Olen tuntenut elämäni aikana YHDEN masentuneen ihmisen

Eräs tuttavani on normaali ihminen, elää normaalia elämää. Hänellä oli liikaa koettelemuksia. Ainakin avioero ja liikaa töitä. Joten hänelle tuli työuupumus ja masennus. Hän jäi pitkälle sairauslomalle. Mutta hänellä oli onnea, koska hän sai asiallista hoitoa ja hänen työnantajansa kevensi hänen työmääräänsä. Vuotta myöhemmin hän oli parantunut, hyvinvoiva, hän oli taas oma itsensä.
--
Tuo on minulle vierasta. Tuo että joku on normaali. Että joku on ensin terve hyvinvoiva. Sitten sairas pahoinvoiva. Sitten paranee ja on taas terve hyvinvoiva. Kuulostaa tosi oudolta, vieraalta, en ymmärrä.
--
Olen tuntenut lukemattomia muita pahoinvoivia ihmisiä. Aivan toisenlaisia. Ihmisiä joilla ei ole mitään sellaista kuin "oma itsensä", ei mitään normaalia. Ihmisiä joilla pahoinvointi on heidän ainoa tilansa, pysyvä tilansa, jotka eivät mistään muusta tiedä.
Olen tavannut todella useita ihmisiä joilla ei ole mitään muuta kuin pahoinvointi.
Turussa oli jokin juhlailta. Paljon humalaisia iloisia juhlijoita ulkona. Seisoksin vähän syrjemmässä joen varrella. Viereeni tuli joku parikymppinen tyyppi ja alkoi jutella. Juttelimme niitänäitä. Sitten hän sanoi "mulla on paha olla, tosi paha olo, niin paha olo että mustu tuntuu että vielä ta'pan jonkun". En osannut vastata mitään. Seisoksimme hetken hiljaa ja sitten hän meni pois.
Espanjassa kohtasin kadulla kodittoman parikymppisen naisen. Törkyisen likainen, todella väsyneen ja masentuneen oloinen. Luulen että hän oli kotoisin Itä-Euroopasta, ehkä Ukrainasta tms. Kävelimme, juttelimme niitänäitä. Sitten hän sanoi "uskotko että on mahdollista elää ilman aivoja?" En osannut vastata mitään. Seisoksimme hetken hiljaa ja sitten hän meni pois.
Espanjassa myös kohtasin omituisen englantilaisen keski-ikäisen rouvan. Hän oli ihan muissa maailmoissa, ei vaikuttanut ymmärtävän mitään. Hänen silmänsä tapittivat eteenpäin sillä lailla että luulin ettei hän edes näe mitään. Hän vain kuljeksi ympäriinsä ja höperöitsi. Hän puhui minulle ja muille ihmisille eikä kukaan ymmärtänyt mitä hän puhui, sitten hän vain jatkoi matkaa höpisten itsekseen kävellen minne lie.
Ja näkyyhän tuollaisia ihmisiä pilvin pimein muuallakin. Tälläkin palstalla joku joskus kirjoitti siitä miten tuskaa hänen elämänsä on ja miten terapia ei auta, että "sisältäni ei löydy muuta kuin kipua".
--
Nuorempana näin tuollaisia ihmisiä paljon. En ymmärtänyt kuinka jonkun ainoa tila, "normaalitila", voi olla se että on vain kipua, kärsimystä, pahoinvointia. Ettei mitään muuta ole, ei mistään muusta mitään tiedä.
Nyt vuosia myöhemmin ymmärrän. Ne ovat äärimmäisen traumatisoituneita ihmisiä. Heitä on varhaisesta lapsuudesta asti kaltoinkohdeltu vuosikausien ajan. Usein ne ensimmäiset ja pahimmat kaltoinkohtelijat ovat omat vanhemmat.
He eivät mitään muuta tiedä kuin että he tuntevat kipua. He eivät tiedä mistä se kipu on lähtöisin, he vain luulevat sen tulevan heidän aivoistaan, he eivät tiedä olevansa traumatisoituneita, he eivät tiedä että heitä on kaltoinkohdeltu, he eivät tiedä että heidän koko lapsuutensa oli hel'vettiä.