LA lähellä/masennusta ym.???

Mun piti vielä jatkaa kirjottamista, vahingossa painoin jo menemään tekstin.Eli rv 36 tänään täynnä.Jo parin viikon ajan ollut kauheaa masennusta, itkettää..Mikään ei kiinnosta/eikä mitään jaksaisi.Edellisenä päivänä TAAS hirveää supistelua, kipeitä ja kovia. Ja useasti sai ravata wc:ssä..Muutenkin kokoajan sellasta että supistelee, vatsakipuja..ym. Jotenkin loppu koko ootukseen.Mulla ollut muutenkin " vaikea" ootus, pahoinvointien ja muiden takia.Siis toivoisin Onko ketään jolla samanlaisia tuntemuksia??Mitä tekemistä kehitätte jotta jaksatte La asti??On mulla kumminkin helliä tunteita tulevaan vauvaan ja ootan sillain innolla kun syntyy. Laittakaa kommenttia..kiitos.

Nyt vko 38 Minua masentaa lähinnä se, että kaikki ei ole vieläkään valmiina jos vauva syntyy. Pitäis pestä ikkunat, matot jne.

Vaikka elämä jatkuukin vauvan syntymän jälkeen, niin jotenkin ahdistaa jos en saa kaikkea valmiiksi...enkä jaksaisi tehdä mitään asian eteen:0) Odotan kai että asunto järjestäisi itse itsensä.



Valtava olemus myöskin ahdistaa, haluaisin jo eroon mahasta!

Ja mietin että mahtuuko ne entiset vaatteet enää koskaan päälle...



Mutta palkinto on kyllä kaiken arvoinen!:)

Olen tähän mennessä luullut olevani ainoa joka kärsii loppuraskauden masennuksesta! Lapset ovat syntyneet 03 ja 04. Olen ollut loppuraskaudessa ihan maassa, synkkiä ajatuksia, väsymystä, mikään ei tunnu miltään, kaverit ei kiinnosta, ei siis mikään. Lisäksi mietin, että mitä v***ua olen mennyt itselleni tekemään...



Ja sitten sitä ihmettelee, että miten niin olen toivonut tätä lasta enemmän kuin mitään. Olen myös pelännyt, että olotila jatkuu vain kun vauva on syntynyt, mutta ONNEKSI molemmilla kerroilla masennus on jäänyt synnärille, enkä ole kokenut sitten vastasyntyneen kanssa minkäänlaista babybluesia, vaan kaikki on mennyt hienosti.



Nyt toivomme kolmatta... Toivottavasti yritys palkitaan :o) Tällä kertaa tiedän mitä odottaa ja ymmärrän, että meikäläisen kohdalla ne hormonit toimii näin päin. Kyllä sen masennuksen kestän, kun tiedän että vauva on kohta kotona!



Tsemppiä kaikille loppuraskauden masennuksesta kärsiville!



Upeeta kuulla etten ole ainoa!

Musta tuntuu ihan samalta mitä anttusanttu kirjoitti omista loppuraskauden tunnoistaan! Ihanaa kuulla, että ei olekaan ihan huono tai epäkypsä äidiksi vaan tää onkin ehkä ihan hormonien aiheuttamaa masennusta tai alakuloisuutta.



Mä olen jo pitkään miettinyt, et mihin mä olen oikeen ryhtynyt. Oma vartalo on niin outo ja muuttunut ja tuntuu, ettei kohta vauvan syntymän jälkeen ole sitä vanhaa omaa itseä olemassakaan vaan mä muutun kokonaan ja loppuiäksi jonkun äidiksi. Kaikki oma-aika on mennyt ja elämä on sitä toisen pienen ihmisen hoitamista ja sen tarpeiden tyydyttämistä kellon ympäri. Tuntuu ihan hirveältä kirjoittaa näitä ajatuksia tänne, kun tuntuu et kaikki varmaan ajattelee miten huono äiti musta tulee...



