Säälin helposti ihmisiä, ja se tuntuu raskaalta :(

Miksi sulla on kova tarve sääliä? Koska sinun tarpeistasihan se sääli kumpuaa...elämä itsessään on arvokasta ja hyvää, vaikka sitä ei eläisi tikitilleen stockmannin kuvaston mukaisesti. 

Mäkin säälin ihmisiä, juuri noin kun ap. Enkä siis ajattele mitään pahaa heistä, siis negatiivista sääliä, vaan sellaista "voi ei, olen tosi pahoillani hänen puolestaan" tyyppistä. Se on raskasta. Mutta olen itsekin tullut siihen tulokseen, että siinä on kyse omista täyttämättömistä tarpeistani.

Niistä on vain todella vaikea saada kiinni, että mitä ne on. Nytkin mulla on yksi itseäni 4 vuotta vanhempi mies "pahoillani olemisen" kohteena. Tämä on raastavaa, kun kaipaisin voida tehdä mitä vain auttaakseni häntä, mutta en tiedä mitä. Ja itsekin olen onneton siinä sivussa. 

Kuinka toivoisinkin että kyseinen mies olisi onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. 

Osaisitko, tämän kirjoittaja, kertoa mitä eroa on myötätunnolla ja säälillä, ja onko se varmasti sääliä jota tunnet? Koska myötätuntoa minä ainakin tunnen lähes kaikkia ihmisiä kohtaan. Siitä myötätunnosta kumpuaa usein kunnioitus sitä ihmistä kohtaan, siihen että hän on jaksanut elämäänsä.

Säälin taas käsitän niin, että se ihminen on jotenkin tosi avuttomassa asemassa, täysin kykenemätön tekemään mitään oman tilanteensa parantamiseksi. Esimerkiksi kaltoin kohdeltuja lapsia säälin syvästi. Mut aikuisen, edes jokseenkin terveen ja toimintakykyisen ihmisen kohdalla tunnen harvoin sääliä.

Tän kirjoituksen pointti on siis se, että myötätunto on minun mielestäni ihmisyyden merkki, eikä sitä voi tuhlata liikaa. Se johtaa aina hyvään.  Mutta jos jatkuvasti säälii muita, ihan järjestelmällisesti, niin siinä on jo vähän outoa. Aivan kuin itsellä olisi kova tarve nähdä uhreja sielläkin missä heitä ei ole. Siinä on vaara, että aliarvioi muiden ihmisten voimavarat eikä oikeastaan näe, tai halua nähdä, siitä ihmisiestä kuin yhden puolen, sen uhri-reppanapuolen.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 18:38"]

Mäkin säälin ihmisiä, juuri noin kun ap. Enkä siis ajattele mitään pahaa heistä, siis negatiivista sääliä, vaan sellaista "voi ei, olen tosi pahoillani hänen puolestaan" tyyppistä. Se on raskasta. Mutta olen itsekin tullut siihen tulokseen, että siinä on kyse omista täyttämättömistä tarpeistani.

Niistä on vain todella vaikea saada kiinni, että mitä ne on. Nytkin mulla on yksi itseäni 4 vuotta vanhempi mies "pahoillani olemisen" kohteena. Tämä on raastavaa, kun kaipaisin voida tehdä mitä vain auttaakseni häntä, mutta en tiedä mitä. Ja itsekin olen onneton siinä sivussa. 

Kuinka toivoisinkin että kyseinen mies olisi onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. 

[/quote]

Mulle kerran sanottiin oikein ystävällisesti ja myötätuntoisesti että mua käy sääliksi, ja aihe oli sellainen että itse olin siihen omassa elämässäni hyvin tyytyväinen. En oikein tiennyt mitä vastata, sillä se ihminen todella tarkoitti hyvää muttei ymmärtänyt minua YHTÄÄN. Olihan se vähän ikävää kuulla että hän sääli minua - sekä siksi että hänellä oli ilmeisesti jotenkin ikävä mieli minun puolestani, että tietenkin siksi ettei ole lainkaan imartelevaa olla "säälittävä".

Toivoisin että yrittäisitte jotenkin päästä eroon siitä liiallisesta säälistänne, ihan vaikka muistuttamalla jatkuvasti itsellenne että maailmassa on paljon ihmisiä jotka eivät ole yhtään niin kuin te eivätkä myöskään haluaisi olla.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 19:02"]

Osaisitko, tämän kirjoittaja, kertoa mitä eroa on myötätunnolla ja säälillä, ja onko se varmasti sääliä jota tunnet? Koska myötätuntoa minä ainakin tunnen lähes kaikkia ihmisiä kohtaan. Siitä myötätunnosta kumpuaa usein kunnioitus sitä ihmistä kohtaan, siihen että hän on jaksanut elämäänsä.

