Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa mielipiteenne uusperhekuviostamme
11.02.2014 |
Tai oikeammin, kertokaa minulle olenko minä väärässä ja tehnyt väärin, sillä asia kaihertaa minua edelleen, enkä saa tähän ymmärrystä ihmisiltä, joilta sitä kaipaisin. Eli kyse on minusta, isästäni ja äitipuolestani ja meidän kolmen väleistä. Olen jo 32-vuotias, mutta välit ei edelleenkään ole kunnossa äitipuoleen, ja hän syyttää siitä ainoastaan minua, ei ketään muuta.
Tilanne oli, että 11-vuotta täytettyäni vanhempani erosivat. Äitini oli alkoholisti ja terrorisoi elämäämme myös eron jälkeen. Isä tapasi äitipuoleni hyvin pian eron jälkeen, ja he alkoivat tapailla usein. Me asuimme lähekkäin, eikä yhteenmuutosta koskaan ollut puhetta. Isä vietti suurimman osan ajasta äitipuolen luona, jolla on kaksi minua vanhempaa tytärtä. Meillä nämä tytöt eivät käyneet koskaan, ja äitipuolikin hyvin harvoin. Kun olin yläasteella, isä alkoi olla öitä äitipuolen luona ja minä olin yksin kotona. Pelkäsin joka kerta, kummituksia, pimeää... mitä nyt keksin yksinäni pelätä. Nukuin huonosti ja olin aina väsynyt. Olin myös äärimmäisen ujo, ja olisin ennen mitään muuta, kaivannut hyväksyntää. Olisin halunnut tutustua äitipuolen tyttöihin, olisin halunnut mennä mukaan kun oli jotain hänen sukunsa juhlia, mutta minua ei otettu. Syynä se, että kerran kieltäydyin lähtemästä. Siis oikeasti, en muista mistä menosta kieltäydyin, mutta sen jälkeen minua ei edes pyydetty mukaan Kolille, Korkeasaareen, teattereihin... kun siskopuolet olivat isompia, he kävivät myös baareissa nelistään, ja minä olin yksin kotona tai dementoituvan mummin luona tai juovan äidin luona.
Koko ajan minulle kerrottiin, että olen vaikea ja en ymmärrä ja että hankaloitan asioita. Oikeasti olin ujo, en ylimielinen, oli vaikea keksiä juteltavaa kun kukaan ei puhutellut minua ensin. Kärsin tilanteesta, olin huono koulussa ja sain yksin taistella läpi teini-iän. En juonut, en polttanut, en rellestänyt vaan olin kotona kaikki viikonloput. Luin, katsoin elokuvia, kokkailin... mitään en saanut harrastaa, koska ei ollut rahaa.
Jatkuu seuraavassa...
Kommentit (15)
Samaa mieltä kuin muut, että kannattaa laskea esirippu menneisyyteen ja keskittyä vain siihen, mitä tulevaisuus tuo oman perheesi kanssa. Sinulla on nyt oma perhe, et tarvitse mihinkään mitään vanhaa lapsuudenperhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä miehesi suku sinut hyväksyy, sillä he luottavat miehesi valintaan. He haluavat pitää sinusta, koska miehesikin pitää. He ovat kyllä huomanneet, että olet ujo, mutta se ei ole heille mikään ongelma, sillä eihän se ole miehellesikään ongelma.
Ja muista myös, että lapsesi rakastaa sinua ehdoitta. Hänelle sinä olet ainoa äiti ja maailman paras äiti. Hän hyväksyy sinut täysin.
Sua on kohdeltu todella tylysti. Unohda nuo ihmiset ja elä vain omaa elämääsi. Katse eteenpäin ja paljon tsemppiä.
Moi Ap!
En usko että sinussa olisi jotain väärin tai vikaa.
Vaikuttaa siltä että ehkä isäsi ei ollut biologinen isäsi? Ja on sitten "hylännyt" sinut eron myötä.
