Lue keskustelun säännöt.
Olisitko puolisosi ystävä?
22.12.2013 |
Jos tapaisit puolisosi nyt, voisitko kuvitella olevasi hänen ystävänsä - siis vain ystävä? Eli onko hän sellainen ihminen, jonka kanssa mielelläsi viettäisit aikaa, ilman mitään seksiin viittaavaa? Entäpä jos eroaisit, voisitko/haluaisitko pysyä puolisosi ystävänä? Miksi? Miksi ei?
Olen ollut mieheni kanssa jo yli kymmenen vuotta yhdessä ja olen tuona aikana muuttunut aika paljon. Meillä ei tunnu olevan enää muuta yhteistä kuin asunto, ja olen miettinytkin, että ystävää hänestä ei saisi minulle tekemälläkään, jos emme siis sattuisi jo olemaan yhdessä. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta siitä huolimatta rakastan häntä ja välitän hänestä. Aloinkin miettiä, pitäisikö puolison olla periaatteessa se "paras kaveri", jotta suhde voisi kaikkein parhaiten? Vai onko ne ystävät erikseen ja parisuhde erikseen (mitä se parisuhde sitten tarkoittaakaan...)? Minulla ei oikein ole vielä tähän asiaan mielipidettä, mutta kuulisin mielelläni teidän muiden ajatuksia ja kokemuksia.
Kommentit (17)
Mieheni on paras ystäväni, ja on ollut koko 20 vuoden avioliittomme ajan. Kukaan toinen ei ymmärrä huumoriani paremmin, ajatteluani, maailmankuvaani. Vaikea kuvitella avioliittoa miehen kanssa, jota en kokisi ystäväkseni. Ja se on paljon vankempi perusta liitolle kuin seksuaaliset tunnteet, jotka vaihtelevat suuntaan ja toiseen vuosien varrella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 20:51"]
Mieheni on paras ystäväni, ja on ollut koko 20 vuoden avioliittomme ajan. Kukaan toinen ei ymmärrä huumoriani paremmin, ajatteluani, maailmankuvaani. Vaikea kuvitella avioliittoa miehen kanssa, jota en kokisi ystäväkseni. Ja se on paljon vankempi perusta liitolle kuin seksuaaliset tunnteet, jotka vaihtelevat suuntaan ja toiseen vuosien varrella.
[/quote]
Mulla sama. Tosin liittoa takana 7 vuotta, mutta alan vasta nyt lämmetä seksillekin.
Mieheni on paras ystäväni ja varmasti ystävystyisin, jos tapaisimme vasta nyt. Ihastuisin kyllä myös.
Naimisissa 11 vuotta, kaksi lasta
Mä todella paljon haluaisin olla hänen ystävänsä. Olen jo vuosia sitten lakannut rakastamasta häntä romanttisesti ja haluamasta seksuaalisesti, enkä haluaisi asua hänen kanssaan. Lapset ovat kuitenkin vielä sen verran pieniä etten haluaisi repiä heitä erokuvioihin. Heille me molemmat olemme vielä hirveän tärkeitä, ja sydämeni särkyy kun ajattelen että heidän elämänsä jakautuisi äidin ja isän maailmoihin.
Mieheni olisi oikeasti tosi kiva jos ei tarvitsisi asua hänen kanssaan ja katsella häntä koko ajan. Hän on hauska seuramies, fiksua keskusteluseuraa ja mielenkiintoinen persoona. Hänen huonot puolensa tulívat välittömästi esille kun muutimme yhteen, mutta hän on sen verran valovoimainen tyyppi että ajattelin että siitä jotenkin päästäisiin yli - hän muuttuisi tai minä tottuisin. Näin ei tietenkään käynyt, ja nyt kymmenen avioliittovuoden ollaan siinä pisteessä että haluaisin pitää hänet elämässäni kaverina ja lasteni isänä mutten muuna. Jos muuttaisimme erilleen, saattaisin jopa rakastua häneen uudelleen, mutta vaikka niin kävisikin, tiedän että se karisisi taas heti jos joutuisin taas asumaan hänen kanssaan enkä siis enää haluaisi yrittää uudestaan.
Panokset ovat niin kovat etten uskalla yrittää. Hän luultavasti suuttuisi niin paljon ettei haluaisi olla kavereita jos ja kun ero tulisi.
