Lue keskustelun säännöt.
Miten minusta voi tuntua tältä esikoistani kohtaan :O(
02.08.2008 |
Hei!
Raakaa ja oikeastaan ei kenenkään silmille sopivaa luettavaa...
Meillä kolme lasta, joista esikko autistinen eli käytännössä kontakti olematonta muihin perheenjäseniin. Ihanan oloinen, rakastettava, söpö ja helppo persoona, mutta niin poissaoleva, että minua äitinä sattuu helvetillisen paljon. Olemme eläneet kyseisen diagnoosin kanssa vasta vuoden ja järjettömän raskasta on elämä asian tiimoilta ollut, eritoten minulle.
Olen jo pidempään ihmetellyt tunnekylmyyttä (ei näy ulospäin muille) tätä lastani kohtaan ja en voi kuin itsekseni järkyttyneenä ihmetellä, että mikä minussa on vikana, kun tunnen näin. Aivan kuin en rakastaisi häntä enää...
On rasittavaa kokoajan antaa itsestään valtavasti lapselle, jolta en saa yhtään mitään vastakaikua, vain todella harvakseltaan. Hän esim. katsoo minua silmiin 0-3 krt päivässä. Syliin kiipeää kerran-kaksi. Ei puhu sanaakaan. Tekee omassa "kupla-maailmassaan" omia juttujaan. Hän on kuin varjo perheessämme.
Olen joskus uskaltanut ajatella niinkin karmeita asioita, että jos hänelle sattuisi jotain esim. onnettomuus, jossa ko. lapseni kuolisi. Se ei tunnu käsittämättömän pahalle, niinkuin normaali äiti tuntisi, vaan ihan kuin salaa ajattelisin, että se olisi pelastus hänelle ja minulle. Sairasta, mutta näin mielessä on käväissyt. Pelottaa oikein, että miten ajatukseni edes voivat poiketa uomistaan noin paljon.
En kärsi mielenterveysongelmista, olen hyvin koulutettu ihmissuhdetyöläinen ja onnellisesti naimisissa ja kaikki puitteet elämälle on hyvin pulkassa. Paljon vastoinkäymisiä olen joutunut kyllä parin viime vuoden aikana kokemaan mm. tämä lapseni autismi ja äitini kuolema vuosi sitten.
Mitä te ajattelette tästä kaikesta? Asiattomat kommentit jätän omaan arvoonsa, mutta jos jollain viisaalla jotain fiksua pohdittavaa, sanottavaa minulle, niin mieluusti vastatkaa.
Kiitos ja aurinkoista kesää vielä toivoen, Mamma-71
Kommentit (6)
mutta asialle pitäisi tehdä jotain, vertaistukiryhmä voisi auttaa sillä todennäköisesti muillakin on ollut samanlaisia ajatuksia. Lapsen diagnoosin saanti on aina vaikea paikka mutta uskon että itsestä huolhtimalla/asiasta puhumalla alkaa taas näkemään niitä hyviäkin asioita.
Voimia teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun lapsen tekee, on paketti otettavana sellaisena kuin se tulee. Lapsi ei sairaudelle mitään voi, eikä hänen saamansa rakkaus saisi riippua siitä, miten paljon/hyvin hän siihen vastaa.
Tämä on siis ideaali, käytäntö riippuu sitten paljon vanhempien jaksamisesta. Sinulle toivotan jaksuja ja lisäksi ehdotan että hakisit jostain väylän työstää ajatuksiasi. Pudota myös kaikenlainen suorittaminen minimiin, keskity tärkeimpään eli lastesi rakastamiseen, kotihommat ja sen sellaiset minimitasolle ja tukiverkkoa avuksi.
..on varmasti taikasana tähän!!!! Meillä ei ole sellaista ja sitä lienee nyt viisainta lähteä hakemaan. Asia on jotenkin "unohtunut" tässä kiireisessä arjen pyörittämisessä. Ajatuksiini varmasti muuten vaikuttaa sekin, että meillä ei ole tukiverkkoa ympärillämme... eli tosi väsynyt lienen :O(
Hyvä nyt huomata, kuin liian myöhään. Parisuhdeaikaakin on ollut vain kahdesti vuoden sisällä, jolloin olimme päivät poissa kotoota asioilla ja ulkona syömässä.
Liian lähellä eläessä omaa ahdistavaa perhetilannetta sitä tulee niin sokeaksi!
Mamma-71
kurkkaapa www.leijonaemot.fi ja sieltä keskustelulinkki.
Meitä erityislasten äitejä on siellä iso liuta. ja tunteita löytyy laidasta laitaan.
hyviä ekskusteluja löytyy myös www.perheklubi.net
hakeutukaa sopeutumisvalmennuskurssille, etsikää pojalle tukiperhettä, saatte välillä levätä.
vaikka nyt tuntuisikin että jaksaa, niin olisi hyvä viritellä tukitoimia ennen kuin uupuu kokonaan
Harmittaa vietävästi että ei ole lainkaan ikäisensä tasolla =(
vm-69, kolme lasta mullakin
minkälaisen elämänkatsomuksen takaa tarkastelet tilannetta?