Tai hän on joutunut "hylkäämään" sinut uuden naisen vuoksi, joka on ollut mustasukkainen, tai muuten asettanut isäsi asemaan jossa hänen on täytynyt valita uusi nainen tai oma lapsi. Kaikki vanhemmat eivät halua ollakaan vanhempia, tai eivät kykene isyyteen tai äitiyteen.
Sinun kohdallasi molemmat vanhemmat ovat olleet itsekkäistä ja hylänneet sinut: Äitisi piti alkoholia tärkeämpänä ja isällesi uusiperhe oli tärkeämpi. Vaikuttavat molemmat kykenemättömiltä rehellisyyteen, empatiaan, huolenpitoon, hellimiseen, jne.
Oli miten oli, sinun elämäsi aikuisten käytös on ollut julmaa sinua kohtaan. Sinun kannattaa työstää tätä vaikka neuvolapsykologin kautta tai oman lääkärisi kautta. Varsinkin nyt kun sinulla on oma lapsi.
Kuvailit että olet luonteeltasi hiljaisempi, ujompi, jne. Mutta ko.luonteenpiirteiden ei pitäisi vaikuttaa siihen miten oma isä tai äiti kohtelee, kaikille (uus)perheen lapsille pitäisi olla yhtä reilu kohtelu, välittäminen, huolenpito ja helliminen. Kyllä se teini-ikäinenkin kaipaa luotettavaa aikuisseuraa omassa perheessään. Sen ikäinen on kovin nuori, eikä ole hyvä olla heittelillä. Sinut oli jätetty heitteille. Mutta olet itse pystynyt olemaan järkevä lapsi, joka ei ole heittäytynyt heitteille, esim.alkoholin, koulupinnaamisen, irtosuhteiden tai muiden päihteiden maailmaan.
Muista arvostaa itseäsi ja keskity ihmisiin jotka osaavat pitää myös sinun puoliasi. Mutta itse tiedät ja osaat suojella itseäsi parhaiten, kaikkea ei todellakaan tarvitse sietää vaikka kyseessä oliis omat sukulaiset.
Niin kuin aikaisemmin kirjoitin, työstä tätä asiaa ammatti-ihmisen kautta, ei se ainakaan pahaa tee! Hyvää jatkoa!
Kyyneleet tuli silmiini kun luin tarinasi. Miten aikuiset voivatkin olla niin uskomattoman tumpeloita! Joku ihme sokaistuminen niin isälläsi kuin äitipuolellasikin on ollut kun eivät ole yhtään ymmärtäneet herkkyyttäsi ja ujouttasi. Sinua olisi pitänyt tsemapataja auttaa tulemaan yhdeksi aktiiviseksi osaksi uutta kokonaisuutta, ja he ilmeisesti olettivat sinun olevan "aikuisempi" ikätasoosi nähden ja sitä myöten olettivat ehkä tiedostamattomasti sinun puoleltasi aktiivisempaa otetta. Mutta eihän se ole lapsen tehtävä! Voin vain kuvitella sitä hylätyksi tulleen tunnetta, jonka kanssa olet vuosikausia joutunut elämään. Johan tuollainen syö omanarvontunnetta todella pahasti! Haluaisin halata sitä teini-ikäistä sinua...
Oletko koskaan yrittänyt keskustella isäsi kanssa siitä miten olet nuoruutesi kokenut? Jotenkin siis ilman syytöksiä, ihan vaan mitä tunteita sinulla silloin oli ja on sen takia edelleenkin.
