Lue keskustelun säännöt.
Vuonna 1979 syntyneet, elämäntilanne?
27.12.2013 |
Kertokaa muut mun ikäiset, ja miksei siinä lähivuosinakin syntyneet. Täytän alkuvuodesta 35 vuotta ja huomaan olevani aika ahdistunut siitä, että tästä eteenpäin olen enemmän neli- kuin kolmikymppinen.. Oon jotenkin näihin saakka ajatellut olevani "nuori aikuinen". Minulla ei ole lapsia, enkä ole niitä varsinaisesti koskaan halunnutkaan. Asun avoliitossa ja käyn koulutustani vastaavassa työssä, mutta en ole edennyt urallani ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Kuitenkin kohtuullisesti. Kavereita on ihan liian vähän, vaikka nuorempana niitä riitti, eli olen onnistunut hukkaamaan kaverit johonkin vuosien varrella. Se harmittaa kovasti, ja toivonkin että onnistuisin vielä petraamaan sosiaalista elämääni tulevaisuudessa.
Kommentit (31)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teini-ikäinen lapsi, vakityö, hyvä jo pitkäaikainen parisuhde.
Mietityttää tuotako työtä sosiaalialalla aina teen, ja vieläkö sitä voisi lapsen saada?
viisi lasta, oma talo ja aviomies. työssä ja todella onnellinen. pari hyvää ystävää mutta nuoruusajan ystävistä ei tietoakaan enää. en vaihtaisi mitään!
Minkä ikäisiä viisi lastasi ovat :)?
2 lasta, 10v. ja 9v, vakituinen työ, omakotitalo, saman miehen kanssa jo 17v., joista 11v. naimisissa. Todella onnellinen olen elämääni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vitonen jatkaa.. vanhin lapsi 13v ja nuorin 2v.
Täällä komppaan ap:tä lähes täysin, paitsi kumppani puuttuu. Nuoruuden kaverit ovat lähteneet omille teilleen ja aikuisena niitä hyviä kavereita ei niin vain löydäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nelosella on vanhoja ystäviä säilynyt ja uusiakin tullut pitkin aikuiselämääkin.
Mä olen syntynyt tammikuun lopulla. Naimisissa ollaan oltu yli kymmenen vuotta ja lapsia on kaksi ja kolmas pulla on uunissa, syntyy alkukesästä.
Me asutaan maalla, mies on mv./ koneurakoitsija, mutta minä käyn töissä ympäristösuunnittelijana 30 km päässä kaupungissa. Koulutukseltanani olen MI.
Sama juttu kuin sulla Ap. Kavereita on aikas vähän ja siihen on varmaan osasyynä tää korvessa asuminen... Toisaalta, en haluis vaihtaa maalla asumista enää koskaaan kaupunkilaiselämäänkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla myös ikäkriisi päällä. Tässä iässä piti olla jo ura hyvässä vauhdissa ja omaisuutta. Kumpaakaan ei ole, koska se ammattiala jolle alunperin kouluttauduin, on nyt isoissa vaikeuksissa. Opiskelen nyt siis uudestaan, hoitajaksi, sillä ajatuksella että enää en elämässäni ole päivääkään työttömänä jos ei ole pakko. Mies teki saman alanvaihdon aikanaan ja se oli hyvä päätös, joten minäkin sitten päätin opiskella sen sijaan, että etsisin työnpätkää sieltä ja täältä.
Eletään siis opiskelija-arkea. Taloudellisesti on aika niukkaa, henkisesti on tietenkin mukava oppia uutta, kun ei vertaa itseään niihin joilla tosiaan on se ura ja töitä. Lapsia on, ovat onneksi sen verran pieniä että heitä ei haittaa vaikka eivät vielä kaikkea saakaan mitä kaverit.
Ollaan muutettu aika usein, ja olen aina löytänyt kavereita ja ystäviäkin, mutta niin se vain tahtoo olla että muutot puolin ja toisin vähentävät yhteydenpitoa. Haaveilen siitä, että voisin joskus vielä asua ihan aloillani, omassa asunnossa ja tehdä edes jotenkuten järkevää ja siedettävää työtä, jonka palkalla elää.
Olen 79 syntynyt.
2013 vuonna raskas avioero takanapäin, yhdessä 11v.
2 lasta. 4- ja 10-vuotiaat tytöt.
Asumme uuden kumppanin kanssa mieheltäni lunastamassa asunnossa.
rahatilanne hyvä, uusperhekuviot haasteelliset.
Ex-mies piinaa lapsien kautta, vaikka me emme missään tekemisissä ole.
Rakastan työtäni esimiehenä, mutta tällä hetkellä olen todella uupunut.
Oma elämäntilanne on ollut niin haastava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avioliitossa, kaksi alakoululaista lasta, omakotitalo, mökki, lainaa, 2 autoa, koulutus ja määräaikainen työ. Palannut kotikulmille maalle asumaan, onnellinen siitä :) Parhaimmat ystäväperheet ovat niitä, joilla suurinpiirtein samanlainen elämäntilanne (samanikäiset lapset, jotka viihtyvät keskenään kyläilyreissuilla). Oikeastaan osaan tutustuttu lasten välityksellä. Lapsettomilla pariskunnilla tai yh-kavereilla on jo hieman erilainen elämäntilanne, ei tule heidän kanssaan niin paljoa kyläiltyä.
[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 17:00"]
Olen 79 syntynyt.
2013 vuonna raskas avioero takanapäin, yhdessä 11v.