Säälin taas käsitän niin, että se ihminen on jotenkin tosi avuttomassa asemassa, täysin kykenemätön tekemään mitään oman tilanteensa parantamiseksi. Esimerkiksi kaltoin kohdeltuja lapsia säälin syvästi. Mut aikuisen, edes jokseenkin terveen ja toimintakykyisen ihmisen kohdalla tunnen harvoin sääliä.

Tän kirjoituksen pointti on siis se, että myötätunto on minun mielestäni ihmisyyden merkki, eikä sitä voi tuhlata liikaa. Se johtaa aina hyvään.  Mutta jos jatkuvasti säälii muita, ihan järjestelmällisesti, niin siinä on jo vähän outoa. Aivan kuin itsellä olisi kova tarve nähdä uhreja sielläkin missä heitä ei ole. Siinä on vaara, että aliarvioi muiden ihmisten voimavarat eikä oikeastaan näe, tai halua nähdä, siitä ihmisiestä kuin yhden puolen, sen uhri-reppanapuolen.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 18:38"]

Mäkin säälin ihmisiä, juuri noin kun ap. Enkä siis ajattele mitään pahaa heistä, siis negatiivista sääliä, vaan sellaista "voi ei, olen tosi pahoillani hänen puolestaan" tyyppistä. Se on raskasta. Mutta olen itsekin tullut siihen tulokseen, että siinä on kyse omista täyttämättömistä tarpeistani.

Niistä on vain todella vaikea saada kiinni, että mitä ne on. Nytkin mulla on yksi itseäni 4 vuotta vanhempi mies "pahoillani olemisen" kohteena. Tämä on raastavaa, kun kaipaisin voida tehdä mitä vain auttaakseni häntä, mutta en tiedä mitä. Ja itsekin olen onneton siinä sivussa. 

Kuinka toivoisinkin että kyseinen mies olisi onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. 

[/quote]

[/quote]

Olen mielestäni itse ihminen, joka oikeasti olin aika kykenemätön tekemään mitään eräitten tilanteitteni parantamiseksi. Ehkä pelko, että muillakin on niin, on jäänyt sieltä päälle. 

Myötätunto eroaa mielestäni niin, että toisen tilanne ei varsinaisesti huolestuta minua, vaikka myötätuntoa tuntisinkin. Jos voin auttaa, teen sen, jos en, niin en. Mutta tässä säälin tms. tuntemisessa on se tilanne, että pelkään toisen kärsivän ja voivan huonosti ja luulen, että mun täytyy auttaa, tai hän jää pulaan. Vaikka en useinkaan osaa auttaa. 

Tuon miehen, kenestä olen huolissani ja olen pahoillani hänen puolestaan koin sellaisena, että hänellä on vaikeaa. Ja ettei hän saa ongelmiaan millään ratkottua. Tapasin hänet eräänlaisessa ryhmäterapiayhteydessä, joka on tosin jo aikoja sitten päättynyt. Itsekin olin siis terapiassa siellä. tapasin hänet sattumalta uudestaan ja siitäkös se huoli taas aktivoitui. Tajuan jollain tasolla, että enpä kai voi tehdä mitään, mutta mua raastaa, kun olen itse aikoinaan ollut tosi yksin ja voinut tosi huonosti.

Hei Av:lla ei saa sääliä koskaan ketään, ei köyhiä, sairaita, yksinäisiä, työttömiä, tai huonossa elämäntilanteessa olevia, kuten niitä joiden lapsi on esim vakavasti sairas. Olet heti ylemmyydentuntoinen fiinistelijä, muka-empaattinen-hienostorouva, jolla on varaa säälitellä muita ja kokea samanaikaisesti salaista ylemmyydentuntoa... Näin täälä AV:lla.

