En uskalla vauvakuumeilla

No, en halua romahduttaa toiveitasi, mutta ei se lapsi sovi elämäänne, jos miehesi ei vielä lasta halua. Vaikka sinun kuvitelmissa arkenne olisi kuinka täydellistä. Vauvakuume on kieltämättä todella voimakas tunne, mutta voisitko yrittää kääntää sen niin, että alat luomaan sellaista pohjaa suhteellenne, taloudellenne ja sinun tulevalle uralle, että lapsen on hyvä tulla sitten kun molemmat olette samaa mieltä. Et jäisi unelmoimaan, vaan alkaisit rakentaa konkreettisesti sitä unelmaa, tiedostaen että se voi viedä vielä montakin vuotta.

Riippuen siitä kauan olette olleet yhdessä, niin mielestäni voit puhua miehelle vauvahaaveistasi ihan hyvin. Eri asia jos olette tyyliin seurustelleet vuoden, ja vasta muuttaneet yhteen. Siinä vaiheessa voi nuori poika säikähtää pahastikkin kun tyttöystävä ottaa vauvakuumeen puheeksi. Mutta jos suhdetta on jo vuosia takana, niin voisit ihan hyvin puhua tunteistasi, ja kysyä mieheltä, että milloin hän ajattelisi lapselle olevan sopiva aika (sen kummemmin painostamatta).

Tiedän että sanon nyt niin lattean kuuloisen jutun, mutta teillä on aikaa vielä niin paljon, että älä pilaa hyvää suhdetta kuvittelemalla että vauva on yhtäkuin onni, tai että lapsi tekee teidän suhteesta kokonaisen. Ajattele elämää realistisesti, ja mieti miehenkin kannalta, että kuinka tärkeää onkin että hän innostuu asiaan ihan omaan tahtiin. Ei tarvi sitten jälkikäteen miettiä, että oliko päätös vauvasta sittenkin enemmän  sinun päätös ja sinun painostuksen aikaansaannosta.

Paras vaihe tehdä lapset on silloin, kun elämä ei tarvitse mitään "täytettä", eli lapsi tulee kun vanhemmat ovat jo sinut elämänsä kanssa. Saattaa toki johtua kovasta vauvakuumeestasi, että ajatus vähän hämärtyy, mutta minun mielestä kirjoituksestasi saa sellaisen kuvan, että elämä vasta alkaa kun saa lapsen. Ei se niin mene, ja muistan kun itsekin nuorena vauvakuumeessani ajattelin noin. Tosiasia on että et ole sen onnellisempi, aikuisempi ja "täydempi" kuin se lapsi syntyy. Minun mielestä miehesi kuulostaa fiksulta, kun toteaa että onneksi teillä ole vielä kiirettä. Eihän teillä nimittäin ole! Elämää se on yhtä kaikki, oli sitten lapseton tai ei. Ehkä voisit alkaa miettiä ihan itseäsi ja oman elämän sisältöä, kun koet että vain junnaatte paikallaan? Ei sitä junnausta/tylsyyttä/tyhjyyttä lapsella voi paikata.

Niin, kaiken järjen mukaan juuri noin pitäisikin ajatella. Jollain tasolla tunnen kuitenkin jo valmiiksi surua siitä ettei tulevaisuuden haaveet mene yksiin, pelkään katkeroituvani jos jäämme odottamaan sitä oikeaa, täydellistä hetkeä. Kun se voisi olla jo nyt. Olemme seurustelleet jo useamman vuoden, joista pari vuotta yhdessä. Aiemmin kun olen ottanut aiheen kevyesti esille, olemme pystyneet jakamaan haaveet siihen pisteeseen että mies palauttaa maan pinnalle sanomalla että siihenhän on vielä ainakin kymmenn vuotta, missä vaiheessa jäädyn täysin. On ollut vaikeaa myöntää itsellekin nämä tunteet, enkä ehkä siksi ole voinut ottaa asiaa esille poikaystävän kanssa.

Mutta olet oikeassa, aikaahan meillä on. Nautin yhteiselostamme jo nyt, eikä suhde kaipaa "täydellistäjää" vaan lähinnä tämä tunne on jotain sellaista tarkoituksen tarvetta. En koe että uran rakntaminen poistaa tätä tyhjyyttä, työ on vain työ, jonka tarkoitus on elättää perhe. Ehkä yritän ennen suuria päätöksiä muuttaa arvomaailmaa perhekeskeisemmästä uraan päin, josko kohtaisimme rakkaan kanssa puolivälissä eikä kumpikaan joutuisi tuntemaan joutuvansa myöntymään johonkin mitä ei tahdo.

Ei vauvakuume tiedä, parantaisiko lapsen saaminen nyt elämäänne vai ei. Kuulostaa ennemminkin siltä, että kaipaisit jotakin muutosta "paikallaan junnaamiseen". Sen ei kuitenkaan tarvitse olla lapsi.

