Lue keskustelun säännöt.
Analysoikaa, mikä meni pieleen 70-80-lukulaisten
06.02.2014 |
kasvatuksessa. Etenkin seitkytluvun lopun, kasikytluvun alun naisilla tuntuu olevan elämä niin herkästi oman ahdistuneisuuden, pakonomaisen suorittamisen ja korostuneen itsetietoisuuden täyttämää. Itsekin lukeudun tähän kastiin. Olen koittanut miettiä, mikä tähän on voinut johtaa. Loputon itsetutkiskelu ja sen ympärille kertyvä ahdistus sekä itsekeskeisyys, onko se pullamössökasvatuksen tulosta? Vai onko meidät hylätty aikoinaan, pistetty ylisuuriin pk-ryhmiin, kasvatettu miten sattuu avainkaulalapsina.
Isovanhempi-ikäisillä ei tunnu olevan pätkääkään samoja ongelmia, koko katsantokanta on eri, niin erilaiset ovat ongelmat, jostainhan senkin täytyy johtua. Ajatuksia?
Kommentit (36)
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 15:04"]Yleisessä ilmapiirissä mua ainakin hämmensi miesten ja naisten tasa-arvoisuudesta kohkaaminen ja lopulta sen ymmärtäminen, että se ei ollutkaan totta. Jotenkin kuvittelin että mulla on samanlaiset mahdollisuudet "mihin vain" kuin miehillä tai "parempien perheiden" vesoilla. Sitten kun opiskeluiässä tajusi että eihän se näin ole, pettyi omiin harhaisiin kuvitelmiinsa.
[/quote]
Hassua, tohon mäkin oon kasvanut ja huomannut sen olevan totta :-o
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oli yötöissä kun olin 9-10 vuotias ja pärjäsin ihan hyvin, metsässä omakotitalossa. Nykyään mietiään uskaltaako 10-vuotiaan päästää pihalle ilman valvontaa. Niin se maailma muuttuu, en tiedä paremmaksi huonommaksi. Itsestäni ei tullut kovinkaan huonoa vaikka kasvoin 70-80 -luvulla.
t. mies. ei siis nainen.
Minut kasvatettiin vitsalla ja vyöllä ujoksi ja araksi tytöksi. Identiteetti meni sekaisin murrosiässä kun ei enää tarvinnutkaan olla kiltti ja nöyrä, vaan jostain piti nousta itsevarmuutta ja voitontahtoa. Se ei onnistunut, ja masennuin. Vanhemmat syyllistivät siitä että en pystynyt samaan kuin he, jotka ovat molemmat menestyneitä. Kova kotikuri oli ollut heilläkin, heidän mukaan vika oli vain omassa päässäni kun en sitä kyennyt kestämään.
Tutkimusten mukaan lapset ja nuoret ovat voineet sukupolvi sukupolvelta paremmin.
Toisaalta ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, jos nykyajan nuorilla aikuisilla onkin vähän ongelmia itsensä kanssa. Kaikki tässä ympäristössä työelämästä lähtien vaatii tekemään omasta elämästä jonkinlaisen egoprojektin. Töiden saamiseksi ei riitä, että osaa tulla paikalle ajoissa ja hoitaa hommansa kunnolla. Kouluihin ja työpaikkoihin, jopa parisuhteeseen päästäkseen täytyy osata luoda itselleen oikeanlainen hyvän tyypin minuus ja markkinoida sitä. Eivät aiemmat sukupolvet, jotka ovat nuoruudesta asti olleissa vakitöissään (joihin harvaa enää palkattaisiin, jos joutuisivat hakemaan uudestaan omaa työpaikkaansa) tai eläkkeellä, joudu missään tuollaiseen jatkuvaan itsearviointiin. Onko tuo ihme, jos tulee vähän itsetunto-ongelmia?
