Kysymys ADD aikuiselle tai ADD nuoren vanhemmalle

Itse sain ADD diagnoosin 28-vuotiaana. Lapsena ja aikuisiälläkin tunsin itseni jotenkin erilaiseksi, kuin muut. Unohtelin asioita ja olin välillä omissa maailmoissani.

Diagnoosin saaminen oli itselleni jotenkin helpotus ja nyt kun ajettelen asiaa olisi ollut paljon helpompaa, kun olisin sen saanut jo aikaisemmin. Nyt ymmärrän mistä nuo yllämainitut asiat johtuvat ja osaan olla armollisempi itselleni.

Vaikea sanoa mikä tytölleni olisi parhaaksi, mutta ehkä itse kertoisin hänelle tai en ainakaan hirveästi kertomista pitkittäisi :)

Vierailija kirjoitti:

Itse sain ADD diagnoosin 28-vuotiaana. Lapsena ja aikuisiälläkin tunsin itseni jotenkin erilaiseksi, kuin muut. Unohtelin asioita ja olin välillä omissa maailmoissani.

Diagnoosin saaminen oli itselleni jotenkin helpotus ja nyt kun ajettelen asiaa olisi ollut paljon helpompaa, kun olisin sen saanut jo aikaisemmin. Nyt ymmärrän mistä nuo yllämainitut asiat johtuvat ja osaan olla armollisempi itselleni.

Vaikea sanoa mikä tytölleni olisi parhaaksi, mutta ehkä itse kertoisin hänelle tai en ainakaan hirveästi kertomista pitkittäisi :)

Oho! Kirjoitusvirhe.. Piti olla tytöllesi eikä tytölleni

Mulla on 19-vuotias, jo maailmalla oleva ADD-nuori. Hän sai diagnoosin murrosiän myrskyissä, 15-vuotiaana, ja ollaan kaikki sitä mieltä, että oltaisiin päästy helpommalla, jos asia olisi tiedetty jo aiemmin. Oltaisiin osattu suhtautua ja tukea ihan eri tavalla, eikä nuori olisi kipuillut "laiskuuttaan/tyhmyyttään" kun opiskelu ei sujunut, siitähän ei koskaan ole ollut edes kyse. Sama myös opettajien kantilta, koko joukko opiskelua helpottavia tukitoimia mahdollistui vasta diagnoosin myötä.

Sisko sai vähän aikaa sitten kolmikymppisenä diagnoosin, aika katkera siitä, ettei oltu lapsena viety tutkimuksiin ja saanut apua. Tuntee, että nuoruuden päihdeongelmat ja kesken jääneet koulut olisi voinut kaikki välttää. En tiedä siitä, mutta suosittelen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa hakemaan tukea lapselle. Ei se tarkoita, että lapsi on jotenkin erilainen tai viallinen. Sama homma, jos olisi astma, tuskin kyselisitte täällä, että pitääkö mennä lääkäriin?

Me oltaisiin haluttu kyllä tietää ennemmin. Diagnoosi varmistui ysiluokan keväällä. Voi olla, että todistus olisi hieman parempi. Ja olisi syy sille, miksi kaikki unohtuu ja jää viime tippaan tai hoitamatta. Ja miksi "ei kuuntele"

Ja sitä nuoren kuntoutusrahaa saa kunnes täyttää 19. Tuosta kuulin vasta, kun hän oli jo 19.

Se olisi ollut tärkeä porkkana amisopinnoissa, joissa piti olla kaikki mahdolliset hoijksit ym tuki jutut käytössä. Kukaan ei noista kerro.

Ap, mitä ajattelet hoitomuodoilla, miksi puhut lapsen erityisyydestä, kun kyseessä on lievä add (ainakin kuvauksen perusteelka). Muussa tapauksessa lapselle olisi tarjottu lääkityskokeilua.

Nyt ap rauhoitut tuon lapsen erityisyyden suhteen. Lapsi on ensisijaisesti lapsi.

Meillä 10 v add, joka pystyy keskittymään yhteen asiaan 10 min kerrallaan ... parhaimmillaan. Lääkekokeilu tukee koulunkäyntiä.

Esimurrosikään kuuluu se, että lapsi ei huolehdi asioista ja on huoleton. Ei 12 vuotiaan kalenteria tarvitsekaan osata hallita - menoja/harrastuksia on ehkäpä liikaa koulun rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain ADD diagnoosin 28-vuotiaana. Lapsena ja aikuisiälläkin tunsin itseni jotenkin erilaiseksi, kuin muut. Unohtelin asioita ja olin välillä omissa maailmoissani.

Diagnoosin saaminen oli itselleni jotenkin helpotus ja nyt kun ajettelen asiaa olisi ollut paljon helpompaa, kun olisin sen saanut jo aikaisemmin. Nyt ymmärrän mistä nuo yllämainitut asiat johtuvat ja osaan olla armollisempi itselleni.

Vaikea sanoa mikä tytölleni olisi parhaaksi, mutta ehkä itse kertoisin hänelle tai en ainakaan hirveästi kertomista pitkittäisi :)

Itse sain vasta dignoosin melkein nelikymppisenä ja olen samaa mieltä että helpompi olisi ollut kun olisi saanut tietää jo lapsena.

Sama täällä.35 vuotiaana oman lapsen myötä tajusin olevani addu. Elämäni olisi ollut todella paljon helpompaa, jos olisin tiennyt tämän jo lapsuudessa.