Huutaminen ja riitely

Minua ärsyttää se, että Suomesssa ei suvaita erilaisia temperamentteja. Pidetään jotenkin hirveän hienona ja jalona sitä, että joku ei koskaan hermostu tai korota ääntään. Vaikka tulisi kuinka huonosti kohdelluksi, pitäisi nöyrästi niellä harminsa ja kirjoittaa vaikka päiväkirjaan, kuinka minä taas niin mieleni pahoitin...

Minä ja mieheni olemme molemmat nopeasti tulistuvia ja vielä nopeammin leppyviä ihmisiä ja kyllä meillä välillä huudetaan ja riidellään. Joskus tulee lastenkin läsnäollessa korotettua ääntä, mutta aina myös pyydetään anteeksi ja sovitaan. Ketään ei lyödä eikä alisteta, eivätkä lapsemme joudu pelkäämään riitelyä.

Siitä huolimatta tuntuu, että pitäisi pyydellä anteeksi omaa luonteenlaatuaan, kun av-mamman mielestä vain hiljainen ja rauhallinen voi olla hyvä äiti, vaimo ja ihminen.

Jatkuvasti sorrun lasten kuullen miehen kanssa riitelemään ja huutamaan. Olen yrittänyt vähentää sitä.. Meillä on vaan niin huono fiilinki jo parisuhteessa, että mies ei enää kuuntele eikä muuten puhukaan minulle mitään. Siinäpä sitten ensin yksin keskustelen miehelle, joka kääntää selkää ja aikansa kun yritän keskustella, suutun ja sitten alan huutaa ja siinäpä se. Turhauttavaa, koska edes lasten tärkeistä asioista mies ei suostu puhumaan eikä edes kuuntele. Nytkin oli jättänyt lääkkeen antamatta, vaikka kuuri lapsella päällä ja kun mies oli aamulla kotona ja minä töissä, niin eipä tuo näytä vastuuta ottavan. Ja taas riitelen...

No eikö juuri se kuulu hyviin tapoihin että pystyy hillitsemään itsensä? ja miksi sitä nyt pitäisi kieltää omia tunteitaan 'nöyrästi nielemällä', se ei lienee kovin tervettä vaikkakin kovin kansanomaista Suomessa.

Tuskin täällä ketään.

MINÄ! Tänäänkin huusin miehelle niin että ikkunat helisi, ja vituttaa ihan suunnattomasti etten voinut pitää suuta kii ettei lasten tarvisi kuunnella.

Hmm, minä, valitettavan usein vieläpä.

Me riitelemme =( mutta myös sovimme, pussaillemme ja halimme....

Kakkonen oli siis väärässä :D

En ole koskaan huutanut kumppanilleni, emmekä myöskään riitele. Ei kauhean rakentavaa minusta sellainen.

No tähän voin rehellisesti sanoa että ei. Me ei riidellä edes lasten poissaollessa. Ei vaan ole mitään riidan aihetta, joka jutusta pystytään puhumaan. Ei muutenkaan olla räjähteleviä tyyppejä, enkä ole koskaan kuullut mieheni korottavan ääntään vihaisena. Meillä ei huudeta.

Minä välillä useammin  ja välillä harvemmi

Miehen kanssa ei riidellä, mutta lapsille saatan silloin tällöin ärjäistä.

Minä juuri tänään. Harvoin nykyään enää riidellään, mutta tänään meni hermot. En huutanut, mutta tiukkaan sävyyn puhuin. 

Aikanaan meillä oli harvakseltaan aivan törkeitä riitoja, mutta niistä on onneksi päästy ja elämä on rauhallista. Joskus kuitenkin menee hermot jostain, mutta huutamista en enää nykyään juuri harrasta.

Riidellään ja huudetaan välillä, mutta aina myös sovitaan ja puhutaan asiat läpi jälkeenpäin. Tuskin lapset siitä kärsivät, oppivat vain, että maailmaan mahtuu monenlaisia tunteita. Pahempana pidän sellaista mykkäkoulu- ja puhumattomuuskulttuuria.

Jos huutaminen olisi lapselle kovinkin haitallista niin joissain maissa ei pitäisi olla yhtään normaalia ihmistä...

lasten edessä, takana myös lapsille.

Vanhemmin ei ole enää niin usein tullut huudettua. Riidelläänkin harvoin miehen kanssa, että huh. Kerran vuodessa, jos sitäkään.

Enkä mä kilahduksiani suunnittele. Veri pakenee päästä just silloin kun siltä tuntuu. En osaa riidellä, tiedän.