Voiko uhmaikäistä voittaa?
http://www.hs.fi/elama/a1386144246193?jako=d590bf4e8acc4400211a7b10d8fb74dd&ref=og-url
Kun elämä on uhmiksen kanssa tätä jatkuvaa totaalikieltäytymistä, niin voiko niitä tilanteita ikinä oikeastaan voittaa vai vedättääkö uhmaäikäinen aivan täysillä vanhempiaan? Kuka lopulta saa tahtonsa läpi?
Esimerkkitilanne: Olemme keinumassa 2 vuotiaan kanssa. Uhmaikäistä alkaa pänniä jostain syystä. Kysyn tuletko pois keinusta? Vastaus: En tule! (säestyksenä itkuhuutoa) Kysyn jatketaanko sitten keinumista? Vastaus: EIIIIIIII!!!! (itkuhuutoa). Kysyn otanko pois keinusta? Vastaus: EIIIIIIIIIIIIIIIIII!! Totean, että keinutaan sitten. Vastaus: EIIIIIIIIIIIIIIIIII!!! Tätä jatkuu vielä hetken. Päätän, että lähdetään kotiin, ja sanon että keinutaan myöhemmin lisää, nyt lähdetään kotiin. Lapsi suuttuu, mutta kävelee tyytyväisenä kotiin kunhan on ensin heittäytynyt maahan, potkinut ja lyönyt.
Kommentit (2)
Uhmaikäisen kanssa ei minun mielestäni juuri koskaan ole kyse voittamisesta tai häviämisestä (lukematta siis tuota linkkiä, kommentoin sun tekstiä). Uhmaikäisen kanssa suurin osa tilanteista on energian suuntaamista ja ohjaamista, ja sen energian suuntaamisen opettelua. Varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla se voi äidilläkin olla hakusessa, ainakin minulla oli. Sen jälkeen sitä alkaa oppia, että uhmaikäinen on oikeasti aivan tolkuttoman pieni, suurin osa hänen reaktioistaan on primitiivireaktioita eivätkä minkään järjellisen ajattelun tulos, ja että koska lapsen maailma on vielä niin omissa sfääreissään, ei kannata luottaa siihen että järkipuhe koskaan tehoaisi. Esimerkiksi se, että lapsi vastaa lähes kaikkiin kysymyksiin että ei, on vaan yksi hermoston kehittymisen vaiheista, samoin se, että lapsi vetää herkästi kilarit. Tämäkin on kehitysvaihe, jossa nopea kasvu ajaa lapsen hermoston niin äärirajoille, että se ei kestä enää yhtäkään kuormitusta (ja tämä näkyy ihan aivokuvissa). Ei se ole sattumaa, että jotkut ihmiset vetävät ulkomaanreissujen jälkeen kilareita lentokentillä mitättömän pienistä asioista muistuttaen kovastikin uhmaikäistä. Heilläkin on kapasiteetti käytetty loppuun, ja juuri siltä uhmiksestakin joskus tuntuu, että kerta kaikkiaan vaan ei kestä enää yhtään pientäkään vastoinkäymistä.
Kun lakkaa ajattelemasta, että tilanteet uhmiksen kanssa ovat taisteluita, ja alkaa näkemään ne tilanteita, joissa pitää ns. "ohjailla vuoripuroa oikeaan suuntaan" alkaa pikkuhiljaa löytyä ne keinot joilla asiat alkavat sujumaan. Tai ainakin äidin hermot kestävät paremmin, mikä sekin on jo iso juttu. ;)
Mitä tarkoitat "voittamisella"? Ei tuon ikäinen tiedä, varsinkaan kun se uhmakohtaus on jo päällä, mitä haluaa tai tarvitsee. Vanhemman tehtävä on osoittaa ne rajat, ja ilmaista mitä tehdään ja milloin. Sinuna en hämmentäisi lasta lisää noilla kysymyksillä "tehdäänkö sitten näin vai näin vai haluatko sitä vai tätä", vaan rauhallisesti sanot miten tehdään. Itse varmasti lapsestasi huomaat jos on esim liian väsynyt jo, ja on aika lähteä kotiin.