Onko täällä muita introverttejä? Miten sinuun suhtaudutaan?

Introverttejä on oikeasti melko iso osuus ihmisistä ainakin Suomessa, mutta tietenkään niitä ei samalla tavalla huomaa kuin ekstroverttejä.

Itse kuulun siinä mielessä kai introverttien vähemmistöön, että pystyn heittämään small talkia ja jopa johtamaan keskustelua sekä osaan olla vakuuttava. Ainut vaan että edellämainitun kaltainen sosialisoiminen on todella kuluttavaa, ja olenkin tuollaisten rupeamien jälkeen ihan puhki. Kai se, että sitä siltikin harrastan johtuu tietynlaisesta kontrollin halusta ja huomaavaisuudesta; en halua luovuttaa toselle ohjaksia sosiaalisissa tilanteissa, enkä myöskään halua olla keskustelussa "vapaamatkustaja", joka vain sanoo joo, ei, ei, ehkä ja sälyttää kaiken vastuun toiselle osapuolelle, koska se olisi epäkohteliasta. Eikä oikeudentajuuni sovi epäkohteliaisuuden kuittaaminen sillä että no minä vain olen epäkohtelias.

Arviolta 80% ystävistäni, mieheni mukaan lukien, ovat introverttejä. Tällöin voi istua kaverin kanssa kahvipöydän ääressä sanomatta mitään mitä ei mieleen juolahda, eikä kumpikaan pistä pahakseen. Toimivaa.

Siedän vieraita, mutta en jaksa kovin kauaa. Tykkään olla itseni kanssa. Töissä minustakin pidetään. En jaksa puhua pahaa ihmisistä ja olen ystävällinen

Siedän vieraita, mutta en jaksa kovin kauaa. Tykkään olla itseni kanssa. Töissä minustakin pidetään. En jaksa puhua pahaa ihmisistä ja olen ystävällinen

14 jatkaa.

Niin ja olen oikeasti kyllästynyt tuottamaan jatkuvasti pettymyksiä ihmisille kun nämä menevät ekstroverttisäädösten mukaan ja minä en. Oman tilan kaipuutani pidetään vaan tilapäisenä mielenhäiriönä ja että kyllä se siitä. Tälläkin hetkellä olen tilanteessa, jossa vastapuoli olettaa taas vaihteeks ihan ketusti liikaa ja kuvittelee itselleen oikeuksia elämääni ja elintilaano nähden joita hänellä ei tasan ole. Hän on siis varastanut itselleen mun omaa tilaa, mutta koska en ole jyrkästi sanonut ei, hän olettaa liikoja. En tosin ole sanonut kylläkään. Tämä ihminen, kuten moni muukin tallaa jatkuvasti (pääsääntöisesti tietämättään) omaa tilani ja loukkaa liiallisella läsnäolollaan ja on jotenkin tukahduttava kuten suurin osa muistakin ihmissuhteistani. Mutta olen liian nössö viskatakseni reippaasti kissen pöydälle. Monta kertaa kyllä sivunnut kierrellen ja kaarrellen, mutta hän vaihtaa aina puheenaihetta. Jotenkin jää väkisin sellainen fiilis että kiertää tahallaan eikä halua myöntää edes itselleen etten ole sellainen mitä hän toivoi ja kuvitteli. Tänään tapaamme hälleen, ja mun on pakko kaapata vähän taas tilaa itselleni, pölliä takaisin pöllimäänsä. Kun en oikein osaa näyttää todellisia tunteitanikaan koska pelkään samalla hylkäämistä ja muiden suututtamista.

Mikäs tässä olleesa, liikaan kiltteyteen sairastunut introvertti :D Mielenkiintoista etten sanoisi. Ei kun kyllä se nyt on vaan pakko opetella sanomaan ei ja oppia puolustautumaan.

