Masennus, epätoivo, tyhjyys

Mä olen ollut alakuloinen niin kauan kuin muistan. Sain tietää, että lähisuvussa monet on lähteneet oman käden kautta, on myös paljon huumeiden ja alkoholin käyttöä. Voiko olla, että se toivottomuus, masennus ja suru on muhun niin sisäänrakennettuna, että vaikka asiat tästä paraniskin, niin onnellista musta ei koskaan tule?

"Onnellisuus on asenne". Mä koitan aina välillä olla tässä hetkessä, nauttia jokaisella aistilla. Lumisateesta, valkoisesta maisemasta, kirpeästä pakkasesta, kengänjäljistä, punaisista poskista. Ja äsken suihkussa keskityin olemaan just siinä. Mutta vaikka miten yritän, niin tuntuu vaan ihan helvetin tyhjältä. Saan iloa siivotusta kodista, hyvästä ruuasta ja vaikka jostain kivasta uudesta vaatteesta/muusta tavarasta, hetkeksi.

Ainoa paikka missä unohdan sen tyhjyyden hetkeksi, on miehen kainalo. Harmi vaan, että miestä ei mun rakkaus pahemmin kiinnosta.

Nyt on tällänen perinteinen sunnuntain ahdistus, pala kurkussa, puristus sydämen ympärillä. Ja huomenna taas samaa harmaata, merityksetöntä paskaa.

Kiitos että sain avautua, ei auttanut.