Olen todella pahoillani puolestasi. Oletko päässyt perheenjäseneksi miehesi perheeseen? Saatko sieltä suunnalta vähän kompensaatiota menetetystä perheestäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi käyt terapiassa. Muuten tuosta hyväksytyksi tulemisen tarpeesta on mahdotonta päästä eroon. Käytännössä sinulla ei ole ollut vanhempia ollenkaan, vaan olet syntynyt ihmisille jotka ovat monin tavoin hylänneet sinut ja olleet kykenemättömi rakastamaan. Heidänhän olisi pitänyt olla sinua varten, huolehtia ja rakastaa, myös eron tullen, mutta he ovat jättäneet sut yksin kaikkine tunteinesi ja tarpeinesi. On suuri suru ja vääryys kasvaa yksin, ilman rakastavaa hoivaa. Ei ole ihme että tarvitset vakuutteluja arvostasi, koska ihmiset joiden olisi pitänyt täyttää sut rakkaudella ovat toiminnallaan kertoneet sinun olevan täysin arvoton ja vielä sen päälle laittaneet sinut vastuullisiksi niistä vammoista mitä heillä itsellään on. MIten olet itse pystynyt rakastamaan lastasi? On vaikeaa antaa sellaista mitä ei itse ole saanut ja siksi jokainen äitiyden onnistunut hetki on sulle askel pois tuosta helvetistä missä olet joutunut kasvamaan. On hienoa jos pystyt toimimaan toisin. Ja olen monen vastaajan kanssa eri mieltä, menneisyyttä ei voi jättää taakse, ennenkuin olet tunnistanut ja saanut purettua sen vihan mikä sisälläsi on, ja oppinut suremaan sitä kuinka paljon sinulle kuuluvaa rakkautta olet jäänyt saamatta. Muussa tapauksessa kannat arvottomuutta sisälläsi. Et ole arvoton vaan yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, vanhempasi ovat kohdelleet sinua arvottomasti. he eivät ole ottaneet vastuuta itsestään ja se on törkeä teko sinua kohtaan. Voimia, oln kulkenut hieman samanlaisen tien ja selvinnyt. En yksin, joten etsi itsellesi kaikki tuki, turva ja rakkaus mitä saada voit ja uskalla ottaa se vastaan. Tie on tuskallinen ja ehkä pitkäkin, on tuskaa tunnetasolla tajuta se osattomuus ja arvottomuus, mutta sieltä kautta myös löydät arvosi. Jos järjellä ajattelet ehkä tajuatkin, että olet yhtä arvokas kuin esim. miehesi ja lapsesi.
Omien lasten rakastaminen oli yllättävä tunne. Siis tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta, mutta koska mies oli mahtava ihminen ja minä itse en ollut ajatellut äitiyttä oikeastaan koskaan, niin ei minulla ollut myöskään mitään odotuksia sen suhteen. Ensimmäinen raskausaika oli henkisesti rankkaa, mutta en koskaan ajatellut ettenkö pärjäisi ja ettenkö rakastaisi. Otin asiaan neutraalin asiallisen otteen raskausaikana: minä käyn läpi omia tunteitani mutta lapsi ei liity niihin, vaan lapsi tulee omana itsenään maailmaan ja on meidän.
Rakastin häntä jo synnytyssalissa, rakastin häntä kun hän tuli kotiin ja rakastan vielä enemmän tänään, vaikka hänellä on samanlainen luonne kuin minulla ja siksi minun on joskus vaikea ymmärtää häntä. Kieroa, mutta en osaa selittää sitä paremmin. Koska käyn terapiassa, minulla on jatkuva ammattilaisen tuki takana sanomassa, mikä on normaalia ja mikä ei ole. Ja koska mies on osallistuva isä, ei minulle ole koskaan tullut tunnetta että olisin asian kanssa yksin.
Suren omaa kohtaloani ja esim. äidittömyyttäni, mutta rakastan lapsiani kuten muutkin vanhemmat. Ja äitiys on tuonut minusta esiin sen piirteen, joka oikeasti olen: huumorintajuinen, empaattinen (empatian taisin oppia kirjoista ja elokuvista, hassua kuin se onkin), maanläheinen, järkevä, en liian ideologinen. Olen kyllä tarkka omasta käytöksestä ja koen helposti huonoa omaatuntoa, mutta minulla on aina paikka, jossa purkaa sitä.
Ilman terapiaa olisin varmaankin hirviö, ainakin itselleni. Ap.