Sorry tämä floodaus heti näin aamutuimaan :D tyyppi on nimittäin samalla työkaveri ja v'*** jo valmiiksi kun hän tulee suoraan töistä kotiini. Mutta jos nyt saisin keskustelua aikaiseksi?

introvertti kyllä ja lisäksi ADD!

Mulla on introverttejä taipumuksia, mutta koen että musta on silti tykätty eri porukoissa. Osaan ja jaksan kyllä jutella joutavia, mutta tietyssä vaiheessa tulee raja vastaan. Lähden usein ensimmäisenä juhlista. En mene suoraan töistä tyttöjen kanssa drinkeille koska olen siinä vaiheessa uupunut sosiaaliseen kanssakäymiseen, ja kouluaikoina about juoksin tuntien jälkeen kotiin kun muut jäivät hengailemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Saatan olla vetäytyvä ja tylykin jos on mitta tullut niin sanotusti täyteen ja kaipaan omaan rauhaan. Olen todella harvoin jos koskaan se ketä ehdottaa mitään yhteistä toimintaa. En silti ole kokenut koskaan että jäisin ulkopuolelle jostain porukasta, tai ainakaan siitä johon olen halunnut kuulua, kai se on joku naamaraja plus se että hallitsen perus sosiaaliset taidot kuitenkin.

Ja ekstrovertti luonnekaan ei muuten todellakaan takaa menestystä ja suosiota sosiaalisissa porukoissa. Tunnen tyyppejä jotka ovat aivan huippuseurallisia ja puheliaita eivätkä millään haluaisi olla yksin, mutta heillä saattaa olla joskus vähän hakusessa miten ottaa muut huomioon keskustelussa ja miten kunnioittaa toisten ihmisten rajoja. Veikkaan että moni kokee helpommaksi keskustelun vähän rauhallisemman ihmisen kanssa kuin jonkun joka puskee täysillä päälle ja on heti vaihtamassa ystävyysrannekkeita tai pyytämässä kylään.

Luulin nuorena, että olin usein vain ujouttani yksin. Ujouden väistyessä huomasin, että haluan edelleenkin olla yhtä paljon yksin. Naurattaa vieläkin.

Onko teillekin tuttua, että porukassa ollessa joku alkaa väkisin keksimään jutun aihetta kanssasi, kun et ole sanonut mitään "liian pitkään aikaan". Ikään kuin tekee sinulle palveluksen ottamalla sinut mukaan keskusteluun, vaikka olit aivan tyytyväinen puhumattomana. Minulle tuli tavaksi heittää välillä jotain kommenttia keskustelun lomaan ihan vain sen vuoksi, että saan sitten olla rauhassa, kun kiintiölöpinät on täytetty. Osaan aika hyvin aistia, koska pitää taas löpistä vähän. :D