Kyllä ja ei. Mukava, hauska ja leppoisaa seuraa, mutta vaikeasti puhelimella tavoitettava ja myöhästelee pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en vois olla kaveri. Hän on mun mies, ei kämppis, eikä kaveri. Kaverit on erikseen. Parisuhde on kuitenkin erilainen kuin kaveruussuhde. Kyllä mulla paljon hauskempia ja hullumpia kavereita on ku mies, mutta niitten kanssa mä en pahoja päiviäni yleensä vietäkään.....Suhteessa tulee erilaisia vaiheita, aina ei voi olla superkivaa ja hauskoja juttuja ja fantastista seksiä.Nimim. 11vee yhdessä, 4 lasta
No en vois olla kaveri. Hän on mun mies, ei kämppis, eikä kaveri. Kaverit on erikseen. Parisuhde on kuitenkin erilainen kuin kaveruussuhde. Kyllä mulla paljon hauskempia ja hullumpia kavereita on ku mies, mutta niitten kanssa mä en pahoja päiviäni yleensä vietäkään.....Suhteessa tulee erilaisia vaiheita, aina ei voi olla superkivaa ja hauskoja juttuja ja fantastista seksiä.Nimim. 11vee yhdessä, 4 lasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. En voisi olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa, jota pidän seksuaalisesti viehättävänä. Useista ystävistäni olen myös ajatellut etten ikinä voisi seurustella tuollaisen ihmisen kanssa.
Ystävä ja puoliso ovat niin eri asioita, ettei niitä oikein voi edes verrata keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin ehdottomasti. Mieheni on loistoystävä; lojaali, auttavainen, empaattinen ja iloinen. Oltiinkin kavereita jonkin aikaa ennen seurustelua, nyt koen hänet parhaaksi ystäväkseni. Mulle ystävyys on tosi tärkeää parisuhteessa, tuo iloa elämään ja auttaa jaksamaan niinä vaikeampinakin aikoina.
[quote author="Vierailija" time="22.12.2013 klo 23:05"]
Suhteessa tulee erilaisia vaiheita, aina ei voi olla superkivaa ja hauskoja juttuja ja fantastista seksiä.Nimim. 11vee yhdessä, 4 lasta
[/quote]
Kyllä voi. :) Nimim. 9 vuotta, 0 lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En vois, ihan vaan seksuaalisen latauksen vuoksi. Ja toisaalta ehkä en pääsis ystävänä niin lähelle, että saisin ne parhaat puolet esille.
[quote author="Vierailija" time="22.12.2013 klo 23:20"]Olisin ehdottomasti. Mieheni on loistoystävä; lojaali, auttavainen, empaattinen ja iloinen. Oltiinkin kavereita jonkin aikaa ennen seurustelua, nyt koen hänet parhaaksi ystäväkseni. Mulle ystävyys on tosi tärkeää parisuhteessa, tuo iloa elämään ja auttaa jaksamaan niinä vaikeampinakin aikoina.
[/quote]
Veit sanat suustani. Meillä sama, oltiin ensin kavereita ja ollaan edelleen. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen olisin ollut, ja olinkin, kunnes meistä tuli pari. Mutta olen muuttunut, elämäni on muuttunut. Nykyään en usko että olisin missään tekemisissä jos oltais "vain ystäviä". Rakastan ja arvostan silti miestäni kovin. Läheisenäni hän on paras ystäväni, ehdottomasti. Ihminen jolle voin kertoa ihan kaikki tuntoni, enemmän kuin kenellekään muista. Mutta vain koska luotan häneen ja olen huomannut hänen hyväksyvän minut sellaisena kuin olen, ja sama toisinpäin.Ja se rakkaus, yhteenkuuluvuus.
Mutta jos me tultais ihan jossain bileissä vaan vastaan, niin kiertäisin kaukaa nykyään. Tai vaikka kaveriporukan tuttuna, en haluais tutustua lähemmin. Hassua. Onneksi tunnetaan jo, eikä nykyinen ensivaikutelma hämää.. (uskon tämän olevan molemminpuolista, en myöskään usko että hän nykyään ensivaikutelmana pitäisi minusta kovin...meillä on aika erilaiset asenteet elämään..mutta 12v on yhdessä toista tasapainotellen (ja ymmärtäen) selvitty..)
