Te joilla on läheinen poismennyt, minkälaista muistamista toivotte

Vierailija kirjoitti:

Itse en tosiaankaan haluaisi puhelinsoittoja tai varsinkaan vierailua sellaisten ihmisten taholta, jotka eivät muutenkaan ole pitäneet yhteyttä. Adressi, kortti tai sähköinen viesti ovat ok. Pelkkä sydän Facebookissa vähän niin ja näin......... tuntuu, että ihmiset eivät nykyään enää osaa, viitsi tai kykene ilmaisemaan itseään sanoin, kun kaikki kuitataan sydämillä ja hymiöillä.

Ja lisäyksenä tähän vielä; surevan ei missään nimessä pidä lohduttaa surunvalittelijoita. Pitäkää siis itsenne kasassa tai jos tiedätte murtuvanne, ottakaa osaa suruun "etänä". Surevalla on täysi työ itsensä ja surunsa kanssa.

On nähty sekin että kuoleva syöpäpotilas lohduttaa kaveriaan, joka parkuu sängyn laidalla. Aivan hirveätä!! Olisin läpsäissyt kaveria poskille, jos olisin ollut paikalla. Todella itsekästä.

Surunvalittelut osoitetaan aina surevalle, ei hänen puolisolleen! Totta kai pitää laittaa edes tekstari ihmiselle itselleen. Minusta tuntuisi kyllä todella tympeältä, jos saisin osanoton jonkun toisen ihmisen kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ainakin antaisin miehen hoitaa koko perheen puolesta osanoton, kun on hänen sisaruksensa puolisosta kyse. On kuitenkin läheisin teidän perheestä.

Joo no kun mieheni ajatus on useimmiten se että minaalinen riittää ja itse olen usein eri mieltä. Mieheni mielestä riittää että olemme nyt puolisolle ilmaiseet viestillä osanottomme, mutta emme itse surevalle. Helpointahan tämä olisi minulle hyväksyä mutta epäröin. Ap

Miehesi on ihan oikeassa. Itseäni aina raivostuttaa, kun siskoni pitää joka asiassa olla liikaa touhottamassa ja pitämässä huoli, ettei kukaan vaan pääse sanomaan, ettei hän huomioi kaikkia ja kaikkea aina ja joka paikassa. Esim. mummon hautajaisissa ihan turhaa oli mitään säätämässä, kun muut oli hoitaneet ne järjestelyt. Liika on liikaa, vähempikin riittää.

Ihan juuri nyt toivoisin, että ei mitään muistamista olisi. Haluan unohtaa.

Kaikki kuolemat ei myöskään ole samanlaisia menetyksiä.

Mun mummo kuoli viime vuoden keväällä, ikää oli 92v ja oli ollut vanhainkodin vuodeosastolla (tms) jo monia vuosia. Oli pahasti dementoitunut. Välillä toki oli parempia päiviä. Silti musta oli jotenkin typerää kun hänen kuolemansa jälkeen mun kaverit yms oli ihan että voi hirveetä, sä oot varmaan murtunut tohon suruun ja että kyllä se vuodessa parissa helpottaa. Yks vanha kaveri lähetti kukkia, mikä oli toki ok, kukat on aina kivoja, mut kukkien mukana oli kortti, joka oli just täynnä tämmöistä "koita jaksaa" "voimia suureen suruun" yms potaskaa. Siis mummo oli 92v, eikö se nyt ollut aika odotettua, että kohta kuolee?

Eri asia on kun joku odottamatta kuolee, silloin se tulee järkytyksenä, josta voi olla vaikea toipua.

Mun miehen veljen vaimon isä kuoli talvella. Niin tökeröitä oltiin ettei muistettu tätä veljen vaimoa mitenkään. Tosin kuultiinkiin tästä kuolemasta vasta muutama viikko tapahtuneen jälkeen.

Perinteinen postissa lähetetty adressi tai osanottokortti on kaunis, hyvä tapa kunnioittaa vainajaa ja ottaa osaa läheisten suruun. Mikään onneton whatsup-viesti ei tätä voi korvata. Valitettavasti vain kaikilla nykyajan ihmisillä ei ole enää käytöstapoja, enkä tarkoita tällä välttämättä nuoria ihmisiä.

Ei ole. Mutta älkää lähettäkö kukkasidoksia ja isoja osanottokortteja, ei ole maljakoita, ei ole tilaa, mikään ei mahdu. Antakaa ne haudalle tai arkulle. Omainen ei aina tee niillä mitään. Muu apu voi olla tarpeen käytännön, ennen hautajaisia jo.

Adressi ja kukka on ihan mukavia.

Mutta suututtaa ne voivottelijat ja tekopyhät teeskentelyt jota hyvänpäivän tuttavat usein harrastaa.

Osaan vain sanoa sen, etten kestänyt soittelijoita. Muutenkin oli kiirettä ja surua, ja sitten jonkun kanssa olisi pitänyt vielä puhua. Kortti tai addressi olivat paras tapa muistaa. 

Ei suru ole sairaus, mutta se voi viedä kaikki voimat.

Kun lapseni kuoli muutama vuosi sitten, sain vain kolmelta ihmiseltä kukkia. Yhdet kukat tulivat kukkakaupan lähetin tuomina, kaksi ihmistä kutsui itsensä kylään. Onneksi toivat sentään leivokset tullessaan. Toinen heistä ei halunnut puhua lapseni kuolemasta (se oli itsemurha) vaan alkoi kertoa omia kuulumisiaan.

Se oli tärkeää, että ottivat osaa joko sanallisesti tai lähettivät kortin. Muuta en tuttavilta tarvinnut.