Täällä! _o/ Olipahan muuten helpotus, kun aikanaan keksin, että tällekin ominaisuudelle on oikein terminsä, ja minulla on lupa ja oikeus olla tällainen.
Tarvitsen paljon omaa aikaa, enkä todellakaan pode yksinäisyyttä yksin ollessani. Nautin kun saan olla yksin, käydä lenkillä yksin (koiran kanssa), shoppailla yksin tai mitä vaan. On minulla mieskin, joka onnekseni on kaltaiseni. Hänen kanssaan tietysti on luontevaa ja mukavakin olla, on oikeastaan ainoa, joka vapaasti saa temmeltää reviirilläni. Kuitenkin nautin niistäkin viikonlopuista, kun mies lähtee mökkeilemään tai eräilemään - yksin. =)
Läheisiä ystäviä minulla on kolme, yksi on siskoni, jonka kanssa toiseksi eniten jaksan viettää aikaa, vietämme viikonlopun jomman kumman luona muutaman kerran vuodessa. Sen ajan jaksan hyvin, mutta sen jälkeen oma aika on taas ihan luksusta. Toinen asuu kaukana, soittelemme useita kertoja viikossa ja yökyläilemme pari kertaa vuodessa, hänen seurassaan joudun vähän enemmän "tsemppaamaan", mutta ystävyytemme on sen arvoista. Kolmas asuu naapurissa, mutta on myös onnekseni introvertti, käymme lenkillä yhdessä kerran pari viikossa, joka tyydyttää molempien vähäisen tarpeen nähdä joku muu ihminen, emme esim. tuppaudu toistemme luo kahville ikinä. =D
Näiden lisäksi on työyhteisö. Olen ihan pidetty, vaikka selvästi ulkopuolinen näin 13 vuoden jälkeenkin, mutta se sopii minulle ja ilmeisen hyvin heillekin. Ehkä alussa yrittivät riipiä mua enemmänkin mukaan porukoihin, mutta ovat näyttäneet uskovan, ettei tule onnistumaan... =) Pidän heistä ihmisinä, mutta en kaipaa heistä ketään lähelleni ja harvoin osallistun edes kahvipöytäkeskusteluihin. Kahdestaan jaksan jutella enemmän, ja ehkä sen vuoksi, kun ollaan näitä kahdenkeskisiä keskusteluja vuosien mittaan käynyt, niin eivät pidä minua ihan outona peikkona.

Mulla menee yleensä muutamavuosi ennenkuin porukka (uudessa taloyhtiössä)

huomaa,että en ole vaarallinen vaikka kai päältä näytän.

Olen avulias ja teen huvikseni yhtiön lumityöt ym.

Parikertaa pyydetty uskotuksi mieheksi perunkirjoituksiin.Kai sentakia kun en

asoista ympäriinsä meuhkaa.

Sosiaalista elämää ei yhtiössä kenenkään kanssa ole.Mulla hieman sosiaalisten

tilanteiden pelkoa.

Kaikki tuttavuudet yleensä kuivuu jossakin vaiheessa kasaan.Kun ei ole

pokkaa meuhkata silleen "normaalisti".

Tämmöstä mulla:)

Meitä on paljon. Osa ei halua tunnustautua.Oikeuksiamme poljetaan.

Eikös perusteta yhdistys tai jotain terapiaryhmiä?

32

Olen introvertti. Nuorempana koin piirteeni riesana ja pyrin siitä eroon. Nyt kun ikää on tullut lisää olen vähitellen alkanut antaa itselleni luvan olla introvertti. Minähän pidän siitä!

Minusta on valtava sääli, että maailma on niin ekstroverttikeskeinen. Etenkin globalisoitumisen myötä ekstroverttejä on alettu arvostaa yhä enemmän Suomessakin. Myös sosiaalinen media korostaa ulospäinsuuntautuneisuutta ja itsensä esille tuontia. Jopa introvertit itse tuntuvat usein näkevän introverttiyden vain haittana ja ongelmana. Minusta tulisi nähdä, että introverteissä ihmisissä on paljon monia hyviä puolia joille tällä hetkellä usein viitataan kintaalla. Ekstroverteissäkin on lukuisia hyviä puolia joita ei meissä introverteissä ole. Olisi hienoa nähdä, että opettajat, työnantajat ja vastaavat tahot haluaisivat alaisuuteensa molempia ihmistyyppejä.

Olen kiitollinen etten syntynyt rapakon taakse... siellä ekstroverttiys on miljoona kertaa kovemmassa huudossa.

Riippuu ihan porukasta ja siinä olevista ihmisistä miten minuun suhtaudutaan. Yleensä suhtaudutaan ihan normaalisti, jutellaan iloisesti, halutaan tutustua eikä hämäännytä siitä että olen aluksi hiljaisempi. suurimman osan kanssa tulen hyvin toimeen, enkä ole erityisen ujo. Isommassa porukassa olen hiljaa ja jos mieleeni tulee jokin näkökulma mikä ei ole tullut esiin, niin sitten avaan suuni. tietysti myös komppaan ajatuksia joiden kannalla itse olen. Jos jutun aihe ei kiinnosta pätkääkään, tai en vain tiedä siitä mitään, en sano mitään. tämäkin on yleensä ollut ihan ok.

