Minkä askeleen ottaisin elämässäni?

Ota rauhassa. Oot nuori ihminen.

Kato nyt jos jotain keksit.

Lapsi ei välttämättä sulje opiskelua pois.

Ehkä sen pari vuotta kyllä.

Hei ja onnittelut siitä että sinulla on elämäsi perusasiat kunnossa.

Valintatilanteet ovat aina niitä, joissa joutuu luopumaan jostain. Pelkästään +merkkistä valintaa ei ole, vaan aina siinä jostain toisesta valinnasta joutuu luopumaan. Tämä juuri kertoo jokaiselle, mitkä hänen arvonsa ovat. Ajattelen, että lapsenhankkiminen on sellainen asia, jossa omat arvot tulee punnita tarkkaan. Lasta ei tule hankkia ikävystymiseen tai piristykseen, vaan muista syistä. Lapsi on lapsi lähes 20 vuotta ja se vaikuttaa elämässä lähes kaikkeen.
Et ole tilanteessa, jossa pitää valita lapsi nyt tai ei koskaan. Tietenkään kukaan ei voi koskaan olla varma saako lapsen, mutta lähtökohtaisesti voit saada lapsen muutaman vuoden päästäkin yhtä hyvin kuin nyt. Mieti motiivejasi, tutustu itseesi ja anna itsesi olla nyt vähän aikaa epävarma. Elämän ei kuulu olla perättäisten suoritusten sarjaa. Suosittelen hetken aikaa haahuilua. Nyt jos koska sinulla on myös aikaa tutustua omiin motiiveihisi ja arvoihisi. Se alkaa sitten voimistua, joka on syvempi tahto ja tarve.

Perhe-elämän sitouvuus pelottaa useimpia ihmisiä jonkun verran. Mutta jos oma arvovalinta on sitoutua siihen, pelko jää halua pienemmäksi ja ilo perheestä voittaa pelon.

Tämmöisiä ajatuksia minulle tuli kirjoituksestasi mieleen. Haluatko kommentoida?

Niin, haluatko ylipäätään lapsen? Ei lapsia tarvitse välttämättä hankkia ollenkaan, vaikka elämäntilanne olisi kuinka sopiva. Lapsiperhe-elämä on tosiaan sitovaa, ja voit aivan hyvin tehdä jotakin mukavampaa.

Kiitos vastauksista. Tosiaan perheenlisäys on niin suuri asia, että se ei siedä yhtään epävarmuutta. Eli sen aika ei vain taida meille olla vielä, vaikka kaikki muut ympärilläni lisääntyisivätkin. Tuntuu, että nykyään ympäröivä maailma asettaa paljon paineita. Useampikin yli 30-vuotiaana esikoisensa saanut tuttava on varoitellut, ettei kannata pitkittää niin "vanhaksi", koska silloin ei jaksa enää samalla tavalla valvoa yöherätyksiä ym. Tuollaiset puheet pelottavat, koska sitten, kun sen aika on, en haluaisi elämäni olevan pelkkää taistelua. Se ei tietenkään ole pätevä syy hankkia lasta.

Se, että jokainen asia sulkee aina jonkun vaihtoehdon pois, nimenomaan pelottaa. Entä jos valitsen "väärin" ja kadun? En olisi erityisen motivoitunut opiskelemaan nyt, mutta entä jos minusta tulee katkera viisikymppine, joka jauhaa sitä, kuinka ei koskaan mennyt yliopistoon, vaikka olisi pitänyt.

Elämä on valintoja. Ei auta kuin laittaa Samuli Putron Mitäpä jos soimaan ja järjestellä asioita vähän mittasuhteisiin pääni sisällä :)

Jatkan vielä noista valinnoista ja luopumisvalinnoista: koko elämä on sellaista. Sekin on valinta ettei valitse. Silloin jättäytyy monesti muiden armoille, antaa ympäristölle ohjeet elämäänsä. MUTTA: sinun täytyy hyväksyä myös virheet!! Sinulla on lupa tehdä virhevalintoja koska se kuuluu ihmisyyteen. Jotenkin puheessasi välkkyy voimakkaat polariteetit. Muista, että useimmat asiat ovat SEKÄ ETTÄ eikä JOKO TAI.

Tähän asti olen ajatellut, etten haluaisi lasta ollenkaan. Olen kuitenkin lukenut av-propagandaa eli lapsettomuuskeskusteluja, joissa moni on kertonut hankkineensa lapsen "varmuuden vuoksi" ja nauttinut sen seurauksista valtavasti. Toisaalta olen lukenut myös ketjun, jossa moni tunnustaa katuvansa lastentekoa... Se puoli minusta, joka harkitsee lasta, taitaa katsoa asiaa vaaleanpunaisten lasien läpi - lukenut liian monta postausta Kaunispienielämää? ;) Kuitenkaan se aito arki eli parin tunnin yhtäjaksoiset unet, paskavaipat, sairastelu ja kiukuttelu ei houkuttele.

Mistä sen tietää, milloin on "oikea" hetki hankkia lapsi? Monet tuntuvat tehtailevan ns. vahinkolapsia ja ovat sitten tyytyväisiä, että elämä heitti siihen suuntaan. Riskipeliä, etten sanoisi...

t. Ap (myös 5.)

