Lue keskustelun säännöt.
Mies miettii; elämäni haasteet
29.12.2013 |
Lapsena olin melko iloinen ja kaiketi onnellinen. Kouluun mennessä alkoi tulla erilaisia ongelmia. Ensimmäisenä päivänä ajoin kodin ohi bussilla ja säikähdin, koska kukaan ei ollut opettanut bussissa toimimista ja miten se saadaan pysähtymään. Onneksi toinen bussi tuli vastaan muutama kilometri kodin jälkeen ja pääsin siihen. Myös kiusaamista alkoi esiintyä. 13-vuotiaana minut 'erotettiin' koulusta ja laitettiin mysteerisesti psykiatriseen pakkohoitoon, vaikka koulu meni ihan hyväksyttävästi. Olin kuitenkin jo ahdistunut ja henkisesti huonovointinen enkä tiennyt tarkkaan miksi. Ympäristö oli kuitenkin raa'istunut kaupungin kouluun vaihtamisen myötä ja esim.kiusaamista ja navigointivaikeuksia oli enemmän. En saanut käydä koulua ja jäin luokalle; sain opetusta vain isältä kotona. Sosiaaliviranomaiset kävivät joskus kotona ja vanhempiani epäiltiin mm.insestistä, vaikka siihen aikaan en tiennyt näistä asioista paljoakaan.
Kun sitten vuosia myöhemmin sain koulun loppuun, olin taas psykiatrisella osastolla jouduttuani tahdonvastaiseen pakkohoitoon ja kävin sairaalakoulua. Opetusta mukautettiin ja opettajina oli monesti sairaanhoitajia pätevien opettajien sijaan ja tunteja vähän. Päästessäni koulusta olin jo käyttänyt varsin montaa eri psykiatrista lääkettä ja sain näistä pysyvät kosmeettiset vammat (sisätautilääkärin mukaan) sekä realistisella todennäköisyydellä ne vaikuttivat myös melko vakavan kroonisen sairauden syntyyn, joka ei ole poistunut. Myöhemmin vanhat diagnoosit kumottiin väärinä ja yksi vastuulääkäreistä alennettiin virasta.
Perheeni asui maalla melko pieneen pitäjään sijoittuvassa kylässä, ja kaikki kunnolliset kaverit olivat kaikonneet peruskouluaikoina, osittain jäätyäni herkkyyttäni pahisten imuun, joista tuli sitten selkäänpuukottavia kavereita. Ainut varsinainen kaverini noina teinivuosina ennen aikuisuutta oli häiriintynyt tarkkailuoppilas, joka mm.harrasti eläinrääkkäystä, rikkoi lakia eri tavoin ja harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan, kuten veitsen pitämistä kaulalla.
19-vuotiaana rupesin kokeilemaan koulunkäyntiä toisella asteella mutta se ei vain onnistunut sosiaalisten pelkojen ja muun ahdistuksen takia. Kävin päivän eräässä sisäoppilaitoksessa mutta se ei vastannut odotuksia ja oli ehkä tarkoitettu enemmänkin oppimisvaikeuksista kärsiville.
Esimerkkiä näyttävien kaverien puute, työmarkkinoilta hyvässä ja pahassa suojautuminen diagnoosien kautta, lähipiirin holhoava asenne ja omat ongelmat aiheuttivat sitten sen, että meni vuosia ennen kuin pääsisin elämässä eteenpäin. Esim.kykyni asua itsenäisesti kyseenalaistettiin pitkälle yli 20-vuotiaaksi, vaikka se olisi varmaan onnistunut ja jokunen vuosi saatu pelastettua. 23-vuotiaana sain uuden diagnoosin ja työkokemusta työkokeilujen muodossa. Aloin miettiä varsin monenlaisia ammatillisia vaihtoehtoja.
Kommentit (8)
Haluatko sympatiaa vai mikä oli tekstisi pointti?
Ei ko eteenpäin sit vaan elämässä, aikuinen mies! Kaikesta selviää sisulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saako kysyä mikä diagnoosi sulla on?
Mies miettii taas... No kuule, lopeta nyt se miettiminen vaan, saatat sillä satuttaa itsesi, aivot nyrjähtää ja saat pään kipeeksi sillä.
Kello on jo vaikka mitä, menepäs nukkumaan.
Kuullostaa kauhealta. Miksi sinut vietiin väkisin sairaalaan silloin kun olit lapsi, mitä tapahtui? opettiko kukaan sinulle miten bussissa mennään vai oletettiinko sinun osaavan kaiken itse ilman opettamista?