Olen työssäni tekemisissä hyvin eri-ikäisten kanssa enkä sillä perusteella väittäisi ainakaan 40-50 -luvuilla syntyneiden kasvatusta mitenkään onnistuneeksi. Suurin osa niin sanotuista hankalista minäminä-asiakkaista kuuluu juuri tuohon ikäryhmään. Samantyyppisissä opetustilanteissakin tyypillinen 6-vuotias tuntuu osaavan keskittyä kuuntelemaan annettuja ohjeita ja toimimaan niiden mukaan, huomioimaan muita ryhmäläisiä sekä odottamaan omaa vuoroaan huomattavasti 60-vuotiasta paremmin.
Olen vähän vanhempi, jo yli 40 mutta luulen että kilpailu on vain niin kova, työelämä liian vaativaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ehkä maailma alkoi voimakkaasti muuttua siinä vaiheessa. Aikaisemmilla sukupolvilla ei ollut niin rajuja muutoksia (no pari maailmansotaa)
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 20:06"]
Suuret ikäluokat olivat valittaja-syyllistäjä-vanhempia, jotka hekumoivat omilla raatamisillaan ja vähättelivät omien lastensa taakkaa. Oikeasti eivät jaksaneet edes itse kasvattaa lapsiaan vaan siirsivät vastuun suoraan yhteiskunnalle. Suuret ikäluokat ovat hirveitä valittajia, sekä miehet että naiset. Ja valittavat edelleen vaikka aikoinaan ahnehtivat itselleen suurimmat edut ja nousivat johtaja-asemiin pelkillä ammattitutkinnoilla.
[/quote]
tämä on kyllä totta. Joku 40 euron kalastusmaksu itkettää pirusti ihmisiä, joilla on velaton okt, sijoitusasuntoja 2 joista vuokratuloa ja kesämökki päälle. Plus muita sijoituksia. Säännöllinen ok eläke, jota alkoi saada noin 55 vuotiaana koska pääsi johonkin putkeen tai varhaiseläkkeelle tai omien eläkesäästöjen turviiin.
Ja kateus siitä että ei itse aikoinaan hoitanut lapsiaan, joka saa sättimään jos miniä on kotiäiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kukaan muu koskaan ikinä missään ei ole tehnyt työtä kuin nämä valittajasyyllistäjät, jotka ovat tehneet suomen ja rakentaneet.
En tiedä menikö kasvatuksessa mikään varsinaisesti yleisesti vikaan. Ehkä minun sukupolveni tytöille luvattiin kuuta taivaalta, kerrottiin että kaikki on paitsi mahdollista niin myös "pakko" saada (ura, vuosisadan rakkaustarina, lapset, harrastukset, hyvä ulkonäkö). Aika moni kolmekymppinen nainen on kuitenkin havahtunut siihen, ettei näin olekaan käynyt ja kantaa siitä epäonnistumista. Tai sitten päällä on jatkuva syyllisys ja riittämättömyyyden tunne moneen suuntasn. Suorituskeskeisyys näkyy tälläkin palstalla päivittäin: pitäisi tarjota luomuruokaa, pitää päiväkotipäivät lyhyinä, ostaa oikeanlaiset kuravaatteet, olla valistunut mielipide aiheesta kuin aiheesta kuten vaikka nyt rokotuksista. Sisäiset vaatimukset ovat kovat, mutta myös ulkoiset (työmaailma yms.)
