Onko kokemusta, miten avioero on vaikuttanut 5-6-vuotiaaseen poikaan?
Poika jää siis tässä meidän tapauksessamme äidilleen, ja tulee näkemään isäänsä vain muutamana päivänä kuukaudessa.
Kommentit (7)
Pääsääntöisesti ehkä noin, kun ykkönen kirjoitti, mutta itsellä toisenlainen kokemus, olen avautunut siitä täällä aiemminkin.
Poikamme oli suunnilleen tota ikää, kun erosimme, ja vaikka ero toteutettiin kaikkien sääntöjen mukaan (vanhemmuus jatkui molemmilla, emme puhuneet toisistamme pahaa emmekä riidelleet lapsen kuullen jne) niin lapsi traumatisoitui ja masentui pahasti. En jaksa kirjoittaa kaikkea, mutta tiivistän sen verran, että jos olisin tiennyt etukäteen, mitä hallaa eromme lapselle aiheuttaakaan ja kuinka älyttömän kauan erosta toipuminen hänellä vei (ei vieläkään täysin toipunut, vaikka erosta kohta jo 10 vuotta aikaa) niin en olisi eronnut. Kyllä sitä ihminen omaa tuskaansa vielä kestää (en nyt puhu mistään fyysisestä väkivallasta, huom! silloin olen eron kannalla oitis), mutta oman lapsen tuskan katseleminen vierestä on sydäntäraastavaa. On hirveää katsella oman lapsen muuttuvan masentuneeksi, araksi, epävarmaksi, sulkeutuneeksi ja elämänilottomaksi ja kuunnella illasta toiseen kun tämä itkee itsensä uneen, vaikka mitä yrittäisit... ja miettiä kuinka tämän kuuluisi olla viaton ja iloinen ja innoissaan kaikesta uudesta ja elämästään... tuntuu että tuhosin lapselta onnellisen lapsuuden. Se on kipeämpi asia, kuin avioero tai mies, joka ei parisuhteessa arvostanut minua.
Sitä kestää vaikka päällään seisoen, jos tietää, että lapsella on kaikki hyvin. Tai ainakin pitäisi kestää. (ja siis, uudelleen, en puhu nyt väkivallasta tai huumeongelmista tms. vaan näistä nykyisistä syistä miksi parisuhteet yleensä päätyvät eroon, "erilleen kasvaminen", "kyllästyminen", "ei mitään yhteistä" jne).
Lapset ovat pieniä vain hetken, omaa elämää ehtii kyllä sitten elää myöhemminkin vielä. Olisinpa tajunnut tämän jo aiemmin, enkä uskonut sokeasti niihin itsekkäisiin ja kapeakatseisiin yleistyksiin "kun äiti on onnellinen, lapsetkin ovat" tms. Tuo pitäisi kääntää muotoon "kun lapset ovat onnellisia, äiti/isäkin on"!
Toivottavasti teillä sujuu paremmin lapsen sopeutuminen eroon!
Vuosi sitten erosimme ja en ainakaan vielä ole huomannut pojassa mitään muutosta. Samanlainen iloinen poika kuin muutenkin.
En tiedä onko vaikutusta kun ei ole ainut lapsi.
Kyllä luulen että pystymme hyvin olemaan mustamaalaamatta toisiamme, mutta huolestuttaa, kun poika on muutenkin "tyttömäinen", herkkä ja kiltti, että jääkö jossain vaiheessa kohtalokkaasti poikien juttujen ulkopuolelle, kun ei ole miehenmallia opettamassa mopojen, autojen jne. räpläämistä, ei kannustajaa urheiluun jne. Toki parhaani yritän, mutta äitihän minä olen enkä isä. Ja sekin huolettaa, millaisen mallin isyydestä poika saa; onko omille lapsilleen sitten samalla lailla etäisä kuin omansa on ollut. :(
[quote author="Vierailija" time="17.01.2014 klo 12:33"]Pääsääntöisesti ehkä noin, kun ykkönen kirjoitti, mutta itsellä toisenlainen kokemus, olen avautunut siitä täällä aiemminkin.
