Mitä oikein pitäisi sanoa 30+ ikäiselle perheelliselle naiselle, joka

Onhan tuo vähän outoa murehtia tulevaisuutta noin kovasti etukäteen. Siis voihan se äiti nyt kuolla vaikka onnettomuudessa koska tahansa ihan niin kuin kuka muu tahansa, vaikka hän itse, joten miten se tulevaisuuden murehtiminen tässä auttaa. Ei osaa nauttiakaan siitä ajasta, jonka saa viettää äitinsä kanssa.

Tuossa tilanteessa voisi olla ulkopuolinen keskusteluapu paikallaan. Jos tuollainen asia niin paljon vaivaa että öitäkin valvoo niin kuulostaa että mielialassa ja elämässä saattaa olla muitakin pulmia.

Jos ovat hyvissä väleissä ja kokee äitinsä turvakseen,niin varmasti hiipii mieleen se aika,jolloin äitiä ei enää olekaan.Ei ole kyllä ihan normaalia murehtia asiaa niin paljon etukäteen,mikäli äiti on hyvässä kunnossa.

Eikö hänen miehensä sitten auta lasten ja kodin kanssa jos hän on niin suruissaan miten pärjäisi jos äitiä ei olisi. Kuulostaa siltä että nainen on yksinhuoltajana avioliitossa?

Hän tarvitsisi varmaan keskusteluapua.

Minulle aikankin iski pieni alakuloinen kausi kun tajusin että vanhempani eivät elä enää ikuisesti. Oli jotenkin pelottavaa nähdä miten ne oman elämän sankarit ja kaiken kestävät kasvattajat rupeaakin vanhenemaan ja pian voi olla mahdollista että he tarvitsevatkin minun apua arjessaan. Tuohon aikaan mietin paljon kuolemaa, elämää ja elämän rajallisuutta. Mietin jo etukäteen miten oma lapseni selviää minun kuolemasta, miten jälkeläiseni elämä täällä sitten jatkuu... Kaikkea hassua. Sitten siihen ajatukseen sopeutui ja tottui. En minä tosin yökausia murehtinut, mutta illallahan nuo ajatukset usein tulivat mieleen. Enkä tietenkään pelännyt etten selviäisi ilman vanhempieni konkreettista apua tms. mutta mietin paljon kuolemaan liittyviä asioita ja sitä millaista elämä sitten on kun ei ole enää vanhempia. Oma mummoni, joka on vahva ja kaikesta selvinnyt nainen, kertoili minulle joskus kuinka hän edelleen kymmenien vuosien jälkeen ikäviöi äitiään ja hänen tukeaan. Ja miksi ei ikävöisi. Äidit on lapsille maailman tärkeimpiä tyyppejä.

Olen 7 kanssa samoilla linjoilla. Joskus tulee sellaisia hetkiä että sitä miettii millaista on elämä sitten kun esim. äiti kuolee. Mulle äiti on paras ystävä, siis naispuolinen ja on kamala ajatella että joskus häntä ei enää ole. Meillä on välimatkaakin niin paljon että harmittaa kun nähdään vain jokusen kerran vuodessa. Kaipa se on sitä oman ikääntymisen tajuamista ja sitä että kukaan ei ole täällä ikuisesti. Sinun kannattaisi kuunnella ja olla ystävä.

Seuraavan kerran kun alkaa vuodattaa niin kannattaa ottaa esille tuo ammattiapu. Ei ole normaalia, että ihminen tuollaisessa tilanteessa suree ja valvoo öitä asian takia.

Mies on kyllä melko paljon töidensä takia poissa kotoa, mutta ihan täysin äiti lastensa kanssa pärjää ilman  ulkopuolista apua. Lapset on kuitenkin molemmat jo yli 10v. Parisuhde on vähän ongelmallinen, sen tiedän.

Oma ajattelutapa on vaan niin erilainen että on vähän vaikea suhtautua tähän asiaan niin vakavasti kuin tämä ystävä ehkä minulta odottaa.

Toinen asia mikä tässä vähän mietityttää on se, että näyttää ja tuntuu siltä kuin nämä molemmat lapset olisivat myös aika riippuvaisia äidistään. Minusta liikaa, mutta sitä on vaikea selittää konkreettisesti. Minusta lapsilla on kuitenkin jo ikää niin paljon että pitäisi olla vähän enemmän sellaista omaa aloitekykyä tarttua asioihin eikä odottaa että joku muu hoitaa.

Sanot sille, että hyvällä tuurilla kuolet ennen hyväkuntoista äitiäsi.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2014 klo 12:01"]

Minulle aikankin iski pieni alakuloinen kausi kun tajusin että vanhempani eivät elä enää ikuisesti. Oli jotenkin pelottavaa nähdä miten ne oman elämän sankarit ja kaiken kestävät kasvattajat rupeaakin vanhenemaan ja pian voi olla mahdollista että he tarvitsevatkin minun apua arjessaan. Tuohon aikaan mietin paljon kuolemaa, elämää ja elämän rajallisuutta. Mietin jo etukäteen miten oma lapseni selviää minun kuolemasta, miten jälkeläiseni elämä täällä sitten jatkuu... Kaikkea hassua. Sitten siihen ajatukseen sopeutui ja tottui. En minä tosin yökausia murehtinut, mutta illallahan nuo ajatukset usein tulivat mieleen. Enkä tietenkään pelännyt etten selviäisi ilman vanhempieni konkreettista apua tms. mutta mietin paljon kuolemaan liittyviä asioita ja sitä millaista elämä sitten on kun ei ole enää vanhempia. Oma mummoni, joka on vahva ja kaikesta selvinnyt nainen, kertoili minulle joskus kuinka hän edelleen kymmenien vuosien jälkeen ikäviöi äitiään ja hänen tukeaan. Ja miksi ei ikävöisi. Äidit on lapsille maailman tärkeimpiä tyyppejä.

[/quote]

Juuri näin. Elämän rajallisuuden ymmärtäminen on kriisi, mikä valmistaa siihen, että sopeutuu omaankin kuolemaan.

Ap ja muut toki voi repiä riemua sellaisesta, että onpas tyhmää. Mutta kyllä tällainen kuuluu ihan normaaliin elämässä eteen päin menemiseen.

Ajatella, minun poikani 9 vuotiaana itki sitä, että minä kuolen joskus. Hän ymmärsi elämän rajallisuuden siinä vaiheessa.