[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 02:58"]
Kuullostaa kauhealta. Miksi sinut vietiin väkisin sairaalaan silloin kun olit lapsi, mitä tapahtui? opettiko kukaan sinulle miten bussissa mennään vai oletettiinko sinun osaavan kaiken itse ilman opettamista?
[/quote]
Huomasinkin, että sinua ei opetettu.
Mitä olisit toivonut vanhemmiltasi tuossa vaiheessa kun sinua alettiin kiusata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin olin jo melko sosiaalinen ja olin yllättänyt ihmiset hieman aiemmin tekemällä 'kaukomatkan' toiselle puolelle Suomea; tapasin siis tytön, josta kuvittelin voivan tulla tyttöystäväni ja se kannusti minua myös pyrkimään muutenkin eteenpäin elämässä ja auttoi suhteuttamaan omaa tilannetta muiden tilanteeseen, kuten netin kautta saadut kontaktit. Mitään parisuhdetta tästä jutusta ei kuitenkaan syntynyt. Sen jälkeen olen ollut lyhyen aikaa ulkomaillakin.
Osittain puutteellisen asiantuntijaneuvonnan takia en ollut täysin tietoinen erilaisista koulutusmahdollisuuksista ynnä muista, ja tein joitakin huonoja valintoja. Monia eri aloja edustavat pääsykokeetkin tuntuivat suosivan dominoivaa luonnetta ja muuta päsmäröintiä sekä ikäsyrjintäkin rupesi jo vähän näkymään, kun ruvettiin kyselemään työkokemuksesta sun muusta haastatteluissa. Ehkä masentavin yksittäiskokemus näistä oli se, kun sain minimipisteet sellaisen alan pääsykokeesta, joka kuului selvästi luontaisiin vahvuuksiini ja oli yksi sellainen taitoalue, mistä sain aina nuorempana kehuja puolueettomilta tarkkailijoilta. Tässäkin taisi taustavaikuttajana olla epäselvästi annetut ohjeet. En kuitenkaan voinut antaa näiden asioiden lannistaa itseäni.
Kävin sitten vielä silloisen unelma-alan opintoja yksityisopistossa ja hain vielä yhteen sen alan oppilaitokseen, josta tuli epämääräisen lyhyt vastaus. Opiskelin sitten vielä hetken odotuksia vastaamattomassa oppilaitoksessa ja pikkuhiljaa olin kasvanut sellaiseen vaiheeseen ja identiteettiin, että alkoi tuntua ettei minulle olisi niin tärkeää määritellä itseäni sellaisen työn kautta ja rupesin muuttumaan inhorealistisemmaksi. Sain melko mukavan asunnon isommasta kaupungista ja jätin kotikaupungin traumat taakse. Nyt sitten yritän kovasti kiinnostua valmistumaan ihmisläheiselle alalle, vaikka jatkuvasti mietityttää teenkö sitä omasta halustani. Haluaisin kuitenkin auttaa ihmisiä työ- ja vapaa-ajalla. Isompaan kaupunkiin muutto tiesi jälkikäteen tarkasteltuna kaikkien vapaaehtoistyömahdollisuuksien sammumista ja puolisoakaan ei ole löytynyt; käytännössä joudun siis olemaan omien ajatusteni kanssa melkein koko valveillaoloajan, varsinkin lomilla. Yhdistettynä erilaisiin terveysongelmiin vaatii jaksaminen näiden ongelmien kanssa aika paljon Myös pitkä kuvioista poissaolo ja siitä johtuvat pohjat vaikeuttavat sopeutumista asioihin ja joitakin yleissivistykseen kuuluvia perustaitoja on unohtunut, kun taas toiset ovat kasvaneet asiantuntijatasolle mutta tietenkin epävirallisesti.