No ei kyllä varmaan oltais ystäviä. Ei meillä ole oikein mitään yhteistä, siis kaverillisessa mielessä, ei mitään yhteistä puhuttavaa (paitsi siis nyt parisuhteessa kun on yhteinen lapsi, yhteinen talo ja arkeen liittyviä asioita, mistä puhutaan). Ja yhdessä tekeminenkin jää meillä vaan seksin harrastamiseen. Joskus me sentäs mennään yhdessä kauppaan, mutta sielläkin kuljetaan molemmat erikseen omien kärryjen kanssa ja tavataan kassalla...
Ihmisinä ollaan melko erilaisia ja ollaan kiinnostuttu eri asioista. Leffa- ja musiikkimakukin eroaa toisistaan todella paljon. Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia eikä mitään yhteisiä projekteja eikä mitään sellaista puheenaihetta, joka kiinnostaisi molempia ja josta voitaisiin oikeasti vastavuoroisesti keskustella. (siis tarkoitan keskustelulla sellaista, että pohditaan ja selvitetään asioita ja mielipiteitä yhdessä, toinen sanoo ensin jotain ja sitten toinen jatkaa siihen liittyen ja sitten taas toinen.. tai että keskusteltais jotain joka liittyisi tunteisiin tai haaveisiin tms. henkilökohtaiseen... meillä siis puhutaan kyllä, mutta puhuminen on sellaista yksinkertaista, arkisiin, kevyisiin aiheisiin liittyvää eli esim. toinen ilmoittaa/kysyy/kertoo jonkun yksittäisen jutun, ja toinen vastaa siihen lyhyesti. Siis tyyliin "mitäs tänään syötäisiin, käviskö makaronilaatikko?" "Joo" tai "Tuotko kaupasta kanamunia" "Joo, tarviiko muuta?" "Ei" tai "Anna ja Make ois tulossa viikonloppuna käymään" "Okei". Alussa yritin keskustella mieheni kanssa, mutta siitä ei tullut mitään, aluksi olin ymmälläni ja luulin erheellisesti mieheni olevan vain hitaasti lämpiävää sorttia tai ujo tai muuta sellaista, mutta vuosien kuluessa sitten vaan hämmästyksekseni tajusin, että mies ei kertakaikkiaan osaa, vaan on täysin kykenemätön esim. puhumaan tunteistaan, edes niistä positiivisista. En ole toista samanlaista ihmistä tavannut, joka menee täysin mykäksi ja lukkoon, jos yrittää aloittaa puhumista jostain vähänkin säätä/päivän ruokaa/juoksevia asioita syvällisemmästä.. enää en edes yritä.)
Se on sääli, toisaalta. Välillä kuuntelen kateellisena vierestä, kun kuulen esim. jonkun kaveripariskunnan keskustelevan keskenään jostain aiheesta. Tai että heillä on jotain yhteistä tekemistä joka kiinnostaa molempia yhtä paljon. Olisi varmaan hienoa olla puolisonsa kanssa myös hyviä ystäviä ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja tämän kanssa, edes joskus.
Joo ja siis kyllä mä rakastan miestäni (en nyt mitenkään intohimoisesti, mutta harva kai näin pitkässä, 10 v., suhteessa enää niin intohimoisesti rakastaakaan, ja kai tää "arkirakkauskin" on hieno asia) ja meillä menee ihan hyvin. Ollaan oltu jo sen verran pitkään yhdessä, että ollaan niin totuttu toisiimme ja tapoihimme, että arki rullaa hyvin.
Olisin ja olen. Miksi? Hän on älykäs, huumorintajuinen ja luotettava.
Olimme ystävät melkein kymmenen vuotta ennenkuin rakastuimme. Niin kuin ap kuvailee, elämä muuttaa meitä ja rakastuessamme molempien elämä oli asettunut sellaiseen malliin, että rakastuminen tuntui maailman oikeimmalta ja selvimmältä asialta. Aikaisemmin se ei olisi onnistunut.
Olemme olleet naimisissa 12 v. ja meillä on kolme lasta.
Voisin ehkä yrittää olla puolisoni ystävä, jos tapaisimme nyt. Ei se taitaisi kuitenkaan onnistua, vaan haluisin hänen kanssaan lakanoihin aika nopsaan :) en kykenisi pitämään suhdetta platonisella tasolla.