Onko kukaan löytänyt elämäänsä ilon vuosikausien masennuksen jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Etsin sitä edelleen, mutta se on vaikeaa kun ei tiedä mitä etsii ja miltä se elämänilon kuuluisi tuntua. Se että sitä iloa ei ollut ennen masennusta johti siihen masennukseen. Siitä on vain liian pitkä aika kun olen viimeksi ollut onnellinen joskus pienenä lapsena.

Minulla taitaa olla sama.

Lapsena onnellisuus oli luontevaa. Mutta nyt aikuisena ihmettelen, miten kukaan voi edes olla onnellinen. Eivätkö iloiset ja onnelliset ihmiset tiedä, että maailma on julma ja turvaton paikka? Ilo ja onni saatetaan viedä pois koska tahansa.

- ap

Olen. Opiskelin muutaman vuoden netistä ja kirjoista sitä miten aivokemia toimii (tähän liittyy ajattelun lisäksi ruoka ja liikkuminen). Aloin myös kirjoittaa päivittäin ylös pintaan tulevia ajatuksia olivat ne mitä vaan. Kirjoitin myös vaikeista asioista ja sellaisista joista en saanut selvää, ja hiljalleen ne alkoivat ajan kuluessa tuntua selkeämmiltä ja aloin ymmärtää omia tunteitani ja ajatuskulkujani. Paransin itsetuntoani tietoisesti pitkän ajan kuluessa. Meditoin. Aloin puhua ihmisille myös vaikeista asioista, ja sain tätä kautta ystäviä. Olen myös yrittänyt pitää huolta fyysisestä terveydestäni. Olen opetellut hyväksymään, että alakulo kuuluu elämään myös, jotenkin sekin on auttanut osaltaan. Olen opiskellut hiljakseen kotonani erilaisia sivistäviä asioita kuten historiaa ja filosofiaa, koska niistä alkaa saada merkityksen tunnetta kun oppii ja huomaa olevansa pieni palanen suurta jatkumoa, ja kun tietää että kautta aikojen on eletty vaikeita elämiä ja niistä ovat ihmiset myös kirjoittaneet.

Vähensin tavarastani suurimman osan, jolloin ei tarvitse jaksaa siivota kuin vähän vaan. Pidin kotivaralla paljon ruokaa, jotta on aina terveellistä syötävää vaikka ei kykenisi menemään kauppaan. Hyvinä päivänä ostin varastot täyteen.

Voimia ja jaksamista ja rakkautta kaikille! Pienin askelin eteenpäin mennään ja pahaakin takapakkia saa tulla, se on normaalia.