettei kukaan osaa ilman harjoittelua yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kun mä olin ala-asteella
Jännitin Esitelmiä
en tutustunut helposti uusiin ihmisiin
Pelleilin koulun uintireissuilla että en osaanut uida koska en halunnut aikuisten altaaseen hyppäämään pää edellä. sitä siis pelkäsin
Eka kerta koulussa, bussissa, junassa, lentokoneessa yms. jännitti mutta ei sen jälkeen enää.
En viitannut paljoa vaikka olisin tiennyt vastaukset ja tietysti kokeet jännitti..
silti mä pääsin näistä koulujännittämisistä yms lukiossa eroon kun vaan oli pakko tehdä. Rutiinien ja toistojen kautta uskalsin kerta kerralta helpommin mennä luokan eteen pitämään esitelmiä yms. Nyt olen asiakaspalvelija joka pälättää puhelimessa ja kasvotusten täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ilman mitään ongelmaa :) Älä vähättele pelkoja.. Miettikää vaikka joku sanaleikki tai mantra mitä voi hokea mielessään kun tulee tiukka paikka :) Ihan tavallinen tyttö hän on.
Olin itse samanlainen 7 luokkaan asti. Sitten asiat jotenki vaan muuttu, osasin nauraa omille mokille ja olin kaikkien kaveri, hölösuu yms. Mutta ei se jännittäminen ole vieläkää loppunut, aina valahdan punaiseksi jos pitää selittää jotain isommalle porukalle vaikka kovasti yritän päästä siitä eroon. Olen oikeassa elämässä hirveän ujo, mutta silti tein noin 7vuotta promo hommia missä pitää olla paljon esillä ja jutella tuntemattomille yms.. Vedin vaan aina jonkun roolin päälle, en ollut oma itseni. En ymmärrä miksi en voi olla oikeasti niin avoin silloin kun en ole "misseilemässä" .. Vaikeaa, mutta uskon että kyllä tyttösikin siitä rohkaistuu, me ollaan kaikki luonteeltamme niin erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi. Mulla on aika lailla samanlainen poika, maha kipeänä vähän väliä, kun jännittää. Ei siinä voi kun yrittää olla tukena ja rohkaista. Vaikeaa on toisinaan ollut, mut kyllä se siitä.
Itse olen ollut samanlainen, ja jälkeenpäin harmittaa kun en ole saanut itse tukea ja kannustusta tarpeeksi. Mulle olisi jonkun pitänyt opettaa, että ei se haittaa jos välillä epäonnistuu tai sekoaa sanoissaan tms.
Toinen lapseni taas on aivan erilainen, tullut vissiin isäänsä. :D
Toi on ihan luonnejuttu, mutta asioita voi harjotella. Joku sellainen harrastus missä tyttö viihtyisi ja saisi onnistumisen kokemuksia, olisi hyväksi.
Tällaisella ujolla lapsella ei välttämättä ole ollenkaan huono itsetunto , mutta tunne, kokemus ja tieto siitä että onnistuu, osaa ja oppii uutta
auttaa hallitsemaan noita jännittämisiä ja hermoiluja.
No ekaksi voisitte miettiä, mistä tyttö saa onnistumisen tunnetta, ja lähteä vahvistamaan sitä. Eli suomeksi, jos on motorisesti kömpelö (ei osaa ala-asteella kuperkeikkaa) niin vaihtakaa nyt herran tähden harrastusta! Jotain sellaista, jossa osaa ja oppii asioita. Se vahvistaa itsetuntoa muillakin osa-alueilla. Kiinnostaako tyttöä vaikka käsillä tekeminen ja taideaineet? Tuosta kömpelyydestä varmaan johtuu tuo jännittäminen uimaopetuksessakin? Ei siellä tarvitse hyppiä eikä pomppia, sen kun ui allasta päästä päähän, ja opettelee omassa vauhdissaan niitä tekniikoita. Iso osa noista hyppyheikeistä ei osaa mitään uintitekniikka kunnolla (nimim ihan itse ja kaikki kolme lastani). Esiintymisjännitys on vaikea osa-alue, siihen ei auta kuin optella se esitys NIIN hyvin, että sen pystyy vetämään vaikka kesken unien. Harjoittelee teillä vanhemilla vaikka sata kertaa, jos on tarvis. Muutama onnistunut esiintyminen ja jännittäminen helpottaa. Mutta tärkeintä on nyt löytää lapsen elämään se juttu, josta saa onnistumisen tunteita.