2 lasta. 4- ja 10-vuotiaat tytöt.
Asumme uuden kumppanin kanssa mieheltäni lunastamassa asunnossa.
rahatilanne hyvä, uusperhekuviot haasteelliset.
Ex-mies piinaa lapsien kautta, vaikka me emme missään tekemisissä ole.
Rakastan työtäni esimiehenä, mutta tällä hetkellä olen todella uupunut.
Oma elämäntilanne on ollut niin haastava.
[/quote]
Pikkuisen nopeaa toimintaa... Miten lapset on kestäneet tuon kaiken?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin ovat jaksaneet.
Oma isä on muuttunut todella vihamieliseksi ja pahoinpitelemäksi henkisesti lapsiaan aina heidän siellä ollessaan (joka toinen vkl)
Tällä erää tytöt eivät haluaisi enää mennä sinne. Pelkäävät!
Aviomies, kolme lasta ja omakotitalo. Opiskelen kolmatta ammattia, täysipäiväistä työtä olen viimeksi tehnyt 10 vuotta sitten, mutta eiköhän tässä ole vielä 30 vuotta työelämää jäljellä. Kunhan vaan löytäisi sitä työtä kun valmistuu...
Reilut 11 v parisuhteessa ollut, vuosia avoliitossa. Yksi teini-ikäinen lapsi miehen kautta, joka asuu äidillään. Käy meillä silloin tällöin kun teinikiireiltään ehtii :)
Asumme kerrostalossa kolmiossa, asunto muutaman vuoden kuluttua omaksi maksettu.
Elämme aika "itsekästä" ja huoletonta elämää, varmaan aika samanlaista kuin monet parikymppiset. Päivät täyttyvät mm. työstä, harrastuksista, shoppailusta, matkustelusta, leffojen katselusta, kavereiden ja sukulaisten näkemisestä.
Yhteisiä lapsia ei ole, eikä voi edes tulla. Sen sijaan meillä on useita rakkaita lapsia lähipiirissä, joiden kanssa olemme paljon tekemisissä ja joita otamme hoitoon ja yökyläilemään.
Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä 13 vuotta, naimisissa 6 vuotta. Meillä on 4 lasta, vanhin 12 ja nuorin 1,5 vuotta. Asumme ulkomailla. Olen töissä, mutta en ehkä unelma-ammatissa. Kun lapset tästä vähän kasvavat niin voin taas panostaa uraan.
Miehen kanssa naimisissa 12 vuotta, kaksi päiväkoti-ikäistä lasta. Olin pitkään lasten kanssa kotona ja olen juuri nyt syksyllä palannut töihin. Ura ei ole siis edennyt viime vuosina lainkaan ja olen edelleen matalan tason tehtävissä, mutta hyvin palkatussa, akateemisessa, koulutustani vastaavassa työssä kumminkin. Ja työtilanne on kohtalaisen hyvä. Meillä on iso asuntolaina ja myös autosta on lainaa. Minulla ei ole ikäkriisiä, varmaan siitä johtuen, että tähän ikään mennessä halusin, että minulla on mies ja lapsia ja nehän minulla on. Uran piti olla pidemmälle kehittynyt tässä vaiheessa, mutta olen siltä tilanteeseen tyytyväinen.
Olen 1979 syntynyt nainen.
Olen avioliitossa ja minulla on neljä alle 8 vuotiasta lasta. Tässä asiassa sain melkein mitä halusin, sillä toivoin aina isoa perhettä. Kaikki lapseni ovat kylläkin tyttöjä ja haaveilin saavani molempia.
Minulla on mies jota rakastan kovasti. Meillä on ollut hyvä yhteiselämä, mutta viime vuosina ollaan menty metsään monessakin asiassa ja parisuhdettakin on koeteltu ja yhä koetellaan.
Asumme omakotitalossa. Jonka omistaa pankki.
Työrintamalla menee huonommin. Olen saanut tehdä mahtavia töitä matkanvarrella ja mikä hienointa, olen päässyt kokeilemaan vähän kaikenlaista. Mahtavia muistoja siis löytyy, mutta tulevaisuus näyttää aika synkälle. Minulla on monta ammattia, mutta se ainut niistä minkä alan töitä haluaisin tehdä tuntuu mahdottomalta. Halukkaita on paljon ja minä....en ole enää nuori. Joten saa nähdä mihin työhön joudun tyytymään tulevaisuudessa. Kun nyt jotain mielekästä edes löytyisi.
Muut asiat on niin periaatteessa kunnossa, paitsi tuo työpuoli. Olen myös haaveillut aloittavani jonkun liikuntaharrastuksen jossa pääsee kisaamaan, vielä näin aikuisiällä.
Noh olen syntynyt tasan 80'. Kolme lasta, 1 biologinen kaksi miehen kautta saatuja (lasten äiti kuoli onnettomuudessa) elin nuoruuden stadissa mutta nyt koti on ruotsinkielisellä pohjanmaalla. Nuoruuden kavereista josko kaksi olisi yhä hengissä. Oli vähän eri piirit teininä. Suku on yhä Helsingissä ja varmaan osa sydäntäkin. Kyllä läikähtää jo kun näkee sen Helsinki 20km. Joskus mietin jos ei olisi näitä lapsia jos ei miestä olisi tavannut, jos jos. Mutta nyt on näin ja ihan hyvä. Koulut on sentään jotenkin edes käyty. Sairaanhoitajalle riittää töitä vielä.