22-vuotias mielenterveysongelmainen

[quote author="Vierailija" time="20.12.2013 klo 20:57"]

Miksi vaadit niin paljon rakkautta ympärillesi ja vielä teoin? Ei minunkaan äitini ole koskaan sanonut rakastavani minua, mutta en ole koskaan epäillyt kuitenkaan ettei näin olisi.

[/quote]

Niin, onnea sinulle siitä. Kartuttaessasi elämänkokemustasi tulet toivottavasti törmäämään useisiin aloittajan kaltaisiin ihmisiin.

Oikeasti kylmille ja jämpteille, mutta reiluille vanhemmille tulee välillä sellaisia täysin epätoivoisia ja itsensä kanssa hukassa olevia, mutta silti aidosti herkkiä lapsia. Typerykset tuppaavat sekoittamaan asian johonkin aivan muuhun, minkä takia käytöstä pidetään venkoiluna ja siihen vastataan tylyydellä. Usein on niin, että näiden tapausten vanhemmatkin ovat sillä kannalla, koska eivät muuhunkaan kykene. Tilanne tietysti vain pahenee ja syvenee tällaisessa noidankehässä, ja ajan mittaan näiltä herkiltä sitten tunteet sammuvat.

Ikävintä on, kun ne "vanhemmiten rauhoittuvat" päsmärikakarat alkavat kiusaamaan kyseisiä herkkiksiä. Mikäli saan äityä runolliseksi, niin silloin käy käytännössä niin, että he toimivat aivan vampyyrien tavoin - pitkällä aikavälillä. Surkeimmat skenaariot ovat niitä, joissa se herkkä olisi ollut oikeasti älykäs ja hänen kiusaajansa jo teininä juopahtavia tyhjäntoimittaja-rääväsuita.

Teini-ikäni 2000-luvun Suomessa eläneenä olen sitä mieltä, että täällä näyttävät valitettavasti vieläkin vallitsevan viidakon lait. Nykymediankin harrastamassa pelottelutyylissä on se huono puoli, että ne jyrät eivät pelkää kuitenkaan. Heillä on yleensä vahva omaa etuaan ajava perheyksikkö, mutta näillä periaatteessa yhteistyökykyisemmillä ja enemmän yleisistä hyvistä tavoista välittävillä hiljaisilla ei sitäkään. Jokin, jota voisi kutsua amerikkalaistumiseksi, ei ainakaan tee tälle maailmankolkalle hyvää.

Tosi ikävä kuulla kokemuksistasi ap. Voin kuvitella että tuollaisessa tilanteessa tulee helposti toivottomaksi ja ajattelee synkkiä. En tiedä, osaanko sanoa mitään, mistä on apua, mutta kirjoituksesi tuntui ihan huutavan apua, niin päätin vastata jotain.

Voisitko vaikka joulun jälkeen kysyä, miten hoitoon pääsy etenee? Aikaa on kulunut jo noin paljon, joten varmaan olisi syytä kiirehtiä asiaa, jottei tilanne huonone enää tästä. Kannattaa olla itse tosi aktiivinen ja soittaa, ellei sieltä päästä ala kuulua mitään. Muista, että olet arvokas ja ansaitset kaiken sen tuen ja avun, jota he tarjoavat.

Kerroit, että sinulla on huonoja kokemuksia lääkärissä käynnistä. Olet 22-vuotias, joten mieleeni tuli, voisitko hakea apua paikkakuntasi nuorisoasemalta tai etsivän nuorisotyön tms. parista? Lääkäreillä on monesti tapana käsitellä ihmisiä vaan diagnooseina ja resepteinä eivätkä he aina ota huomioon ihmisen tilanteen kokonaisuutta. Luulen, että sinun kohdalla olisi tärkeää, että elämäntilanteesi kohenisi muutenkin kuin sinun ja lähipiirisi keskinäisten välien osalta. Minusta olisi tärkeää ainakin, että löytäisit jotain mielekästä tehtävää tai opiskeltavaa, jonkin asian, joka antaa sinulle tunteen siitä, että osaat ja olet hyvä, riippumatta siitä, mitä mieltä muut sinusta ovat. Onnistumisen kokemukset myös monesti antavat ihmiselle elämänhalua ja halua yrittää, vaikka jollain muulla alueella menisikin huonommin.

Voisitko miettiä, mitä ovat sinun kohdallasi ne asiat, joista saat energiaa ja joista nautit, ihan niiden itsensä takia? Onko sinulla mahdollisuus lisätä niiden tekemistä?

Vielä suhteesta äitiin. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että minulla oli hieman samantapainen suhde äitiini nuorempana, kinusin hänestä kuulijaa itselleni, ja usein minulla oli tunne, etten tullut kuulluksi, ja purin sitten tätä turhautumista haukkumalla ja syyttelemällä. Nyt hieman vanhempana olen päässyt enemmän irti hänestä, eikä ole maailmanloppu, ellei hän kuuntele tai ymmärrä minua. Joskus sitä vaan riippuu joissakin turvallisiksi kokemissaan ihmisissä kiinni, vaatien heiltä jotakin, mitä he eivät - omista syistään - voi antaa. Tiedän, että itsenäistyminen on hankalaa, jos ei ole ketään muuta peiliä itselle kuin oma perhe. Mutta itsetuntoa ja rohkeutta hankkia uusia ihmissuhteita voi hankkia pala palaltakin, vähän kerrassaan. Sitten jossain vaiheessa huomaa, että pystyy seisomaan omilla jaloillaan ja pystyy ymmärtämään ne puutteet, joita omassa kasvuympäristössä oli ja menemään eteenpäin.