Meidän aikanamme maailma avautui (vaihto-oppilasvuodet, Eu, internet). Piti tulla työntekijöiden markkinat, senkus valitset mihin menet töihin, täällä tai ulkomailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen 70-luvulla syntynyt ja jo mamma. Oonkoha sitten sellainen yliahdistunut isoäiti vai mikä? :D
Meitä 80-lukulaisia ei kyllä enää ole hoidatettu isovanhemmilla tai sukulaisilla kuten ehkä 60- ja 70-lukulaisia. Me ollaan nimenomaan ensimmäinen sukupolvi, jonka kasvatusvastuu on ollut yksin vanhemmilla ja toissijaisesti yhteiskunnalla eli päiväkodeilla ja kouluilla. Harvalla ystävälläni on aidosti lämpimät välit sukulaisiinsa, koska nämä ovat jääneet etäisiksi. Sukupolvien ketju katkesi. Monen vanhemmat eivät jaksaneet kantaa yksin vastuuta, ja jos ajattelee 90-luvun lamaa, lapsiperheiden palveluiden äkillistä alasajoa. Moni ydinperhe jäi ihan yksin selviämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä 80-lukulaisia ei kyllä enää ole hoidatettu isovanhemmilla tai sukulaisilla kuten ehkä 60- ja 70-lukulaisia. Me ollaan nimenomaan ensimmäinen sukupolvi, jonka kasvatusvastuu on ollut yksin vanhemmilla ja toissijaisesti yhteiskunnalla eli päiväkodeilla ja kouluilla. Harvalla ystävälläni on aidosti lämpimät välit sukulaisiinsa, koska nämä ovat jääneet etäisiksi. Sukupolvien ketju katkesi. Monen vanhemmat eivät jaksaneet kantaa yksin vastuuta, ja jos ajattelee 90-luvun lamaa, lapsiperheiden palveluiden äkillistä alasajoa. Moni ydinperhe jäi ihan yksin selviämään.
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 15:01"]
En tunnista itsestäni tai lähipiiristäni mitään kuvatun kaltaista. Mielestäni ainakin moni meistä 80-luvun lapsista kasvoi vahvoiksi 90-luvun lamasta johtuen. Monella on ollut kotona lama-ajan tuomia ongelmia, työttömyyttä, konkursseja, alkoholismia, mutta ne ovat toisaalta ainakin meitä kasvattaneet vahvemmiksi, kuin vaikkapa 60-70-luvuilla syntyneitä. Monella on kyllä jäänyt jonkinlainen alitajuinen pelko "maailman sulamisesta ympäriltä"; ja siihen reagoidaan eri tavoin. Joku on suuntautunut ei-aineellisten elämysten piiriin, toinen taas haluaa elää ja nauttia kiivaasti nykyhetkestä, kolmas harrastaa marttailua ja prepparismia.
En kyllä tunnista 80-luvun lapsissa "pullamössöyttä" kuin korkeintaan muutamissa ihmisissä, jotka ovat kasvaneet ehkä yliturvallisessa ympäristössä vanhempien paapomana.
[/quote]
Voisin olla tästä samaa mieltä. Itse olen syntynyt 80-luvun alussa ja olin vielä peruskoululainen, kun lama iski. Kavereiden perheissä tapahtui suurempaa liikehdintää konkurssien, työttömyyden jne takia, oli myös mielenterveysongelmia ja päihteiden runsasta käyttöä. Meidän perheessä lama ei kouraissut niin kovasti, koska vanhempani saivat pitää työpaikkansa, vaikka työttömyyden pelko oli koko ajan päällä.
Minusta on nyt kehkeytynyt pesunkestävä Martta ja harrastan survivalismia. Minulla on juuri tuo alitajuinen pelko yhteiskuntarakenteiden kestävyydestä, siksi minusta on järkevää edes yrittää pedata perheelleni jonkinlainen varasuunnitelma sen varalta, että joskus joudumme samanlaisen laman eteen, mitä silloin 90-luvulla oli (tai jotain pahempaa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 20:28"]
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 20:17"]
Eiköhän se ole tämä yltiöpäinen materiaähky, joka on saatavilla aina. Kaikki tarpeet tulevat välittömästi toteutetuiksi, eikä ruuan eikä muiden hyödykkeiden eteen joudu sen kummemmin ponnistelemaan. Pieni kurjuus voisi jalostaa ihmistä, vaikka en sellaista kenenkään kohdalle toivokaan.
[/quote]
Kerrotko vielä miten se jalostaa, kun et OMAKOHTAISESTI ole ilmeisesti kurjuutta kokenut?