Ja sitten oma mielipiteeni; on tervettä välillä kokea myötätuntoa (jota voi kutsua sääliksi) puutteenalaisia kohtaan, ihmisiä kohtaan, joilla ei mene hyvin. Säälin ei ole tarkoitus olla sellaistai tyhjänpäiväistä voivottelua toisen puolesta tai sitä, että itse ollaan lähinnä kiitollisia siitä että ei eletä toisen (säälin kohteen) elämää.  Mielestäni tällaista positiivista, terveellinen sääli on nimen omaan myötätuntoa, ja tarvetta tukea toista vaikeassa elämäntilanteessa. Halua auttaa ja tukea, kun toinen sitä haluaa vastaanottaa ja tarvitsee. Niinhän Raamatussakin Laupias Samarialainen sääli piestyä ja ryöstettyä miestä tienposkessa ja toimitti majataloon, hoiti, puetti, syötti ja juotti pahasti hakatun ihmisen. Se oli tervettä sääliä, ja sellaista tähän maailmaan kaivataan ehdottomasti lisää! Sano AV:n "viisaat" sitten mitä tahansa muuta!.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 20:13"]

Mulle kerran sanottiin oikein ystävällisesti ja myötätuntoisesti että mua käy sääliksi, ja aihe oli sellainen että itse olin siihen omassa elämässäni hyvin tyytyväinen. En oikein tiennyt mitä vastata, sillä se ihminen todella tarkoitti hyvää muttei ymmärtänyt minua YHTÄÄN. Olihan se vähän ikävää kuulla että hän sääli minua - sekä siksi että hänellä oli ilmeisesti jotenkin ikävä mieli minun puolestani, että tietenkin siksi ettei ole lainkaan imartelevaa olla "säälittävä".

Toivoisin että yrittäisitte jotenkin päästä eroon siitä liiallisesta säälistänne, ihan vaikka muistuttamalla jatkuvasti itsellenne että maailmassa on paljon ihmisiä jotka eivät ole yhtään niin kuin te eivätkä myöskään haluaisi olla.

[/quote]

Mä pelkään toimivani sen miehen suhteen vähän noin kuten tässä tuo toinen ihminen. Tosin ihmettelisin jos hän nyt ihan tyytyväinen olisi, mutta saatan silti tajuta häntä väärin :( Ja se harmittaa, koska pidän hänestä ja pelkään työntäväni hänet pois. Itse asiassa on niin, että minä kaipaisin ja tarvitsisin häntä. 

Edellinen oli siis nro 7 ja nro 11.

Toi kertoo sun ymmärryksen rajallisuudesta. Sä et osaa ajatella muunlaista elämää kuin omanlaistasi. Jos jotain tulisi sääliä niin se olet sinä. Mutta en sääli sua siitä huolimatta. 

Ahkerasti roikut vaan täällä av-palstalla, niin jo kuolee säälin tunne kaikki ihmisiä kohtaan. Nopeasti täällä tajutaan, kuinka paskoja ollaan kaikki.

Kyynistyt alta aikayksikön.

Muutkin nettifoorumit kyllä käy!

Täällä on paljon aloituksia, joissa aloittaja ilmoittaa säälivänsä joitakuita heidän tapojensa tai tekemisiensä takia vaikka oikeasti halveksii heitä. Tuoden samalla esiin omaa paremmuuttaan ihmisenä. Lisäksi ovat olevinaan sivistyneitä.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 15:37"]

Juuri äsken esim. luin jutun vanhemman puoleisesta miehestä ja tuli surullinen ja jotenkin säälivä olo. Siis ei hänessä varsinaisesti ollut mitään säälittävää; hän asui kylläkin ilmeiseti yksin. Hän oli vain jotenkin sympaattisen oloinen. En pidä tästä ominaisuudesta itsessäni, ihan turhaa pahaa oloa aiheuttaa.

[/quote]

Pahintahan tossa tosiaan on, että välttämättä ne sinun säälimäsi ihmiset eivät ole yhtään onnettomia eikä säälittäviä. Koet sen vaan niin siksi, että itse olisin sellaisessa tilanteessa, esim. yksin asuvana, onneton... Eli säälit varmaan useinkin ihmisiä, jotka ovat oikeasti ihan tyytyväisiä elämäänsä eivätkä kaipaa kenenkään sääliä. Eikä se kaukaa sääliminen kyllä ketään auta muutenkaan, ellei johda johonkin tekoihin säälittävän tilanteen muuttamiseksi. 

Omaa ajattelua voi kyllä ihminen aika pitkälle hallita, ja opetella ottamaan etäisyyttä omiin reaktioihin. Esim. kun huomaat että sinua alkaa säälittää joku, voit miettiä että miksi, ja että kaipaako tuo ihminen sääliä, hyödyttääkö sääli mitään. Sitten jos päädyt siihen että ei, niin voit vaan lopettaa sääliin liittyvien ajatusten (esim. säälityn yksinäisyyden) ajattelun, niin kyllä se tunnekin siitä äkkiä ohi menee.