Poikamme oli suunnilleen tota ikää, kun erosimme, ja vaikka ero toteutettiin kaikkien sääntöjen mukaan (vanhemmuus jatkui molemmilla, emme puhuneet toisistamme pahaa emmekä riidelleet lapsen kuullen jne) niin lapsi traumatisoitui ja masentui pahasti. En jaksa kirjoittaa kaikkea, mutta tiivistän sen verran, että jos olisin tiennyt etukäteen, mitä hallaa eromme lapselle aiheuttaakaan ja kuinka älyttömän kauan erosta toipuminen hänellä vei (ei vieläkään täysin toipunut, vaikka erosta kohta jo 10 vuotta aikaa) niin en olisi eronnut. Kyllä sitä ihminen omaa tuskaansa vielä kestää (en nyt puhu mistään fyysisestä väkivallasta, huom! silloin olen eron kannalla oitis), mutta oman lapsen tuskan katseleminen vierestä on sydäntäraastavaa. On hirveää katsella oman lapsen muuttuvan masentuneeksi, araksi, epävarmaksi, sulkeutuneeksi ja elämänilottomaksi ja kuunnella illasta toiseen kun tämä itkee itsensä uneen, vaikka mitä yrittäisit... ja miettiä kuinka tämän kuuluisi olla viaton ja iloinen ja innoissaan kaikesta uudesta ja elämästään... tuntuu että tuhosin lapselta onnellisen lapsuuden. Se on kipeämpi asia, kuin avioero tai mies, joka ei parisuhteessa arvostanut minua.
Sitä kestää vaikka päällään seisoen, jos tietää, että lapsella on kaikki hyvin. Tai ainakin pitäisi kestää. (ja siis, uudelleen, en puhu nyt väkivallasta tai huumeongelmista tms. vaan näistä nykyisistä syistä miksi parisuhteet yleensä päätyvät eroon, "erilleen kasvaminen", "kyllästyminen", "ei mitään yhteistä" jne).
Lapset ovat pieniä vain hetken, omaa elämää ehtii kyllä sitten elää myöhemminkin vielä. Olisinpa tajunnut tämän jo aiemmin, enkä uskonut sokeasti niihin itsekkäisiin ja kapeakatseisiin yleistyksiin "kun äiti on onnellinen, lapsetkin ovat" tms. Tuo pitäisi kääntää muotoon "kun lapset ovat onnellisia, äiti/isäkin on"!
Toivottavasti teillä sujuu paremmin lapsen sopeutuminen eroon!
[/quote]
Voittehan aina palata yhteen.
[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 17:18"]Kyllä luulen että pystymme hyvin olemaan mustamaalaamatta toisiamme, mutta huolestuttaa, kun poika on muutenkin "tyttömäinen", herkkä ja kiltti, että jääkö jossain vaiheessa kohtalokkaasti poikien juttujen ulkopuolelle, kun ei ole miehenmallia opettamassa mopojen, autojen jne. räpläämistä, ei kannustajaa urheiluun jne. Toki parhaani yritän, mutta äitihän minä olen enkä isä. Ja sekin huolettaa, millaisen mallin isyydestä poika saa; onko omille lapsilleen sitten samalla lailla etäisä kuin omansa on ollut. :(
[/quote]
Pojastasi tulee isän läsnäolon puutteen takia katkera naistenvihaaja.
On kokemusta mutta kaikkihan lähtee siitä, miten vanhemmat voivat jatkaa edelleen yhteistä vanhemmuutta, vaikka parisuhde päättyy. Jos vanhemmat pystyvät turvaamaan lapsen olemisen, puhuvat kauniisti toisesta vanhemmasta (vanhempana, parisuhdeasiat eivät kuulu lapelle), vakuuttavat että sekä isä että äiti rakastavat lasta ja haluavat vertää yhtä köyttä lapsen asioissa (niin siis ja todella haluavat ja tekevät, eivätkä käytä lasta pelinappulana muissa parisuhdeasioissa), niin kyllä lapsi selviää. Eroja on nykyään erittäin paljon, ja suurin osa lapsista on selvinnyt järjissään niistä. Se on niin vanhempien halusta ja taidoista kiinni.