Olin samanlainen lapsena, ja ratkaisu oli se, että menin vain vaikka pelotti ja jännitti. Minusta jännittäminen on ihan normaalia - eiköhän suurin osa jännitä esim. ensimmäistä bussi- tai lentomatkaa, uusia ihmisiä ja esiintymisiä. Nykyään olen ammattimuusikko ja jännitän vieläkin joka kerta ennen esiintymistä. Jos jännitys tuntuu sellaiselta, että se uhkaa vaikuttaa suorituksen laatuun, en enää halua kärsiä sitä läpi vaan otan miniannoksen beetasalpaajia. Beetasalpaajat lievittävät fyysisiä jännitysoireita kuten käsien tärinää, punastumista ja hikoilua.
Eli se katoaa kun ikää tulee lisää?
Voin paljastaa että oikeasti tässä alotuksessa käsittelen itseäni... itse olin tuollainen 15-vuotiaaksi asti, kunnes se sitten katosi ja rupesin kanavoimaan epämielyttäviä tunteita ahdistuksen kautta? en enää stressannut ja jännittänyt mitään.
Olen edelleen herkkä ihminen, mutta elämä on kyllä koulinut minua.
Pahin oli se kun minua kiusattiin ylä-asteella koulussa. Sillon stressasin ja jännitin 2v putkeen, joka päivä oli maha kipeänä kun tiesi mikä siellä koulussa odottaa. Mikä johtikin sitten siihen että sairastuin suolistosairauteen. Oli tuo stressaaminen ja jännittäminen mahalleni täyttä myrkkyä!
Mä oon vaan koittanu miettiä et mikä minut tuohon ajo. Lapsuuteni oli kyllä aika epätasapainoinen.
Äiti mielenterveysongelmainen.
Isälläkin mielenterveysongelmia, alkoholismia.
Olin ainut lapsi.
Mulla ei ollut oikeastaan mitään kontakteja oman ikäsiin 6-vuotiaaksi asti. Kunnes minut laitettiin vaan esikouluun. Mietin olisinko ollut rohkeampi jos minulla olisi ollut pienestä pitäen sisarus ja muutenkin laitettu heti äitiysloman päätyttyä päiväkotiin, olisinko sillon suhtautunut lapsesta lähtien asioihin realistisemmin?
Sitten oli arki tai viikonloppu, jouduin aina menemään mummolaan. En tiedä miksi, mut aina pakotettiin vaan sinne. Saipahan äiti ja isä niin omaa aikaa vaikka olivat jo yli kolmekymppisiä. Mummolassa söin, join, katsoin tv:tä, leikin yksinäni, kävin ukin ja mummon kanssa lenkillä, sitä oli mun lapsuus.. ja ne oli tosi tiukkia, menettivät hermot helposti mun kanssa ja löivät aina sillon. Tuo jatkui koulussakin vielä 5 luokalle asti, kunnes en enää suostunu menemään sinne mummolaan ja pelkäsivät varmaan että löisin takaisin. Mut siihen asti kaverit piti mua aina ihan outona kun jouduin mm. menemään aina koulun jälkeen mummolaan ja pääsin sieltä vasta illalla pois ja kukaan ei enää voinu olla mun kanssa...
Sit meidän perhe ei koskaan käyny missään, harrastanu mitään jne. Ei ees uimahallissa. Ite musta ei ois ees lapsille kuperkeikkoja opettamaan, koska en osaa niitä itekkään. Pelkäsin niitä siitä syystä kun ajattelin että taitan niskani ja halvaannun.
