Alkaa kyllästyttää tää jatkuva viha

Heti yhteenmuuton jälkeen olen alkanut vihaamaan mieheni koiraa. Minulla on myös koira ja ennen kuin kukaan menee miehen puolelle niin ihan yhtälailla mies vihaa minun koiraani ja vielä avoimesti. Minä lähinnä mielessäni vihaan hänen koiraansa, on sottainen, rasvainen, ällöttävä, tyhmä ja aina tiellä. Silti yritän luoda koiralle hyvän ilmapiirin ja rapsuttelen ja silittelen ja puhun mukavia. Mieheni sitten taas ei edes koske minun koiraani.

Nyt on alkanut vaan tää vihan pitäminen sisällä ja mielessä ahdistamaan. Miten tästä tunteesta pääsee eroon? Yleensä lohduttaudun sillä että koira on jo viisi vuotias ja paikassa josta se on haettu on moni tämän rotuinen jo kuollut seitsemän vuotiaana. Toivon sitä joka päivä että koira kuolisi äkillisesti johonkin koiran rodulle ominaiseen tautiin. En voisi koskaan sanoa miehelle ajatuksiani ja ei se koiran vika ole että on tuollainen, en siis mitenkään ulkoisesti tätä näytä enkä koiraan käy käsiksi tai muuta.

En tunne enää olevani kovin koiraihminen. Kun minunkin koirani aika jättää niin uutta en hanki. Vaikka rakastan koiraani ja ehkä siksi juuri en voisi hankkia uutta koska parempaa koiraa en löytäisi. Miten tässä nyt edetä? Muilla samanlaista ongelmaa? Miksi koirat tuntuu aina miehille olevan henki ja elämä (siis niille miehille jotka ovat koiran hankkineet sinkkuina)?