Olen 70-luvun alussa syntynyt, kasvanut maaseudun syrjäkylällä ihan oikeassa, todellisessa köyhyydessä ja kurjuudessa. Mielenterveysongelmainen isä kärsi omien vanhempiensa sotatraumoja joita joutui kuuntelemaan lapsuutensa ja juopotteli. Kännissä hakkasi äitiä. Äiti elätti perheen pienipalkkaisena duunarina, oli masentunut, etäinen, toivoi ääneen että kasvaisimme nopeasti aikuisiksi. Veljestä tuli juoppo jo yläasteikäisenä. En koskaan matkustellut, en saanut mitään helpolla, aloitin kesätyöt 12-vuotiaana ja siitä eteenpäin tienasin omat rahani joilla ostin mm. kouluvaatteeni, kaiken. Minulla ei ollut mitään harrastuksia, enkä koskaan päässyt edes luokkaretkille mukaan.
Opiskeluaikana minulla diagnosoitiin ahdistuneisuus ja masennus. Olen työssä ylisuorittaja mutta tavoitteissani alisuoriutunut, en luota itseeni. Nelikymppinen sinkku, lapseton, nuorena pari kertaa seurustellut lyhyesti. Sosiaalisesti vetäytyvä. Hyvin jalostettu.
[/quote]
Voi että, melkein "kiva" kun löytyy joku 70-luvulla syntynyt jolla ollut vieläkin vaikeampaa... :)
ITsellä siis aina filis (synt. 74) että kaikkien about ikätovereiden elämä on ollut niin paljon helpompaa. Ihan kuin olisin syntynyt ihan jollain aiemmalla vuosikymmenellä kuin he, niin paljon meidän perheen elämä laahasi perässä.
- pienessä lahkouskonnossa koko lapsuus, nuoruus, melkein nuori aikuisuuskin muodon vuoksi
- kauhea köyhyys, monia vuosia että ei ollut esim. telkkaria, asuttiin ahtaasti, vain käytettyjä vanhoja vaatteita jostain, ei suksia / luistimia tai jos oli niin jotkut ikivanhat huonot
- ei oikein saanut ollan kavereiden kanssa, kun piti olla uskonnossa
- ruumiillista kuritusta, haukkumista murrosikäiselle jne.
- olin ruma, vailla kavereita, ei hyväksytty uskontoporukoissa eikä kouluporukoissa
En kyllä sanoisi että vaikeudet niin jalostaakaan. Olisi se varmasti kivempi ollut kasvaa ihan normi-70-luvun perheessä, kyllä sen huomasi aina joskus kavereilla käydessä sen valtavan kuilun ja eron oman elämän ja kaverien elämän välillä.
Olen kuitenkin jotenkin pärjännyt elämässä, eli ok-työ on (vaikka olenkin hajalla stressin takia), naimisiin päässyt (jonkin sortin alkholistin kanssa), ihanat lapset on (osalla kouluongelmia jne.)
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 21:51"]Meitä 80-lukulaisia ei kyllä enää ole hoidatettu isovanhemmilla tai sukulaisilla kuten ehkä 60- ja 70-lukulaisia. Me ollaan nimenomaan ensimmäinen sukupolvi, jonka kasvatusvastuu on ollut yksin vanhemmilla ja toissijaisesti yhteiskunnalla eli päiväkodeilla ja kouluilla. Harvalla ystävälläni on aidosti lämpimät välit sukulaisiinsa, koska nämä ovat jääneet etäisiksi. Sukupolvien ketju katkesi. Monen vanhemmat eivät jaksaneet kantaa yksin vastuuta, ja jos ajattelee 90-luvun lamaa, lapsiperheiden palveluiden äkillistä alasajoa. Moni ydinperhe jäi ihan yksin selviämään.
[/quote]
Olen syntynyt 73, enkä tiedä ikäluokastani kuin yhden, jota "on hoidatettu" sukulaisilta. Ei se ollut yleistä silloin.
Lama.