Nosto

Mitä ajattelette siitä, että säälin ihmisiä lähinnä sen takia, että heiltä tuntuu puuttuvan joku palikka päästä? Itse eivät näytä siitä mitenkään kärsivän, tai siis kärsivät sitten kun huomaavat etteivät kelpaa muiden seuraan, mutta muuten ovat aivan toimintakykyisiä. Esim. tutustuin erääseen uuteen ihmiseen. Juttelimme syvällisiä ja vähitellen minulle muodostui se vaikutelma, että tälle ihmiselle on tapahtunut jotain pahaa ja hän on täynnä katkeruutta ja vihaa jonka yrittää peittää jotta muut eivät hylkäisi häntä. Toisaalta tunsin sääliä mutta hän oli niin sietämätön etten kestänyt hänen seuraansa. Toisaalta haluaisi auttaa mutta toisaalta taas en halua itse joutua kärsimään.

Kun tutustuin mieheeni, hän oli 42-vuotias, eikä koskaan ollut niin vakavassa parisuhteessa, että olisi asunut kenenkään naisen kanssa. Itsekin olin yksinäinen, enkä ollut löytänyt ketään sopivaa. En edes uskonut, että voisin koskaan löytääkään. 

Mies ihastui minuun, mielestäni vähän. En halunnut olla hänen kanssaan, koska hän ei tuntunut olevan juuri minun tyyppiäni. Lisäksi hän oli minua aika paljon vanhempi. 

Mutta hän oli kylläkin hyvin hyvä ihminen, syvällinen, laajakatseinen ja tervejärkinen mies. Olisi ollut ihanaa, jos olisin rakastunut häneen.

Kun emme olleet enää tekemisissä, aloin sääliä häntä tai tuntea suurta myötätuntoa häntä kohtaan, yksin, vaikka on niin mukava. En keksinyt mitään vikaa hänestä. Samalla surin omaa rikkinäisyyttäni ja sitä, että olen yksin. 

Ajattelin, että etsin jonkun muun. Mutta edelleen uskoin, etten löydä kuitenkaan ketään, jota rakastaisin ja joka rakastaisi minua. Ja samalla mietin, että tuossa olisi mies, jolle kelpaisin ja se jää ihan yksin, ellen mä ota sitä.

Tämä säälin kaltainen ikävä sekoittuneena omaan yksinäisyyteeni sai minut menemään yhteen hänen kanssaan. Meillä on kaksi lasta ja olemme olleet yhdessä niin, että nyt on 7. vuosi. Olen ollut ihan onnellinen hänen kanssaan, mutta nyt on ensimmäinen kriisi, koska olen ihastunut tähän toiseen, josta jo ketjussa puhuinkin. Joo, kuvio toistaa itseään.

Rakkauselämäni on ollut melkoista matalalentoa.

t. 7

Ihmettelen kovasti negatiivisia, arvostelevia ja tuomitsevia kommentteja aloittajaa kohtaan. 

Sääli EI OLE sairautta. Säälin tuntemisessa ei ole mitään negatiivista. Sääli kertoo empatiakyvystä ja herkyydestä. Jos joku ihminen säälii toista ihmistä näennäisen syyttä, ei se tarkoita sitä, että siinä olisi jotain väärää tai jotain sellaista mitä ei voi ymmärtää tai jotain sellaista, mistä pitäisi pästä eroon.

Ihmiset ovat niin kovin kärkkäästi aina tuomitsemassa, neuvomassa ja ohjeistamassa ja tietysti ilkeään sävyyn. Se kertoo pahasta olosta ja siitä, että ei itse ole saanut kokea tarpeeksi hyväksyntää, myötätuntoa jne.

Sääli on siis myötätunnon, empatian ja herkkyyden ilmenemismuoto eli toisin sanoen se ilmentää ihmisen hyviä ja hyveellisiä ominaisuuksia. Se, että joku tuntee sääliö jotain toista kohtaan ilman syytä voi johtua jostain sellaisesta, että säälin kohde esimerkiksi muistuttaa alitajuisesti säälivää ihmistä jostain toisesta tapaksesta menneisyydessä ja tämä alitajuinen muisto sitten herättää säälin tunteen. Tai sitten kysymys voi olla jostain muustakin. Menkää ja tietäkää.  

Tupla