Te jotka sanotte päässeenne yli eksistänne,

2 vuotta erosta ja kyllä joskus edelleen tulee mieleen, että kun hän oli selvinpäin, hän oli varsin ihana ihminen ja meillä olis ollu kaikki mahdollisuudet hyvään elämään yhdessä ja perheenä. Mutta viina vei voiton. Mutta olen edelleen surullinen siitä. Mulla on uusi parisuhde terveen miehen kanssa ja olen onnellinen. Silti exä oli elämäni suurin rakkaus, se rakkaus vaan sairastutti läheisriippuvuuteen ja oli saada minun mielenterveyden halkeilemaan.

Ehkä, kun menee vielä pari vuotta, helpottaa enemmän. Lapset tosin muistuttaa hänestä koko ajan ja edelleen yritän pitää yhteistä vahemmuutta esillä parhaani mukaan ja olla yhdessä hänen kanssa hoitamassa lasten asioita.

En tunne haikeutta tai muutakaan sellaista, että olipas joskus ihanaa. Olen aina ollut satavarma kun olen suhteen lopettanut, että tämä oli tässä, enempää en tuolta mieheltä halua.

[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 19:33"]

Mä en päässyt koskaan yli, eikä päässyt exäkään, joten palattiin yhteen ja ollaan oltu yhdessä taas monta vuotta onnellisimpina kuin koskaan:)

[/quote]

Miksi alapeukku? ap.

Haikeutta ei yhtään, kiusallista epämukavuuden tunnetta vielä on. Suuria tunteita suuntaan jos toiseenkaan ei herätä.

En tunne muutakuin vihaa kyseistä ihmistä kohtaan. Joskus kun muistelen menneitä niin mua niin rupee suututtaa että väkipakolla yritän keksiä jotain muuta ajateltavaa.

Jos eivät koskaan kunnolla rakastaneetkaan sitä eksäänsä?

Mulla meni kolme vuotta eron jälkeen et viimein tunsin että olen päässyt yli ja olisin jopa valmis ehkä uuteen suhteeseen.

Sitten kävi niin että ex löysi uuden naisen, muutti sen kanssa yhteen, meni kihloihin ja sitten tuli vauvauutisia..... Ei perkele että tuntui pahalle!!!! Tuntuu yhä.

Itse en ole menneisyydessä elävää tyyppiä oikeastaan lainkaan. Joskus toki tulee mieleen yksittäisiä asioita ihan yllättäen ja parisuhteessa ollessa oli yhdessä välillä kiva muistella, miten kaikki sai alkunsa. Käsittelen kuitenkin asiat päässäni melko nopeasti ja pääsen yli kaikesta suht pian.

Muuten olen empaattinen, mukava jne, mutta tässä suhteessa ehkä vähän jämpti ja kylmäkin. On kuitenkin musta ihan hyvä ominaisuus, eipä tarvitse velloa ja haikailla.

En haikaile exän perään tai tunne haikeutta, kun muistelen kivoja aikoja. Mietin niitä samalla tavalla kuin muitakin kivoja juttuja menneisyydestä. Eron jälkeen ehkä n. vuoden tuntui haikealta, mutta sitten pääsin yli. Olemme tällä hetkellä hyviä ystäviä enkä siis tunne mitään negatiivisiakaan tunteita seurustelusuhteestamme. Tietysti muistan riidat ja eron syyt, mutta en niitä hirveästi ajattele, varsinkaan tunteella. Olimme ennen suhdettamme ystäviä ja nyt olemme sitä taas ja seurustelumme oli vain yksi vaihe tähänastisessa suhteessamme. Olen täysin tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen :)

Kiitos kovasti kaikille vastauksista! :) Ap

Pätee vaan tämä sanonta. Aika kultaa muistot. Suhteet joissa erottu ystävinä, on todellisuudessa pahimpia. Vielä pahempaa on välillä nähdäkkin ystävinä. Kun taas vastaavasti, suhde jossa on poltettu sillat, revitty valokuvat ja heitetty kihlatkin vatukkoon, jättää ne pienimmät arvet.

En haikaile, oikeastaan ällöttää ja etoo koko tyyppi. Erosta jo 8 vuotta aikaa ja en voi kun ihmetellä että miksi, miksi olin sellainen torven kanssa?!? Tai no, siksi kun luulin etten saa ketään parempaakaan :D Mutta joo, hyi että, ei ole ikävä ja etoo tosiaan ajatuskin että sen ihmisen kanssa olen kuvitellut olevani onnellinen. Olen siis "menneisyyden minullekin" jotenkin vihainen! Jopa ihan miestyyppinäkin sellainen että jos näen samannäköisen/samanlaisella ruumiinrakenteella olevan miehen jossakin, tulee etova olo. Ehkä en sittenkään ole "päässyt yli" :D mutta en siis haikailumielessä...