[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 19:35"]

Vauva sopisi elämäämme täydellisesti, paitsi miehen mielestä kun olisi niin kiva tehdä mitä huvittaa (todellisuudessa emme tee mitään mihin lapsi ei sopisi. Mies kuvittelee että olemme spontaaneja ja hulluja, mutta oikeasti elämme kuin eläkeläiset)

[/quote]

Sinulla on epärealistinen käsitys siitä, miten lapsen saaminen muuttaa elämää. Juuri tuollainen rauhallinen elämä, jossa voi tehdä tai olla tekemättä asioita oman mielensä mukaan muuttuu hyvin vaikeaksi. Lapsettomuuden luksus voi olla matkailua, mutta yhtä hyvin se voi olla lehden lukemista oman pöytänsä ääressä täydellisessä hiljaisuudessa.

Opiskele ensiksi ammatti ja ole mukana työelämässä ja sitten vasta harkitse lasta. Olet vasta alle 25 v, nauti elämästä, harrasta, matkustelkaa jne.

Kiitos teille järjellisistä sanoista. Ystäväpiiri on tällä hetkellä niin vauvamyönteistä että relistista näkökulmaa on vaikea saada. Kai olen ollut jotenkin sekaisin kun kuvittelin että olemme jo kohta vanhoja. Kolmekymppiseksi en aio kuitenkaan odottaa, vaan kyllä tästä lähivuosina vakavasti varmasti keskustellaan.

Tunnistan tunteesi täysin, vauvakuume on syvä tarve jollekin asialle, jota ei voi selittää järjellä. Siksi kaikenlainen asian rationalisointi voi tuntua kylmältä ja turhauttavalta. Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että aikaa teillä on. Lisäksi miehillä vauvakuume ei välttämättä iske yhtä aikaisessa vaiheessa kuin naisilla. En silti neuvoisi odottamaan kymmentä vuotta, sillä kolmenkympin jälkeen kaikenlaiset riskit raskaaksi tulon jälkeen kasvavat. Jos sitten haluaakin vaikka useamman kappaleen jälkikasvua, voikin yhtäkkiä tulla kiire. 

Mutta pari-kolme vuotta voi kylläkin vielä odottaa. Jos mies ei vielä muutamankaan vuoden kuluttua näe lapsen tekoa millään lailla ajankohtaisena, sitten voisit miettiä asiaa uudestaan. 25 on oikeasti tänä päivänä aika alhainen ikä perheen perustamiseen, varsinkin miehille, kun tuntuu että on niin monta vuotta kaikenlaista koettavaa edessä. Minäkin kannustan matkustelemaan ja tekemään mahdollisimman paljon niitä asioita "pois alta", joita ei voi tehdä lapsen tulon jälkeen, ainakaan yhtä helposti. Kun nämä asiat on "suoritettu" pois päiväjärjestyksestä, voi miehelläsikin olla helpompi lähteä miettimään lapsen hankintaa. 

Lisäksi, vaikka tämä kuulostaa kylmältä, kannattaa myös miettiä sitä taloudellista tilannetta. Itse hyppäsin melkein suoraan koulun penkiltä äitiyslomalle, joten tuo vanhempainraha jäi todella pieneksi. Jos olisin edes vähän aikaa (6kk ennen äitiyslomaa) tehnyt oman alan töitä joista olisin saanut normaalia palkkaa, olisi tilanne ollut ihan eri. 

Tsemppiä, kärsivällisyyttä ja jaksamista!

[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 20:17"]

Kiitos teille järjellisistä sanoista. Ystäväpiiri on tällä hetkellä niin vauvamyönteistä että relistista näkökulmaa on vaikea saada. Kai olen ollut jotenkin sekaisin kun kuvittelin että olemme jo kohta vanhoja. Kolmekymppiseksi en aio kuitenkaan odottaa, vaan kyllä tästä lähivuosina vakavasti varmasti keskustellaan.

[/quote]

Saan varmaan kiviä niskaan kun kirjoitan näin, mutta kun kymmenen vuoden päästä katsotte tilanteita ystäväpiirissäsi, niin todennäköisesti sinä olet se joka on siinä pisteessä jossa haluaakin olla. Tällaisissa asioissa maltti on valttia. Olettaen, että ystäväsi ovat samanikäisiä kuin sinä, niin tilastojen valossa suurin osa heistä päätyy eroon, ja osa yksinhuoltajiksi (jos siis päättelin oikein, että ystäväpiirissä olisi ns vauvabuumia meneillään). Vaikka lähipiirii kuinka alkaisi pukkaamaan vauvoja nuoresta iästä huolimatta, ja kaikki oikein kannustaisivat sen vauvan tekoon, niin siihen leikkiin ei kannata ryhtyä vaikka muilla näyttäisi (alkuun) sujuvan hyvin. Viiden vuoden päästä ne kavereidenkin mielipiteet on jo kummasti muuttuneet.