Mutta, sitten on ihmisiä joita suorastaan vituttaa minun luonteeni, ja he myös näyttävät sen. Erityisesti töissä tämä tulee esiin, kun työkavereita ei voi vältellä. Minua on pompoteltu ja aliarvioitu, puhuttu kuin idiootille. Tällaisten ihmisten kanssa en halua olla missään tekemisissä, ja olen yleensä entistä sulkeutuneempi heidän kanssaan, mikä tietysti vain vahvistaa heidän mielipidettään että olen täydellinen surkimus ja lössykkä. Pidän kuitenkin välit asiallisina, jopa korostuneesti. inhoan draamaa. pyrin teoillani osoittamaan näille höyrypäille että hoidan hommat niin kuin kuuluu, vaikken olekaan puheliasta sorttia. 

Työhaastatteluissa mua on ärsyttänyt sellainen seikka, että suunnilleen jokainen haastattelija toteaa jossain vaiheessa vähän säälivään sävyyn että "työhön kyllä tarvitaan kaikenlaisia persoonia.." ikään kuin oletuksena, että luonteeni ja persoonani on jotenkin viallinen ja huono. En usko että ulospäinsuuntautuneemmille ihmisille hoetaan tällaista. olen kuitenkin yleensä saanut paikan. 

Aina väännetään vitsiä siitä, miten miehet ei tahdo kestää kälättäviä akkojaan. Oikeasti ne on tottuneet siihen ja tällaiset hiljaiset naiset on se, mitä ne ei kestä.

[quote author="Vierailija" time="15.01.2014 klo 21:16"]

Mutta, sitten on ihmisiä joita suorastaan vituttaa minun luonteeni, ja he myös näyttävät sen. Erityisesti töissä tämä tulee esiin, kun työkavereita ei voi vältellä. Minua on pompoteltu ja aliarvioitu, puhuttu kuin idiootille. Tällaisten ihmisten kanssa en halua olla missään tekemisissä, ja olen yleensä entistä sulkeutuneempi heidän kanssaan, mikä tietysti vain vahvistaa heidän mielipidettään että olen täydellinen surkimus ja lössykkä.

[/quote]

Tämä on minullekin niin tuttua! Olen itse tällä hetkellä asiakaspalvelutyössä - introvertille se on toki raskasta, mutta itse koen asiakaspalvelutilanteisiin liittyvän sosiaalisuuden enemmän sellaisena mekaanisena tiettyjä kaavoja noudattavana. Esimerkiksi vastaan asiakkaiden kysymyksiin tarpeen vaatiessa pitkästi ja keskustelen kysymyksen aihepiiristä. Työkavereideni kanssa olen kuitenkin hyvin hiljainen ja sekös saa heidät luulemaan, etten selviä asikaspalvelustakaan.

Yleensä tämä loukkaa, mutta kerran sain kunnon naurunaiheen, kun asikas tuli kysymään eräästä huonekalusta. Vastasin kysymykseen ja asiakas oli täysin tyytyväinen kysymykseen ja oli juuri tekemässä myönteistä ostopäätöstään kun yhtäkkiä työkaverini pörhältää paikalle pääkolmantena jalkana ja alkaa itse vastata asiakkaan kysymykseen johon minä jo vastasin! :D Siis minä seisoin siinä asiakkaan ja työkaverin vieressä! Me asiakkaan kanssa katsoimme hämmentyneenä toisiamme ja kaiken lisäksi työkaverini antoi täysin virheellisen vastauksen...

Muitakin vastaavia tilanteita on sattunut mutta tuo kruunasi kyllä kaiken. Naurattaa vieläkin kun mietin.