Enhän mä koko ajan näin ajattele, mut välillä se tulee mieleen ja olen muutamia kertoja itkeskellytkin näitä ajatuksia. Lapsi on meille kuitenkin erittäin toivottu ja harkittu ja olen lapsen saamisesta onnellinen ja innoissani, mutta ehkä nää ajatukset on syntynyt pikku hiljaa siitä, että kaikkialla kirjoissa/neuvoloissa/ystävien kertomuksissa on koko ajan korostettu sitä kuinka raskasta ja väsyttävää on sen vauvan kanssa ekat kuukaudet. Elämä on vaan syöttöä, vaipan vaihtoa, kipeitä nännejä, valvomista, huutamista ym negatiivista. Kukaan ei kerro, että sen lapsen kanssa elämä olisi myös ihanaa ja palkitsevaa! Kyllähän mä sen tiedän, et ei se varmaan mitään ruusuilla tanssimista olekaan mutta ei kai se ihan helvettiäkään ole. Kyllä mä olen ainakin yrittänyt suhtautua realistisesti vauva-aikaan enkä olekaan kuvitellut elämää vauvan kanssa miksikään helpoksi , toki siinäkin on omat raskaat puolensa, mutta on oltava niitä hyviäkin! Että tuntuu jo liioitetulta tämä kaikkialta tuleva varoittelu ja peloittelu. Neuvolatätikin valmennuksessa varoitti jo siitäkin, että meillä odottajilla voi olla mielikuvia siitä vaaleanpunaisesta ja pullukasta kauniista lapsesta joka on tyttö tai poika, mutta todellisuudessa se voikin olla ruttuinen, limainen, sininen, huutava rääpäle ja eri sukupuolta joka sieltä maailmaan tulee ja elämä on sen jälkeen sitä valvomista ym. Ei kai kukaan aikuinen ihminen luule synnyttävänsä nukkea?! Mulle on tullut nää masentuneet ajatukset just tästä ylenpalttisesta varoittelusta ja " pirujen maalaamisesta seinille" . Kyllähän se on hyvä, että niistäkin puhutaan, ennen ei niin kai ollut ainakin äitini mukaan vauva-ajan negatiivisista puolista ei mainittu hänen aikaan halaistua sanaa, mutta nykyaikana musta tuntuu, että turha peloittelukin menettää jo tarkoituksensa ja latistaa koko äitiyden ja odotuksen ilon.



Pelottaa, kun on tällaisia masentuneita ajatuksia jo valmiiksi ennen koko lapsen syntymää. Tuntuu, ettei osaa iloita tulevasta vauvasta, kun koko ajan valmistautuu siihen vauva-ajan " helvettiin" . Toivottavasti en sairastu synnytksen jälkeiseen masennukseen, se nyt vielä puuttuisi, vaan voisin nauttia siitä pienestä uudesta ihmisestä kaikin tavoin ja nauttia vauva-ajasta myös kaikkine huonoine päivineen ja valvomisineen.

että miten negatiivista synnytyksestä ja vauvanhoidosta puhuminen on. Raskaudessa on jatkuvasti riskejä, synnytys on kamala ja kätilöt kurjia, synnytyksen jälkeen masentaa, unenpuute tekee hulluksi, vauva huutaa koliikkia, anoppi riivaa, imetys sattuu ja on vaikeaa, parisuhde kärsii ja äippäloman jälkeen on turha haaveilla nousujohteisesta työurasta! ;)



En ole itse ollut ainakaan vielä suoranaisesti masentunut raskauden aikana, mutta mies meinaa välillä hermostua kun varoittelen sitä babybluesista sun muusta. Eli ilmeisesti propaganda on tehonnut.



Ei se varmasti aina ruusuilla tanssimista se vauvanhoito ole, mutta eihän elämä yleensäkään ole jatkuvaa onnen huumaa ja ekstaasia, vaan hyviä hetkiä, huonoja hetkiä ja suurimmaksi osaksi ihan tavallista ja arkista.



Mulla on yksi ihana kaveri joka sai vauvan tammikuussa. Kun nähdään hän kyselee vointeja ja kuulumisia ja potkimisia ja muita, ja jaksaa aina muistuttaa siitä, että kaikkea ihanaa on tulossa tyyliin " jos luulet, että nyt on ihanaa niin odota, kun saat vauva syliin!" . Tekee tosi hyvää kuulla, että hänen mielestään elämä on hyvää ja muuttuu koko ajan paremmaksi vauvan kasvaessa.

Mulla oli muutama viikko sitten ihan samanlaisia tuntemuksia kun teillä ja lisäksi siihen vielä se että tunsin olevani niin tajuttoman yksin tämän suunnattoman mahani kanssa ja ainoa joka piittasi siitä mitä sille kuuluu ja onko kaikki valmiina. On siis olemassa isä ja aviomies, mutta hei, ei miehet oikeesti tajua/ymmärrä mistään mitään ennen kuin saavat konkreettisesti lapsen syliinsä. Silmät kiiluen kyllä tuijottelevat ultrakuvia sekä paijailevat mahaa (siinä toivossa että siellä joku mahdollisesti potkisi ja antaisi heille jotain todellista).