Paljon voimia sinulle, älä missään tapauksessa luovuta!!

Minulla on sama kokemus kuin sinulla ap. Pohjaton rakkaudenkaipuu vailla vastausta. Olin 22-vuotiaana eläkkeellä. Sittemmin pääsin pitkään terapiaan, ja se pelasti minut. Olen kasvanut aikuiseksi, tullut nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena terapiassa, sitä myöten aikuistunut ja kyennyt aikuisenlaiseen parisuhteeseen - ei riippuvaan ja takertuvaan vaan tasapainoiseen, jossa rakkaus riittää "normaalissa määrin", en enää tarvitse niin paljon kuin vauva äidiltään, kuten nuorena aikuisena (ei ole vitsi).

Olen kouluttautunut, töissä, naimisissa, äiti ja minulla on hyvä elämä, nyt lähes 20 vuotta myöhemmin. Niin tulee käymään sinullekin, olen varma siitä! 

Onneksi olen aina tiedostanut sen, että meidän perheessä tuota r-sanaa ei sano kukaan eikä pidäkään sanoa. Näin on paljon helpompaa... Koko lause tuntuu tekopyhimmältä asialta maailmassa.

Niin ja kiitos jos joku jaksoi lukea. Minulla ei ole ketään muuta

Jaksoin <3

Paljon voimia.

Hyvä että olet hakenut apua! Toivon että saat sitä pian. Yritä jaksaa odottaa. Kuulostaa siltä että tarvitset terapiaa, tai muuta pitkäkestoisempaa keskusteluapua. Sitä ei ole helppo saada, mutta mahdollista se on. Älä luovuta. Olet tärkeä!

Olen sanaton.

Melkein kuin minun näppikseltäni vaikka olenkin jo kymmenen vuotta sinua vanhempi. Todella, todella vaikeaa parantua, itse olen ollut hoidon parissa jo pari vuotta mutta synkkä masennus ei hellitä. Neuvon silti sinua hakeutumaan hoidon piiriin aggressiivisesti ja vaatimaan itsellesi hoitoa.

Miksi vaadit niin paljon rakkautta ympärillesi ja vielä teoin? Ei minunkaan äitini ole koskaan sanonut rakastavani minua, mutta en ole koskaan epäillyt kuitenkaan ettei näin olisi. Keskityt liikaa siihen, mikseivät muut sitä ja miksi muut tätä. Nyt pitäisi löytää se oma sisäinen voima ja välittäminen itseä kohtaan, ei tämä maailma pyöri yksittäisten ihmisten ympärillä. Kun itse välittää itsestään, ei tarvitse muilta jatkuvasti sitä tukea ja arvostuksen osoittamista, kun tietää itse olevansa arvokas. Toki olet varmasti pahassa jamassa enkä sitä vähättele ollenkaan, mutta et voi vaatia toisilta jatkuvasti rakkauden osoitusta. Joten aloita sillä, että opettelet pikku hiljaa kitkemään nuo ajatustornadot päästäsi. "eiks se rakasta, oon ihan yksin, kukaan ei välitä, masentaa", jos noita hoet koko ajan päässäsi, niistä tulee sinun todellisuutesi. Komenna itseäsi katkaisemaan nuo ajatukset sanomalla tiukasti ei. Hoe olevasi arvokas, ja etsi syitä arvokkuudellesi: mieti onnistumisiasi _omasta mielestäsi_, mieti omia vahvuuksiasi ja keskity vain hyviin puoliisi edes hetkeksi. Tässä tehtävässä ei pidä alkaa harhailla "ääh olen ihan paska yy", koska se ei johda mihinkään, kuten on jo nähty. 

Vaikka sairaana on vaikea löytää voimaa hakea apua, tee kuitenkin niin, koska sitä sinä tarvitset. Mutta älä haudo pahoja ajatuksia jatkuvasti päässäsi, myrkytät vain omaa mieltäsi niillä. Opettele arvostamaan itseäsi ja luota muihin, että kyllä he sua arvostavat. Itsetunnon kehittäminen on pitkä prosessi, mutta varmasti onnistut, jos jaksat yrittää ja taistelet paranemisestasi.

7 kirjoitti rankkaa tekstiä. Totta varmasti, mutta vaikuttaisi siltä että ap on kokenut traumaattisen ja tunnekylmän lapsuuden. Isän poisolo, syyllistävältä kuulostava äiti. Olisikohan mahdollisesti koulukiusaustaustaa, joka selittäisi apn heikon itsetunnon.

Ap on kuin aikuinen lapsi.

Ap kertoi myös tunnekylmyydessä parisuhteessa. Onko hänen vaikea päästää toisia lähelleen? Onko taustalla henkistä tai fyysistä väkivaltaa?

Apn kertoman perusteella hän on kuluttava ihminen, mutta nyt puhun ap sinulle. Se ei ole sinun vikasi. Sinun kasvuympäristösi on jostain syystä traumatisoitunut ja järkkynyt. Koko elämän jatkuneet itsetuhoiset ajatukset -? Kun katson omaa 10-vuotiasta tyttöäni en voi uskoa että hän haluaisi kuolla. Tai edes miettisi sellaista vaihtoehtoa.

Sinä,ap, olet terapian tarpeessa ja sinä tulet sitä saamaan. Voimia.

Äitisi ei auta sinua. Hyväksy se. 

Ymmärrän ap ajattelumallin. "Jos äiti ei auta/rakasta minua, niin kuka sen sitten tekee?"

Ap pakkosterilointiin..