Onko kellään ollut kauheita pakkoajatuksia kun vauva on pieni?

os ja kun tunnistaa häiriön itsehoito saattaa olla hyvinkin tehokasta. Jotkut ovat parantuneet tai saaneet huomattavaa helpotusta tutustumalla Edna Foan suomennettuun kirjaan Kerrasta poikki ja noudattamalla sen itsehoito-ohjelmaa.



Käyttäytymisterapia (BT) ja kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT) ovat pakko-oireiseen häiriöön sopivia hoitomuotoja. Lääkkeet voivat nopeuttaa ja helpottaa hoitoa, mutta asiantuntijoiden mukaan nämä kaksi terapian muotoa ovat selvästi parhaat vaihtoehdot. Lääkkeet eivät yleensä hillitse oireita yhtä hyvin, ja oireet palaavat, jos lääkitys lopetetaan.



BT:ssä tai CBT:ssä käytetään ERP:tä (Exposure Response Prevention - Altistus, vasteen välttäminen) - aluksi esimerkiksi tautikammoinen joutuu koskettamaan jotakin vain miedosti "saastaista", kuten pyyhettä, joka on koskettanut toista pyyhettä joka on koskettanut "likaisessa" paikassa (esimerkiksi koulussa) ollutta kirjaa koskettanutta hammastikun päätä. Sen jälkeen he tajuavat, että he voivat koskettaa jotakin hieman enemmän "saastaista".



Pakko-oireiset ovat usein peloissaan siitä että olisivat "hulluja" tai tulossa hulluksi. He ovat usein erittäin sairaudentuntoisia oireidensa suhteen ja saattavat hävetä oireitaan siinä määrin etteivät kerro niistä kenellekään. Monelle pakko-oireista kärsivälle on helpottavaa saada tietää ettei ole ainoa joka kärsii ja että "tavallisilla" ihmisilläkin on pakko-oireita, joihin he eivät kuitenkaan kiinnitä erityistä huomiota.



Lääkehoitona voi kokeilla SSRI-lääkkeitä. Vaste ei kuitenkaan tule nopeasti ja vaikka hoito olisi tehoavaakin (ehkä alle 50% tapauksista) niin potilaat mielellään lopettavat lääkityksen, sillä he eivät mielellään käytä lääkkeitä. Jotkut lääkkeet, kuten gabapentiini, on joissain tapauksissa todettu toimiviksi hoidossa. Oireet tahtovat palautua, kun lääkitys lopetetaan.

mua pelotti silloin kun toinen lapsi syntyi, että hän hukkuu kävelylenkillä olevaan järveen (öö.. miten, kun makaa vaunuissa.. haloo?). Vieläkin näen sen marjapuuronpunaisen tupsupipon uppoavan järveen, niin vahva se mielikuva oli.

Kun vauva oli vastasyntynyt, pelkäsin laittavani sen lakanoita vaihtaessa pyykkikoneeseen lakanoiden mukana, sitten heti perään mietin, että kuinka helppoa se olisikaan. Parvekkeella en vauvan kanssa halua olla vieläkään, kun näen koko ajan väistämättömänä tilanteen, että heitän hänet parvekkeelta alas. Kun kävelen lammen rannassa olevaa polkua pitkin, tulee mieleen, että kuinka helppoa olisikaan antaa vaunujen valua lampeen, vilkasliikenteisellä kadulla ajattelen, että mitä jos päästäisinkin vaunuista irti, ja ne liukuisivat autojen eteen.



Vauvani ei itke juuri lainkaan ja on maailman ihanin ja rakkain minulle koko maailmassa. Uskon, että nuo ajatukset tulevat mieleeni siksi, että pelkään niin paljon, että lapselle käy jotain, että ikän kuin suojamekanismina luon skenaarioita siitä, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. En koskaan voisi tehdä lapselleni oikeasti mitään!



Tällaiset ajatukset kuulunevat asiaan ja ovat normaaleita. Mikäli ajaukset alkavat liikaa häiritä normaalia elämää, niin sitten kannattaa pyytää apua neuvolasta.

ja näistä pitäisi pystyä rehellisesti puhumaan ilman että leimataan hulluksi... vaan eipä sitä uskalla.



Muutaman kerran sellaisia tuhoajatuksia, että tekis jotain itselle ja lapsille.



Sitten huomattavasti useammin pelkoajatuksia Kauhukuvia auton alle jäämisestä, hukkumisesta, jostain tippumisesta, että pudottaisivat kattilan hellalta tms...

Olenkin aikamoinen lasteni vahtija, mutta silti vaan näitä pelkoja, se sekunti kun kääntää päänsä. En tiedä miksi näin? Onko mulla liian heikko perusluottamus elämään? Tai ehkä tämä on melko tyypillistä vanhemmuuden murhetta?

ja näistä pitäisi pystyä rehellisesti puhumaan ilman että leimataan hulluksi... vaan eipä sitä uskalla.

Muutaman kerran sellaisia tuhoajatuksia, että tekis jotain itselle ja lapsille.

Sitten huomattavasti useammin pelkoajatuksia Kauhukuvia auton alle jäämisestä, hukkumisesta, jostain tippumisesta, että pudottaisivat kattilan hellalta tms...

Olenkin aikamoinen lasteni vahtija, mutta silti vaan näitä pelkoja, se sekunti kun kääntää päänsä. En tiedä miksi näin? Onko mulla liian heikko perusluottamus elämään? Tai ehkä tämä on melko tyypillistä vanhemmuuden murhetta?

ja sanottiin, että normaalia on. Ei edes tarjottu mitään keskusteluapua tms., eli ilmeisestikin varsin tavallista on, eikä leimata hulluksi.

T. 28

en ole oikein uskaltanut antaa kenenkään kantaa meidän lapsia vauvoina. Olen pelännyt että pudottavat ne tai kaatuvat portaissa tai jotain muuta.. Sama liittyy autoiluun. En meinaa millään uskaltaa antaa lapsia kenenkään muun kyytiin. Sellaisia ajatuksia ei oikeastaan ole ollut että itse tekisin lapsille jotain.

on tuo pakko-oireinen häiriö, puhkesi ekan lapsen syntymän jälkeen masennuksen perään. Sillä oli tuollaisia vastaavia pakko-ajatuksia, että satuttaa vauvaa,omaansa sekä muita.

Tilanne karkasi siinä mielessä käsistä, että kaveri ei todellakaan erottanut kuviteltua ja todellisuutta enää toisistaan, ne ajatukset ja mielikuvat oli niin vahvoja, että se ihan tosissaan luuli tehneensä niitä asioita.

Se sitten soitteli itse poliisille ja kyseli onko joku kateissa ym. Kokoajan se myös murehti, että kun hän jää kiinni niin lapset viedään. Ahdistavia aikoja silloin ja niin kun moni sanoikin niin vaikea asia puhua kenellekkään. Onneksi kaveri puhui ja lääkityksen kanssa elää nykyisin ihan normaalia elämää.



Itselläni on myös ollut pakko-ajatuksia silloin kun vauvat on olleet pieniä ja on ollut valvomista ja väsymystä. Omat ajatukset ei ole liittyneet mihinkään väkivaltaan tai itsetuhoisuuteen, mutta kummia pelkotiloja on ollut ja pakko-ajatuksia liittyen esim.joihinkin numerosarjoihin,kellon aikoihin ym..

Outoja juttuja, mitkä tuntuu jälkikäteen ihan naurettavilta, mutta sillä kyseisellä hetkellä ne on pelottavia ja ihan todellisia.