Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko täällä muita jotka vetäytyvät omiin oloihinsa esim sairastuessaan tai jonkin tragedian kohdatessaan?
10.10.2020 |
Itse olen lapsesta saakka joutunut tulemaan omillani toimeen, vanhempani olivat täysin välinpitämättömiä alkoholisteja. Kun esim kaaduin pyörällä ja luu murtui kädestä, ei vanhempani tulleet edes sairaalaan katsomaan muuta kuin sen verran, että lastensuojelu ei kiinnostu. Olin siellä huoneessa yksin, joku empaattinen sairaanhoitaja taisi tajuta tilanteen ja vietti kanssani aikaa. No joka tapauksessa olen oppinut lapsesta saakka, että jos minulle tapahtuu jotakin tai jos kohtaan jonkun pahan asian, siitä on turha puhua kellekään. Itse asiassa asenne on muuttunut osaksi persoonaani ja huomaan ahdistuvani jos minun pitäisi jotenkin tuoda omia kipeitä asioitani muille tiedoksi. Vältän tästä syystä esimerkiksi työterveyttä, en halua että kukaan työssä saa tietää mitään vaikkapa korkeasta verenpaineestani tai univaikeuksistani. Yksityiselle vaan. Nyt kun tämä korona jyllää, en pelkää siihen sairastumista, vaan sitä että sitä pitää jotenkin selitellä jollekin. Tiedän että olen jotenkin traumatisoitunut, mutta se omiin olihin vetäytyminen on minulle varmaan sama asia mitä joillekin on tunteista puhuminen avoimesti. Onko ketään muuta samanlaista?
Kommentit (16)
Se hyvä puoli siinä on, että ihminen joka ei tarvitse muita hädän hetkellä, on tietyllä tavalla riippumaton ja omillaan sanan hyvässäkin merkityksessä. Siis jos ei koe että se on pakotettua ja haluaa sitä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi pitäisi kertoa muille, mitä se hyödyttää. Alkavat kertoa omia tai kumminkaiman sairauksia. Onko se muka vertaistukea?
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi kertoa muille, mitä se hyödyttää. Alkavat kertoa omia tai kumminkaiman sairauksia. Onko se muka vertaistukea?
Kyllähän monet kokevat, että puhuminen auttaa ja helpottaa. Niin kuin se varmasti tekeekin. Ei ihmistä kai ole luotu olemaan yksin ja pitämään asioita itsellään, mutta jotkut meistä on siihen joutuneet väkisin opettelemaan.
Ihmisiä ei ole luotu ollenkaan. Fysiologinen tapahtuma.
Haluan vetäytyä omiin oloihini. Vasta kun tapauksesta on kulunut tarpeeksi aikaa, pystyn ottamaan vastaan muiden lohdutusta. Aina en edes kerro kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai kannattaa kertoa esim lääkärille ja hoitajalle, mutta tuskin naapurille.
Kyllä, en halua lohdutusta keneltäkään. Tulee kiusaantunut ja epämukava olo jos pitää kertoa jostain ikävistä asioista. Käsittelen (tai olen käsittelemättä) asiat olemalla yksin.
Haluaisin eroon tästä vetäytyvyydestä, mutta en oikein tiedä miten. Silloin kun sitten yritän joillekin avautua, tuntuu ettei heitä sitten oikein kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään sääliä, pahin mahdollinen asia mitä voi tulla. Mieluummin siis suu sinetille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi kertoa muille, mitä se hyödyttää. Alkavat kertoa omia tai kumminkaiman sairauksia. Onko se muka vertaistukea?
Kyllähän monet kokevat, että puhuminen auttaa ja helpottaa. Niin kuin se varmasti tekeekin. Ei ihmistä kai ole luotu olemaan yksin ja pitämään asioita itsellään, mutta jotkut meistä on siihen joutuneet väkisin opettelemaan.
Tätä on itse asiassa tutkittu ja kaikkia puhuminen ei auta. Ja menee vielä niin, että ihmiset yleensä tietää, onko he niitä joille puhuminen tekisi hyvää vai ei. Esim. traumaterapia hyödytti vain niitä, jotka alun perin kokivat että haluaisivat puhua. Ne, jotka sanoi että haluavat mieluummin pärjätä itsekseen, toipuivat hitaammin jos heidät laitettiin terapiaan kuin ilman.