Kirjoitin puuta heinää, tarkoitin että antaa ympäristoölle OHJAT elämäänsä eikä ohjeet :)

Kannattaa vielä odotta sen lapsen suhteen. Itselleni ei saman ikäisenä edes käynyt mielessä vauva-asiat. Mutta kas kummaa, n. 3 vuotta myöhemmin se kuuluisa biologinen kello alkoi tikittää. Esikoinen syntyi kun olin 30, kakkonen ja kolmonen siihen mennessä kun olin 37. Kyllä sen sit huomaa kun on aika alkaa ajatella tosissaan perheen perustamista. Ja jos ei vauvat ala kiinnostamaan, voihan sitä elää lapsettomanakin. Mutta lapset antaa muutakin kuin nuo mainitsemasi vaipat, yöheräilyt ja kiukuttelut!

Entä jos virheen tekee niin suuressa asiassa, että se kalvaa mieltä koko loppuelämän? Esimerkiksi lapsi. Sen tekeminen tai tekemättä jättäminen voi kaduttaa vuosia. Kumpi kaduttaisi enemmän? Mieluummin tekisin ne virhevalinnat pienemmissä asioissa, kuten varmaan jokainen meistä. Keski-ikäisten suusta kuuluvat "olisi pitänyt silloin nuorena..." ovat omiaan tuomaan paineita.

Tämä keskustelu auttaa minua porautumaan syvemmälle ajatuksiini. Taidan olla vain yksinäinen. Haaveilen perheestä sellaisissa tilanteissa, jotka olisivat "korvattavissa" ystävien seuralla. Minusta olisi esimerkiksi mukava laittaa ruokaa isommalle joukolle joskus. Silloin mietin, millaista olisi elämä perheenäitinä, vaikka voisinhan yhtä hyvin toteuttaa haaveeni, jos pöydän ympärillä olisi ystäviä. Harmi, että parhaat ystäväni asuvat kaukana. Mistähän saisi uusia ystäviä näin aikuisiällä?

t. Ap

Erittäin suuri määrä asioista on sellaisia, ettei niiden valintojen seurauksia voi mitenkään hallita tai tietää etukäteen. Et voi tietää, jos valittset lähteä tänään ajamaan shoppailukierrokselle, päädytkö rekan alle vai sovittamaan unelmiesi mekkoa, noin niin kuin kärjistyksenä. Useimmilla asioilla on seurauksina hyviä SEKÄ huonoja asioita. On vain vähän valintoja, joiden seurauksena ei olisi mitään riskiä tai huonoa asiaa. Lapsen saaminen on juuri näitä asioita, joita ei voi ottaa haltuun ja määrätä kokonaan.  Ja johon liittyy runsaasti sekä että tunteita. Yhtäältä olla rasittunut siitä että joku roikkuu helmoissa että toisaalta tajuta miten syvää kuulumisen tunnetta siihen liittyy. Yhtäältä toivoo että saisi syödä aamupalansa rauhassa ja toisaalta olisi valmis antamaan vaikka kaikki ruokaosuutensa lapsen hyvinvoinnin eteen. Sinun on opittava hyväksymään, että elämäsi muuttuu ja muovautuu tilanteiden mukaan etkä voi mitenkään tietää etukäteen millä tavalla. Voit vain luottaa omiin selviämisvaistoihisi, järkeesi, viisauteesi, tunteisiisi - ja kykyysi armollisuuteen, anteeksiantavuuteen ja oppimiseen.

Olen miettinyt ja pohtinut, pyöritellyt asiaa mielessäni pitkään, kunnes nyt tämän keskustelun siivittämänä löysin sisältäni vastauksen. Esitin kysymyksen täälläkin aikaisemmin: mistä tietää, milloin on oikea hetki perheenlisäykselle? Odotan, kunnes elämäni on kaikilta osin kunnossa ja täyttä - ei välttämättä täydellistä. Haluan olla varma, että jos päätän haluta lapsen, en ns. yritä täyttää sillä mitään tyhjiötä. Kuten nytkin huomasin ajatukseni taustalla yksinäisyyden ja ikävän kaukana asuvia ystäviä kohtaan.

Kun "kaikki on kohdallaan", todelliset tunteet kumpuavat kyllä sisimmästä. Joko lapsi alkaa tuntua oikealta ratkaisulta, koska hyvää oloa ja rakkautta on niin paljon jaettavaksi. Tai sitten palaset ovat loksahtaneet kohdalleen ja tuntuu, että juuri näin on hyvä.

Näin jälkikäteen asian oivallettuani ihmettelen, miten en ymmärtänyt tätä aikaisemmin. Oliko vastaus liian lähellä? Samoinhan minä toimin aikanaan kumppanin löytämisessäkin. Pidin tärkeänä olla ensin yksin onnellinen ja tasapainossa, rakastaa ensin itseäni ennen kuin voisin rakastaa jotakuta toista. Hyvin kävi, miksen siis toimisi näin jatkossakin? Tulipa rauhallinen olo. Nyt tiedän, mistä tunnistan oikean hetken, jos sellaista onkaan.

Lämmin kiitos herättelevästä keskustelusta. Kyllä av:llakin on näköjään mahdollista saada aikaan hyvää vuorovaikutusta!

t. Ap