Olen joskus miettinyt miksi introvertit eivät olejo kuolleet sukupuuttoon. Elämä on ollut aikaisemmin kovaa ja ihmisten on täytynyt jaksaa olla sosiaalisia ja toimia yhteistyössä muiden kanssa. Sellainen, joka ei ole viihtynyt yhteisössä, on varmaan ollut aika heikoilla. Ja siten ekstroverttiys on varmasti yleisempää, koska sosiaalisuus on hyödyttänyt ihmisrodun säilymistä. Nykyäänhän asialla ei ole enää sillä tavalla merkitystä, koska ihminen voi elellä riippumattomana muista, mutta aikaisemmin ei varmastikaan voinut niin helposti. Tarkoitukseni ei ole loukata introvertteja, olen vain tätä asiaa ihmetellyt. Mihin ryhmään kuuluvat muuten ihmiset, jotka itse pyytävät facebook-kaveriksi, mutta välttelevät katsekontaktia, jos tulevat kadulla vastaan? Tällaisia ihmisiä on jonkin verran, ja olen ihmetellyt ovatko nämä ihmiset sellaisia, joita ahdistaa yllättävä kohtaaminen ja sen vaatima small talk?

Kuittailua siitä miksen puhu/puhun niin vähän/olen hiljainen.

Mua oksettaa ihmiset, jotka ei edes aikuisiässä ymmärrä, että ihmiset on erilaisia. Kaikki ei halua olla koko vitun ajan esillä ja puhua pälpättää taukoamatta. En itse osaa vääntää tikusta asiaa ja jauhaa paskaa lämpimikseni. Miksei ihmiset voi hyväksyä sitä??

Miksi porukka kokee oikeudekseen huomauttaa minua hiljausuudestani, oikein ihmetellä sitä kovaan ääneen eivätkä näe käytöksessään mitään pahaa.

Ei todellakaan olis sama asia, jos sanoisin kovaääniselle itseään esille tuovalle henkilölle että "Ootko muuten huomeannu et puhut kovaa ja koko ajan. Et voisitko pitää turpas välillä kiinni?". Kaikki olisivat kauhusta kankeina ihmettelisivät minun huonoa käytöstäni ja kauhistelisivat kuinka se kehtaa!

Introvertti täälläkin ja siitä jaksetaan aina huomautella. Kerran eräs jopa kysyi, että olenko ajatellut hakea jotain apua tähän "ongelmaani". Miksi joidenkin on niin vaikea ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia?

Täälläkin yksi. Jään ulkopuolelle, ystävyyssuhteet ei kestä kauaa, hyvää ja läheistä ystävää ei voi olla kuin yksi kerrallaan. Tällä hetkellä se on avomies, enkä ole kovinkaan läheisissä suhteissa kenenkään muun kaverin kanssa. Perheen kanssa haluan aina viettää aikaa, mutta nämä ulkopuoliset eivät jaksa kiinnostaa. Ehkä alussa aivan tutustumisvaiheessa kyselen mielelläni hänestä ja kerron itsestänikin, mutta ajan kanssa kaikki jäävät. Minua ei kiinnosta pitää yhteyttä eikä heitäkään. Töissä tjms. pystyn small-talkkaamaan jonkin verran, mutta en jaksa sitä pitkään. Iltapäivästä, kun tuntuu että kaikki on taas käyty läpi, haluan vaan olla hiljaa ja keskittyä muihin asioihin. Ei mun tarvitse hankkia virikkeitä keskustelusta muiden kanssa, en tylsisty yksinkään. Tämän takia yksinolo parin päivän ajan ei haittaa, mutta ilman perhettä masentuisin täysin. Eli poden kyllä huonoa omatuntoa ja alemmuudentunnetta introverttiudestani, vaikka olen jo hyväksynyt, etten sille mitään voi.

Up

En tiedä, kun harvemmin vaivaudun miettimään mitä muut minusta ajattelevat.