Voi tauti, en jaksa kaveriani enää yhtään...

Mulla on lapset 6v, 4v ja 1v. Kaverilla lapsi 10kk. Nähdään noin kerran viikossa ja kaveri kertoo minulle äitiyden saloja joka kerta, ikään kuin en ikinä olisi yhtään lasta tavannut. Ja painottaa kuinka ainutlaatuinen hänen lapsensa on, miten vaativa ja kuinka hän on joutunut luopumaan elämästään lapsensa vuoksi. Lapsi jopa itkee päivittäin, usein jopa niin ettei äidille selviä, että miksi lapsi itkee?!



Kaikki ne vuodet kun minä ruikutin äitiyden ankeutta (niitä muutamia päiviä vuodessa kun tuntuu, ettei jaksaisi millään tätä kotiäitiyttä) jaksoi kaverini sanoa " eikö ole ihanaa kun on lapsia" tai " kyllähän sen jaksaa vaikka päällään kun on lapsia saanut!" ja nyt yks kaks mikään ei ole enää ihanaa tai yhtään ei jaksaisi. Ja sitten valittaa, ettei lapsettomat ymmärrä kuinka vaikeaa hänellä on ja kuinka paljosta hän on joutunut luopumaan. Ja että joinakin aamuina hän ei jouda lehteäkään lukemaan! Ja kuinka lapsi sotkee itsensä hiekkalaatikossa ja kuinka hän joutuu taas pesemään pyykkiä...



Mitä ihmettä osaan sanoa? Joskus tuntuu, että kaverin kanssa oli helpompaa jutella silloin kun hänellä ei ollut lapsia. Silloin saattoi aina puolustaa kaveria, että hänellä ei ollut käsitystä lapsiperheen arjesta. Nyt tuntuu ihan hassulta, että tapaamme lasten kanssa tätä kaveria ja kaikki aika jauhetaan vain tätä kaverin ainokaista ja lapsen tuomia ongelmia.