Omani on vielä sellainen tyypillinen suomalainen mies, joka ei paljoa tunteitaan näytä. Sitten kun itse on ihan sekasin näiden hormooneiden ja muiden takia, niin toinen ihmettelee että mitä ihmettä ton itkupillin kanssa pitäis tehdä? Tai otan raivarit pienistäkin asioista. Jos ärsyttää, niin sitten ärsyttää...Ja kun kapaisi superpaljon hellyyttä ja huolenpitoa ja toinen ei sitä osaa antaa vaikka kuinka yrittäs selittää.



Mulla on aika realistinen kuva siitä mitä tuleman pitää, ja tavallaan kun varautuu vähän " pahempaan" , niin kun hommat lutviintuu helpommin,

helpottaa. Ja kyllä mä uskon että selviydyn tästä, naiset on selvityneet vuosituhansia! Jos pärjää nainen Afrikan savimajassa vauvansa kanssa, pärjään minäkin.



Babyblues loppu mulla melkein kuin seinään kun rupesin syömään kalaöljykapseleita (E-Epaa, on niitä tietty halvempiakin!) yhden päivässä (olen syönyt niitä parisen viikkoa). Voi olla tietty että " paraneminen" oli kiinni korvien välistä, mutta enää ei masenna yksinolo, vieras kroppa, tekemättömät kotityöt tai huoli siitä onko kaikki vauvalle valmiina. Kyllä kaikki järjestyy. Onhan ne järjestyneet tähänkin asti!



Aurinkoista odotusta teille ja toiv. löydätte avun bluesiin...



t. Bää* rv 35+3

Ensinnäkin, hyvä aihe! Olen kanssa molemmissa raskauksissa potenut raskauden aikaista masennusta ja tiedän miltä tuntuu kun kaikki tuleva pelottaa, ärsyttää yms.



Täällä aiemmin eräs äiti kirjoitti että masentaa jo valmiiksi pirujen seinille maalaileminen vauva perheen arjesta. Olen kanssasi täysin samaa mieltä! Tässä maskuliinisten ehtojen ja rationalisuuden maailmassa ei todella ole sijaa naisen tunteellisuudelle, pehmeydelle ja vaistoille. Syytän täysin hyvällä omalla tunnolla yhteiskuntaa kaikista masennusoireistani, sillä miten tässä voi täyttää miehisen maailman ehtoja ja yrittää samalla synnyttää ja olla nainen? Kroppa pitäisi olla timmissä, paikkojen ei tulisi repeytyä, mistään ei saisi itkeä tai valittaa, tunteita ei saisi näyttää ja kaiken pitäis toimia kuin nappia painamalla. Lisäksi lisää vettä myllyyn lyödään juuri noilla pelottelupuheilla, että elämä synnyttämisen jälkeen on yhtä itkua ja hammastenkiristystä.. yritä siinä nyt sitten täysissä järjissä odottaa ja olla naisellinen kaikkine hormoonivaihteluineen, kun niitäkään ei hyväksytä! IHan kuin meissä naisissa olisi jotain vikaa!!!



Suosittelen lämpimästi lukemaan esim. kirjan " luonnollinen syntymä, nainen naiselle " tai jotain sinne päin, ja toinen hyvä oli: Vain nainen sen tietää, suomalainen synnytys. Itsetuntoni kasvoi mm. noiden kirjojen jälkeen tajuttuani että esim. peniskateus saattaa olla vain miesten keksimä termi KOHTUKATEUDELLE. NAisellisuudelle ja äitiydelle on hyvin vähän tilaa tässä maailmassa, muitta kannattaa muistaa että MIEHET EI SYNNYTTÄMÄÄN PYSTY vaikka kuinka haluaisivat! Myös mm. kipuun saa aivan uusia näkökantoja em. kirjoista. Oma masennukseni katosi kun aloin ajatella tätä synnytys ja äitiysasiaa enemmän kulttuurisidoinnaisista näkökannoista ja sain uutta uskoa ja itseluottamusta olla NAINEN ja ÄITI. Voitin jopa ekalla kerralla saamani synnytyspelon niin, että suunniteltu sektio on nyt peruttu, la tällä viikolla ja odotan tapahtumaa täysillä, sillä haluan tuntea rakkauden virran ja voiman mikä on annettu tässä maailmassa vain naisten koettavaksi. Tsemppiä kaikille masennuksesta kärsiville. VAuva ja lapset yleensä on parasta mitä tässä maailmassa voi saada ja siunattu on se päivä kun oman lapsen saa syliinsä!