Lue keskustelun säännöt.
Kun kaikelta on viety pohja, tai ainakin siltä tuntuu.
27.09.2020 |
Olen jokseenkin täysin epäonnistunut niin puolisona kuin äitinä. Viimeksi pari päivää sitten sain kuulla hyvän tovin sitä kuinka olen aiheuttanut käytökselläni sitä tätä ja tuota huonoa tässä vuosien varrella yms. Olen siis epäonnistunut vaimona, kumppanina ja äitinä. Lienee turha sanoa miltä minusta tuntuu, ei tuo uutisena tullut, mutta hieman pääsi yllättämään, vaikka asia tullutkin selväksi viimeisten vuosien aikana (esim.seksiä ollut viimeksi lähes 4v sitten).
En ole täydellinen, kuka on?, mutta parhaani olen tehnyt ja rakastan nyt jo nuoria aikuisia lapsiani enemmän kuin mitään, ja kertonut sen heille "aina".
Mutta siis, aivan kuin olisi matto vedetty, taas, jalkojen alta pois. Miksi ylipäänsä enää olen ja elän, olen siis järkyttävän epäonnistunut paska ihminen, sääli perhettäni.
Näillä fiiliksillä tähän päivään ja uuteen työviikkoon, työpaikkaan jossa oven aukaisusta oven sulkemiseen vedän roolia ja olen jokin muu, kukaan ei tiedä olostani eikä tilanteesta mitään, siellä ei naama norsunveenä voi olla.
On niin paha olla, että en aina iltaisin saa henkeä, rintakehässä tuntuu nykyisin pistävää kipua välillä, väsyttää vaikka nukkuisin 9h/yö+päiväunet viikonloppuisin. En edes pääse mihinkään koskaan pakoon, koska kotona koko ajan joku eikä ole muutakaan paikkaa mihin mennä.
Kommentit (9)
Puoliso, ja välillä tuo nuorempi kuittaa jotakin, kun ollaan jostakin ns napit vastakkain. Silloin kuulen usein jotakin sen kaltaista mitä mies on minulle sanonut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia ja halaus.
Vaikka sitä voi olla vaikea uskoa niin en usko, että olet syyllinen. Syyllistetty varmasti, ilmeisen masentunut ja kukaanhan meistä ei ole täydellinen. On siis väärin vaatia sinulta täydellisyyttä.
Henkisesti pahoinpitelevän kumppanin kanssa ei ole mikään pakko olla. Ei se niin mene, että toinen antaa kaikkensa ja toinen vain polkee kumppanin maahan. Ekalle vastaajalle kävi hyvin, mutta sellainen tuntuu olevan poikkeus, ei sääntö. Kannattaa miettiä, mikä sinut pitää tuollaisessa suhteessa. Pakopaikan saa, kun ottaa elämänsä omiin käsiin ja hankkii oman kodin, jonne ei tarvitse pahoinpitelijää päästää.
Niin, sinä ap poljet ihmisiä maahan mielelläsi. Miehellesi voimia.
Voi olla, että koet henkistä väkivaltaa suhteessasi.
Mitä jos kävisit työterveyshuollossa? Saattaisit päästä terapiaan, kun kerran käyt töissäkin. Ei sillä, että jotenkin erityisesti olisit sen tarpeessa, mutta siitä voisi olla sinulle apua ja tukea ja ehkä olisi mahdollista löytää iloa elämään ja tehdä jotain sopivia muutoksia, että voisit paremmin. Voimia sinulle! Tämä hetki ei ole kaikki, muutos on aina mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Wiinaa, paljon !
Zinc
Se helpottaa ..
Mieti mikä pitää sinua suhteessa. Löytäisitkö voimia irtaantua miehen vaikutuspiiristä? Vaikutat masentuneelta ja mies polkee alas, joten toipuminen on vaikeaa. Olisiko sinun mahdollista mennä terapiaan? Tsemppiä ja voimia sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kamalalta. Itsellä ei ole miestä, vaan lapset. Ja lapsilta toki välillä kuulen olevani maailman huonoin äiti, kun en anna heidän pelata yömyöhään, mitä kuulemma kaikki kaverit saa. Sanon vaan, että jos näin on niin heidän vanhemmat eivät taida paljoa välittää heistä. Mutta tämä nyt on tätä mitä lapsilta saattaa odottaa. Mieheltä en jaksaisi tuollaista ollenkaan. Toihan vie vaan viimesetkin itsearvostuksen rippeet. Se on vissiin miehelläsi tarkoitus, purkaa huonoa oloaan sinuun ja saada olosi mahdollisimman kurjaksi. Eihän se miehellesi käy, että sinä olisit tyytyväinen jos hän ei ole. En kattelisi tuommoista. Jos ei vakava keskustelu auta lähtisin omilleni. Oletteko yhdessä vain tottumuksesta, lasten takia vai miksi?
Puolisoko sinulle näitä totuuksia on ladellut? Vai ne nuoret aikuiset lapsetkin?
Minulla oli vähän sama tilanne noin 5 vuotta sitten, asiaan ei kuulunut silloin teini-ikäiset lapset, miehen kanssa vain oli supervaikeaa. Muistan tuon tunteen, kun ahdisti, kun ei ollut mitään paikkaa minne mennä, eikä koti tuntunut kodilta. Kaikki, ihan kaikki oli minun syytäni. Jossain vaiheessa sitten oli sellainen parempi keskustelu, jossa sain sanottua ilman, että itkin, että ei tämä näin voi olla. Tämä on minunkin kotini, minä asun täällä myös, minun elämäni on täällä myös, eikä kaikki mikä on toisen mielestä huonosti, voi mitenkään olla minun vikani. Yksin ainakaan. Se keskustelu päättyi vastapuolen osalta hiljaisuuteen, mikä oli uutta, aiemmin ne olivat loppuneet vain siihen, että minä väsyin riitelyyn. Mutta tuopa olikin se kerta, johon ne riidat ja syyttelyt loppuivat. Sen jälkeen on ollut ensin vähän helpompaa ja vähitellen olemme palanneet siihen, millaista oli ennen tätä kriisivaihetta. Jossain vaiheessa mies kertoi, että hänellä oli ollut hyvin huono olo itsensä kanssa, työn, perheen, isänä olemisen, ystäviensä, ihan kaiken kanssa ja hän kaatoi sen minun niskaani.
Toivon, että sinä saat paremman olon, että teidän suhteenne paranee, tai sitten lähdette eri suuntiin. Minä en olisi kauan enää kestänyt sitä pahinta vaihetta. Minun oli tietysti katsottava moneen kertaan peiliin ja nähtävä se millainen itse olen, mutta huonoksi äidiksi en kyllä suostunut millään, sillä sellainen en ole koskaan ollut.