Niin ja isän kanssa keskustelu ei suju: hänellä on oma mielipiteensä eikä se järkähdä. Mutta lapsiani hän näkee usein ja hoitaakin välillä, on heille se ihminen joka minulle oli ennen äitipuolta: hassuuttaja. Isä ei osaa kannustaa, eikä hän oikein osaa sitä lapsillenikaan tehdä, mutta näyttää siltä, kuin hän yrittäisi. Ehkä hän on nähnyt aikuisessa minussa sen, etten ole sellainen miksi he minua luulivat? En tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, älä juutu menneeseen. Aikuinen ihminen voi koko ikäänsä syyttää vanhempiaan. Jokainen vastaa omasta elämästään.
Sinulla oli ikävä lapsuus ja nuoruus. Nyt olet aikuinen ja elät eteenpäin.
Siis isäsi vaan jätti sut ja vaihtoi tavallaan uusiin lapsipuoliinsa? Järkyttävää :(. Mikään ei todellakaan ole sinun vikasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutin pois kotoa 17-vuotiaana ja heti seuraavana keväänä isä ja äitipuoli muuttivat yhteen. En saanut mennä auttamaan muutossa, koska "olisin vain tiellä". En saanut tyhjentää omaa huonettani, joku muu teki sen.
Sitten minulla ei enää ollutkaan asiaa isän luo, ellen pyytänyt reilusti etukäteen. Yleensä pyyntö peruttiin viime tinkaan ja isä tuli minun luo. Aloin kypsyä tilanteeseen, poikaystäviäni kohdeltiin hyvin, minua kylmästi. Aloin miettiä, että onko tämä oikein. En saanut kutsua siskopuolten juhliin, äitipuoli kun täytti 50v, minut oli kutsuttu mutta pöytä oli toisessa huoneessa, johon minut oli plaseerattu.
Vuosia kului, ja tulin raskaaksi. Orastavat välit katkesivat siihen paikkaan! Olen tästä täällä kertonutkin, että kumpikaan äitipuolen tyttäristä ei pystynyt tulemaan raskaaksi luomuksi. Minut jätettiin pois jouluaterialta jonne olin sentään ollut tervetullut aikaisemmin. Suutuin, sanoin pahasti ja sitten välit meni kokonaan. Isä ja äitipuoli eivät tulleet esikoiseni ristiäisiin. Naimisiin he menivät niin, että sain kutsun torstaina, kun häät olivat maanantaina 300km päässä kotoa. Minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä, mies oli töissä eikä saanut vapaata. Myöhemmin vasta mietin, että miksi kukaan ei tarjoutunut ottamaan minua kyytiin? Hotellihuoneen olisin toki maksanut itse, ja omat ruokani ravintolassa... se vain tuli niin myöhään se kutsu.
Ja mitä kaikkea muuta tässä nyt onkaan, en jaksa kertoa kaikkea. Mutta kertokaa, olenko minä käyttäytynyt väärin läpi vuosien? En haastanut riitaa teini-ikäisenä, vasta sitten suutuin kun minut kokonaan suljettiin ulkopuolelle. Kukaan muu heistä ei tunnu näkevän omassa käytöksessään mitään vikaa, vain minä olen ilkeä ja sulkeutunut ja ylpeä ja ylimielinen...
ap
Minusta sinun ehkä kannattaisi lopettaa toivomasta että tilanne jotenkin paranisi. Hyväksyä että sinut on jätetty ulkopuolelle. Se on isältäsi todella epäreilua ja väärin, todellakin. Mutta jotta pääset elämässäsi eteenpäin on sinun käsiteltävä tuo asia ja päästettävä irti toiveestasi, että olisit tasavertainen jäsen tuossa "perheessä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan minun nuoruudelta. Vanhemmat erosi kun olin 12, molemmat löysi uuden kumppanin jotka ei hyväksyneet minua. Asuin äidin kanssa, mutta äiti oli aina uudella miehellä ja hänen lapsillaan. He tekivät perheenä kaikkea, mihin minua ei kelpuutettu. Jos otettiin mukaan, minua sorsittiin. Esim jouluna miehen lapset sai pelikonsolin, minä saippuan jne. Siksi en siellä viihtynytkään, vaan olin mieluummin yksin jo 14-vuotiaasta asti.