Haikeutta ei ole lainkaan, mutta jäljellä on kyllä vielä uteliaisuutta ja harmia. Hänen nyksäänsä kun ajattelen, mun ongelmani ei se että olisin hänelle kateellinen vaan se että inhottaa ajatus heistä puhumassa eksäni ja minun yhteisestä menneisyydestä. Haluaisin että ne asiat liittyisivät vain meihin, ei ulkopuolisiin. Tai oikeastaan viis siitä mitä ex puhuu omasta menneisyydestään siltä ajalta, kunhan ei puhu minusta.

Onneksi se on mies joka ei mielellään puhu tunteistaan tai jossittele menneisyyden kanssa, joten ehkä tämä mun ärsytykseni on turhaa.

En kaipaa eksääni mitenkään, ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Jos kuolisi, en usko, että herättäisi edes silloin sen suurempaa tunnetta, kuin kenen tahansa vieraan kuolema. Tein eron surutyön valmiiksi jo eroa harkitessa ja erotessa olin vain helpottunut. Ainoa tunne, jota alkuun tunsin, oli sääli eksääni kohtaan, joka muuttui ärtymykseski hyvin pian. Hän ei olisi halunnut erota ja aneli minua takaisin vielä siinäkin vaiheessa kun oli itse menossa uudelleen naimisiin.

Kuvittelin 10 vuotta sitten, etten pääsisi erostani yli ikinä. Vaikka löysin uuden, ihanan miehenkin, niin ex kummitteli mielessä vielä vuosia. Onneksi aika on kuitenkin auttanut ja elämä on mennyt eteenpäin. Jossain vaiheessa vain huomasin, etten ajattelekaan häntä enää joka päivä. Nykyisin tuskin edes muistan koko exää, eikä hänen ajattelemisensa herätä minkäänlaisia tunteita.

Olen päässyt yli exästäni. Muistan, kuinka intohimoista ja ihanaa meillä oli. Kuinka rakastimme toisiamme. En ajattele häntä usein, enkä kuitenkaan kaipaa.

Mulla on ihan toistepäin kuin monella muulla ilmeisesti. Saatan joskus ohimennen miettiä häntä ja joitain tiettyjä yksittäisiä muistoja, yleensä positiivisia juttuja. Vihaa, katkeruutta, pettymystä tai muita ns. vahvoja tunteita en enää tunne. Ei enää hetkauta. Jos hän seisoisi nyt edessäni, niin voisin ehkä vaihtaa nopeat kuulumiset, mutta en haluaisi edes sivuta vanhoja juttuja. Silloin kun ero oli raaimmillaan päällä, niin kaipasin nimenomaan vastauksia aukioleviin kysymyksiin. Jonkun selityksen. Tuudittauduin siihen, että joskus hän katuisi, pyytäisi anteeksi tai selittäisi. Nyt en haluaisi moisia enää kuulla. :)

[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 21:59"]

En haikaile, oikeastaan ällöttää ja etoo koko tyyppi. Erosta jo 8 vuotta aikaa ja en voi kun ihmetellä että miksi, miksi olin sellainen torven kanssa?!? Tai no, siksi kun luulin etten saa ketään parempaakaan :D Mutta joo, hyi että, ei ole ikävä ja etoo tosiaan ajatuskin että sen ihmisen kanssa olen kuvitellut olevani onnellinen. Olen siis "menneisyyden minullekin" jotenkin vihainen! Jopa ihan miestyyppinäkin sellainen että jos näen samannäköisen/samanlaisella ruumiinrakenteella olevan miehen jossakin, tulee etova olo. Ehkä en sittenkään ole "päässyt yli" :D mutta en siis haikailumielessä...

[/quote]

Mulla on ihan samanlaiset fiilikset, tosin exän koiria kaipaan ihan hemmetisti.

Mulle ylipääseminen tarkottaa sitä että pystyt elämään normaalia elämää ilman että itket joka päivä :P ja susta tuntuu että voisit joku päivä rakastua uudestaanki. Tietenkään ei koskaan unohda vanhoja juttuja eikä ole tarkoituskaan. Mutta tavallaan hyväksyy sen että on menettäny toisen.