Sit miten ne äitini mielenterveysongelmat näky niin semmosena et se huusi, riehui, rikkoi paikkoja, haukkui isää kauheilla nimillä, aina kun alkovat riitelemään piteli mahaansa ja juos kohta ripulipaskalle vessaan, joskus paskoi housuunsa, sotki ulosteella seiniä ja huus ja raivos ripulipaskalla aina siellä vessassa sitten ja löi nyrkeillä seinään tai pesukoneeseen... ja aina oli silleen et aiaiai mulla sattuu mahaan. Aaiai mä jännitän nyt tätä, maha on kipeä. Aiaiai, mä stressaan nyt tätä, mahaan taas sattuu, eikun ripuli paskalle vessaan tai paskat pahimmassa tapauksessa housuun.
Niin minulle on jäänyt vielä aikuisenakin ihan häiriintynyt olo tuosta...
Tekikö mun äiti musta tuollasen? + ukki, mummo ja isä.
- ap
Ai niin (olen siis tuo #8), minuun ei vaikuttanut millään tavalla se, kannustiko ja rohkaisiko joku minua vai ei. Jännitys oli sisäsyntyistä eikä siihen voinut kukaan muu vaikuttaa. Myöskään psyykkaamislauseet eivät tehonneet koskaan. Ratkaisu oli paitsi tahallaan tukaliin tilanteisiin hakeutuminen, myös ja ennen kaikkea se, että harjoittelin esim. esitelmiä, soittokappaleita tms. todella hyvin. Hyvin harjoitelleellekin sattuu black outeja, mutta vähemmän kuin huonosti harjoitelleelle.
Ja mä oon tässä muutamien päivien aikana lukenu kaikkii ketjuja netissä niinku jännittämisestä ja stressaamisesta (ne on minusta muuten sama asia.) ja ahdistus sitten eri ja jotenkin terveempi tapa reagoida epämielyttäviin tuntemuksiin.. mut joo, ne ketjut on avannu vanhoja haavoja ja kun on lukenu niitä ihmisten juttuja et ne jännittää, siis aikuiset, joka päivä vaikka bussissa matkustamista???????????
Niin minusta ne jutut kuulostaa mielessäni nykypäivänä ja ehkä ois aiemminkin, niin ihan sairailta ja jotenkin neuroottisilta.. ?
Tulee ihan paha olo kun lukee niitä ja pelkää et ite alkaa tekee samoin, vaikka on nykyään aikuinen ihminen jo ja pystyy hallihtee mieltään ja kehoaan ihan eri tavalla ja niinku torjuu tollasii epämielyttävii asioita itestään kauemmas! ettei niinku noteeraa niitä millään tavalla. Lapsena ois ehkä tai varmaan helpommin ollu vaikutuksen alasena eritavalla tollasillekin sairaille jutuille mitä netistä lukee.
Niin jos mun lapsesta tulis samanlainen kun minä mitä minä tuossa alotuksessa kerroin ja siitäkin huolimatta että mun lapsella ois kaikki puitteet kohdillaan, perheestä lähtien. Koska itellänihän ei ollu. Nii mie veisin sen lapsen kyllä psykiatrille jos se niin paljon jännittäis ja pelkäis asioita...
Ja etenkin jos se homma menis niin neuroottiseks ettei pysty bussilla matkustaan, vaikka siihen ei oo mitään erityistä syytä! et se bussi vaan pelottaa ja se bussilla matkustaminen pelottaa, vaikka siellä ne ihmiset ois käyttäytyny ja ollu häntä kohtaan ihan normaaleja, häntä ei kiusattais, eikä kiusaaja kulkis usein ja yleensä samalla aikaa bussissa ja muutenkin ne matkat menis ihan turvallisesti ja hyvin ja ois vastuuntuntoset kuljettajat ja voisin lapsen kanssa myös useemman kerran matkustaa yhdessä ja jos hän silti pelkäis aivan saamaristi busseja nii mie sanon että se ois oikeesti aika neuroottista ja siinä vaiheessa viimestään mä veisin lapsen jo psykologille tai psykiatrille koska mulla ois huoli hänestä..
Tekisinkö mä äitinä siinä väärin, että jos saisin herkän lapsen ja se ois tollanen mitä minä oon ollu, mitä alotuksessa kerroin, niin jos potkisin häntä vähän persuuksille ja kehottaisin kasvamaan ja rohkaistumaan ..? ja neuvosin ennemmin reagoimaan ahdistuksella epämielyttäviin tilanteisiin, kun ottamaan tavaksi stressaamista ja jännittämistä?