Nyt 37-vuotiaana tapaan vanhempiani kerran, pari vuodessa. Olen kuulemma hankala, kun en vie lapsiani sinne vaikka äiti ja mies ryyppää. Heissä ei ole koskaan ollut mitään vikaa.
Isän luona ei voi käydä, kun siellä on hänen uusi naisystävä, joka ei ole koskaan voinut sietää silmissään minua. Joskus tapaamme isän kanssa "salaa", kun nainen on töissä.
Olen surullinen, ettei minulla tavallaan ole lapsuudenperhettä. Onneksi miehelläni on ihana suku. Suren vanhempiani, että he ovat ottaneet niin hirveät uudet puolisot, ja ovat päättäneet elää niin, etteivät tutustu omiin lapsenlapsiinsa. En myöskään aio hoitaa heitä, jos he vanhana tarvivat apua, en pysty enkä halua. Anoppiani voisin hoitaakin, onhan hän lapsillemme ihana mummo ja minullekin melkein kuin äiti.
Tsemppiä! Älä syytä itseäsi onnettomista vanhemmistasi. Kaikkea hyvää ap:lle.
Sairas tilanne, joka tuskin tulee korjaantumaankaan. Keskity omaan perheeseesi ja jätä menneisyys taaksesi. Toivottavasti sinut hyväksytään miehesi sukuun, ja lapset saavat isoäidin ja isoisän sieltä.
Oletko harkinnut terapiaa? Se voisi olla puhdistava kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 10:40"]
Sairas tilanne, joka tuskin tulee korjaantumaankaan. Keskity omaan perheeseesi ja jätä menneisyys taaksesi. Toivottavasti sinut hyväksytään miehesi sukuun, ja lapset saavat isoäidin ja isoisän sieltä.
Oletko harkinnut terapiaa? Se voisi olla puhdistava kokemus.
[/quote]
Olen käynyt terapiassa vuosi kausia. Jotenkin kaipasin mielipiteitä ulkopuolisilta... olen ollun masentunut vuosia ja kammoan niin paljon auktoriteetteja ja sosiaalisia tilanteita, että esimerkiksi opiskelen vasta nyt. Aikaisemmin en kerta kaikkiaan pystynyt.
Janoan hyväksytyksi tulemista.... miehellä on ihana suku, mutta en koe kuuluvani siihen. Ajattelen edelleen, että olen vääränlainen ja liian huono heidän joukkoonsa. Yritän kyllä, olen niin neutraali kuin osaan heidän kanssaan, mutta en pysty kokemaan heitä läheisiksi ihmisiksi mitenkään päin. Ja oikeastaan vasta miehen kautta ymmärsin, miten sairas tilanne minulla on ollut. Eli 25-vuotiaaksi asti luulin että kaikilla on niin, ettei vanhempien luo saa mennä soittamatta viikkoa ennen tai että kenenkään sukulaiset ei välitä oikeasti sisarustensa lapsista ym. Minulle oli ihan järkytys kuulla, että kun mies täytti 25, sitä oli juhlimassa myös hänen sukulaisiaan. Minun synttäreillä ei käynyt kuin mummi ja kummi, ja viimeksi synttäreitäni juhlittiin kun täytin sen 11.
ap
Tsemppiä tilanteeseen!
Sinua on kohdeltu lapsena kaltoin. Jätetty yksin, heitteille. Miten sinä porukan nuorimpana olisit vastuussa kaikesta?
Yrittäisin unohtaa koko tuon porukan. Toivottavasti miehesi suku ja perhe on mukavaa. Keskity omiin lapsiisi ja kohtele heitä hyvin ja kunnioittavasti. Käy keskustelemassa jonkun psykologin kanssa asiasta. Tunteet voivat tulla vastaan taas, kun vanhempasi alkavat vanhenemaan ja tarvitsevat apuasi, ja toisaalta silloin, kun omat lapsesi ovat teini-ikäisiä.