Itse olen aina ollut tuollainen itsenäinen joka en ole kokenut puhumisesta mitään hyötyä. Eikä ole edes mitään traumaattista taustaa joka olisi vienyt luottamuksen ihmisiin tms. Olin jo lapsena silti sellainen että halusin ”yksinäisyyteen haavojani nuolemaan” enkä halunnut lohdutusta enkä huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen myös, mutta mulla on asperger. Menen shutdown-tilaan paljon pienemmistäkin arjen murheista. Se vaikutti myös minun ja ex-mieheni parisuhteeseen. Nyt terapiassa opettelen keinoja negatiivisten tunteiden ja ahdistuksen käsittelyyn.
Minä. Mulla on ollut hyvä lapsuus, rakastavat vanhemmat ja muutenkin läheisiä ihmisiä, joille voisin ihan hyvin puhua. Henkilökohtaisissa kriiseissäni musta tulee jollain tavalla ylijännittynyt. Koko keho ja mieli tuntuu olevan puolustautumistilassa. Olipa sitten kyse kivuista tai huolista. Siinä tilanteessa olen mieluummin yksin kuin muiden ihmisten kanssa. Vaikea löytää sanoja kuvaamaan tilannetta. Voisin verrata vaikka siihen, että en olisi kahteen vuorokauteen nukkunut ja sitten umpiväsyneenä en saisikaan mennä nukkumaan vaan mun pitäisi keskustella jonkun kanssa, miksi en ole nukkunut ja millaisia tunteita unettomuus on saanut mussa aikaan. Nukun ensin ja puhun joskus myöhemmin, jos on vielä tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi kertoa muille, mitä se hyödyttää. Alkavat kertoa omia tai kumminkaiman sairauksia. Onko se muka vertaistukea?
Kyllähän monet kokevat, että puhuminen auttaa ja helpottaa. Niin kuin se varmasti tekeekin. Ei ihmistä kai ole luotu olemaan yksin ja pitämään asioita itsellään, mutta jotkut meistä on siihen joutuneet väkisin opettelemaan.
Tätä on itse asiassa tutkittu ja kaikkia puhuminen ei auta. Ja menee vielä niin, että ihmiset yleensä tietää, onko he niitä joille puhuminen tekisi hyvää vai ei. Esim. traumaterapia hyödytti vain niitä, jotka alun perin kokivat että haluaisivat puhua. Ne, jotka sanoi että haluavat mieluummin pärjätä itsekseen, toipuivat hitaammin jos heidät laitettiin terapiaan kuin ilman.
Itse olen aina ollut tuollainen itsenäinen joka en ole kokenut puhumisesta mitään hyötyä. Eikä ole edes mitään traumaattista taustaa joka olisi vienyt luottamuksen ihmisiin tms. Olin jo lapsena silti sellainen että halusin ”yksinäisyyteen haavojani nuolemaan” enkä halunnut lohdutusta enkä huomiota.
Olen samaa mieltä. Olen joutunut joskus työpaikallani todella ikävään ja traumaattiseen tilanteeseen, jota käytiin läpi myöhemmin useammassakin jälkipuinnissa. Osa koki sen hyvänä, itse taas enemmän ahdistavana ja painostavana. Nämä olivat pakollisia, joten oli tietysti osallistuttava, mutta koen edelleen että olisin toipunut ja käsitellyt tapahtuneen paljon nopeammin jos asiaa ei olisi hämmennetty ja pakotettu avautumaan.
Muita, paitsi ammattilaisia kiinnostavat lähinnä omat asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep.. Kun mieheni kuoli.. Yksin siitä(kin) jouduin selviämään..
Tulee huono olo, kun joku puolituttava kertoo minulle täysin tuntemattomista sukulaisistaan tai naapureistaan, mitä heille on käynyt.
Alue: Aihe vapaa
Joo, itsellä aika sama, vaikka taustani onkin erilainen omaasi verrattuna. Äitini on ja on ollut pikemminkin ylihuolehtivainen sairauksien suhteen: en halua kertoa hänelle - tai muillekaan - juuri mitään niistä, koska silloin itselläni alkavat kauhukuvat pyöriä päässä. Sairaudet myös hävettävät. Isä taisi lapsuudessani olla kyllä välinpitämätön kivun suhteen, kuten tarkemmin ajateltuna äitinikin: hänelle oli vain tärkeää, ettei ollut mitään vakavaa.
Monestakin syystä koin lapsuudessani paljon yksinäisyyttä - henkistä ja muuten.