Tuntuu joskus, että kaikki menneisyyden traumat lähinnä kasautuvat pinoksi, jonka alemmat kerrokset tai kappaleet eivät ikinä murskaannu ylempien painon alla. Siispä mieleen voi tulla saman päivän aikana niin 15 vuotta vanhoja kuin vuodenkin vanhoja muistoja epäoikeudenmukaisuudesta tai epäonnistumisesta. Perusnegatiivisena tai herkkänä ihmisenä tarvitsen ympärilleni toisenlaista luonnetyyppiä edustavia ihmisiä muistuttamaan että maailma voi näyttää myös erilaiselta ja että oma kokemukseni ei ole se ainut totuus, vaan soveltuvilta osin vain sellainen painajaisuni, josta voi herätä. Minulle tällainen ihminen oli ehkä lähinnä useamman vuoden vanhempi serkku, jota aikuisena näin lähinnä kesäisin ja muutamia tunteja vuodessa. Serkkuni karismaattinen positiivisuus ja tietynlainen renttuus oli tarttuvaa ja pääsin hetkeksi osalliseksi siitä tunteesta. Nyt serkkunikin on kuitenkin keski-ikääntymässä ja vaisuuntunut entisestä kuten kaikkien muidenkin täytyy vanheta ja tällaista tukea on aina vain vähemmän saatavilla. Olen kuitenkin kiitollinen suhteellisen nuorista vanhemmista ja hyväkuntoisista isovanhemmista. Perheen merkitys on jollakin tavalla korostunut, vaikka itsenäistymistä olisikin muuten tapahtunut huomattavan paljon. Liittyy ehkä jonkinlaiseen tiedostamiseen siitä, ettei muuta seuraa ole välttämättä ikinä tulossa.
Tulevaisuus on aina epävarmaa ja pitäisi tai haluaisin vain osata elää hetken tässä hetkessä ja nauttia elämästä tällaisenaan ilman huolen tai vajavaisuuden tunnetta. Muiden asioiden suhteen yritän hoitaa hommat hitaasti tai nopeasti ja soveltaa omia osittain henkilökohtaistettuja kriteerejä. Yritän siis mennä eteenpäin päivän kerrallaan jokaisen saavutuksen kirjaten ja koettaen keskittyä hyviin asioihin huonojen sijasta. En anna entisille tai nykyisille ylenkatsojilleni iloa jälkiviisauteen, vaan yritän kostaa menestymällä kunnes elämä on sillä tolalla tasapainossa, että itse menestymisen miettiminen menettää merkityksensä.
[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 02:50"]
Saako kysyä mikä diagnoosi sulla on?
[/quote] Ennen skitsofrenia, nyt asperger. Somaattiset erikseen.
"Miksi sinut vietiin väkisin sairaalaan silloin kun olit lapsi, mitä tapahtui? opettiko kukaan sinulle miten bussissa mennään vai oletettiinko sinun osaavan kaiken itse ilman opettamista?"
En tiedä vieläkään miksi sinne tarkalleen jouduin, mutta kotioloja koskevat epäilyt varmaan vaikuttivat asiaan. Oletettavasti luultiin, että kaikki tietävät miten siellä bussissa pitää toimia. Se bussijuttu on ehkä enemmän symbolinen, mutta kuvastaa kai vaikeuksia joissakin ns.käytännön asioissa.
"Mitä olisit toivonut vanhemmiltasi tuossa vaiheessa kun sinua alettiin kiusata?"
Isäni oli kyllä yhteydessä kouluun, että saisi kuria välitunnille ja vaikeampia oppilaita pidettyä erossa muista sekä soitti ongelmia aiheuttaneen kaverini kotiin. Joitakin vuosia olin sitten erossa siitä kaverista mutta en toisaalta ollut tarpeeksi vahva kieltäytyäkseni seurasta tarpeeksi voimakkaasti ja siinä sitä sitten mentiin. Eivät muutkaan tajunneet tilannetta täysin, kun en uskaltanut tai osannut näyttää oikeita tunteita kunnolla.
"Minkä ikäinen nyt olet? Mitä eri ammatteja sinulle tuli mieleen? Oliko si Ulla ydinperhe?"
Reilusti alle 30-vuotias. Olen hakenut enemmän tai vähemmän vakavissaan mm.seuraaviin; erilaiset kuva-alan ammatit, nuoriso-ohjaaja, parturikampaaja, puutarha-ala jne. Olisin voinut varmaan innostua ihan mistä vain, jos olisi ollut eläviä ihmisiä tsemppaamassa ja kannustamassa. Nyt en osaa innostua oikein mistään (paitsi velvollisuudentunteesta) kun olen niin yksin suunnitelmien kanssa ja myös sijainti, raha-asiat ym. rajoittaa.
Lyhennän nyt yhtä toisen ja kolmannen asteen tutkintoa yhtä aikaa. Se tärkeämpi ja jälkimmäinen voi kyllä viivästyä pahasti johtuen huonoista lähtövalmiuksista sille alalle.
Perhe-elämä oli suureksi osaksi riidatonta ja ehjää ja perheeseen on kuulunut vanhempien lisäksi yksi sisarus, johon on hyvät välit myös.
Nyt menen nukkumaan; hyvää yötä.
Minkä ikäinen nyt olet? Mitä eri ammatteja sinulle tuli mieleen? Oliko si Ulla ydinperhe?