Itkeekö lapsesi katsoessaan surullisia lasten elokuvia?

Kyllä  täällä nyyhkii koko perhe.

Joo, muistan kun kuopus sai Wall-e(mitensenytkirjoitetaankaan) elokuvan ja suorastaan parkui kun pikkurobotti jäi yksin maapallolle :D Ja kyllä noilla tuntuu välillä tippa linssissä olevan, itsehän nyyhkin jo melkein joitain mainoksiakin  

Riippuu lapsesta. Sitäpaitsi Bambi on oikeastaan niin kamala tarina, että lapsen mieli saattaa olla ymmärtämättä kaikkea mitä siinä tapahtuu.

Poikani ei ole ikinä eläytynyt mihinkään - paitsi todellisen ihmisen oloihin. Ei häneltä tunneälyä puutu (itse asiassa hän on varsin pirullinen jos haluaa manipuloida tahtonsa läpi)

Tytär taas... kuusivuotiaana hän katsoi "Liikkuva linna" -elokuvan. Ja tajusi sen juonen paljon ennen minua. Ja kyynelehti toisella katsomiskerralla ja sen jälkeenkin. Nyttemmin 12v hän itkee vieläkin, mutta jo salaa.

Meillä niin päin, että saan olla moneen kertaan keskeyttämässä elokuvia, kun pitää itkeä välillä ja muistutella, että se on vaan satua. 6-vuotias kyseessä ja ikäisilleen tarkoitettuja elokuvia katselee, mutta eläytyy täysillä.

Itkee eikä haluakaan katsoa mitään vähänkään surullisia, kun ei halua vollata.

On itkenyt jostain 3-vuotiaasta asti.

Oma lapsi on vielä niin pieni, että ei näitä asioita käsitä. Mutta itse eläydyin kyllä tarinoihin täysillä, Pientä merenneitoa sinä Christensenin versiona ei minulle pystytty lukemaan, koska se itketti niin. En voinut olla tuolloin kovi iso, koska muisto on talosta, josta muutimme pois, kun olin 4-vuotias.

Paljon nuorempi pikkuveljeni oli myös herkkä eläytymään. Aika usein tarvittiin isosiskonkin syliä, kun tutussa videossa tuli surullinen kohta. 

7 korjaa, siis sinä Hans Christian Anderssenin alkuperäisversiona luettiin Pientä merenneitoa. Aamuaivot!

Kuopukseni itki elokuvia vartmaan jo kaksivuotiaana.Muistan. että ei osannut vielä puhua jakyyneleet vaan valuivat poskia pitkin. Aluksi luultiinkin, että silmissä on jotain roskaa tms, mutta vähitellen valkeni,että tunteili kovasti jo tuolloin. Esikoisen en muista koskaan itkeneen tunteellisia elokuva katsottaessa, vaikka muuten tunteensa näyttää kyllä.

Äitini muistuttaa, että lapsena ollessani katsoessani Kotia kohti (missä kissa putoaa veteen) itkin kuulemma 3-vuotiaana.

Muistan ehkä 5-vuotiaana katsoessani Bambia, olin yksin kotona (siihen aikaan yksin kotona olo lapsena ei ollut ihmeellistä) niin muistan, kun ymmärsin, että Bambin äiti ammuttiin, itkin aivan valtavasti sängyssäni.

Nyt olen 30, ja kun Leijonakuninkaan Circle of life pärähtää soimaan, itken. Kaikki eläinaiheiset elokuvat itkettää, sekä myös, kun elokuvassa jonkun lapsi/jonkun vanhemmat kuolee.

Kun sisarenpoikani kertoi, että hän tietää, mitä on kiusaaminen, ei itkustani meinannut tulla loppua. Salaa itkin ja itken jos mietin sitä edelleen.

Töissä olen hoitaja, en siellä itke nyt sentään usein, mutta joskus herttaisen papan hymy saa sydämeni niin pakahtumaan, että tekisi mieli itkeä. Heh, tai muutenkin erityisesti kaikki pappa-oletetut saa herkistymään, vaikka ne ylittäisi vaikka suojatietä, heh. Oon ihan hirveä, ei kai ne papat halua kokea olevansa sellaisia, että itkeä pitäisi.

Yritän kyllä olla aika kovaluu, enkä tunteistani esim puhu, mutta pienet asiat saa herkistymään.

Voi olla että hän ei vaan ole herkkä luonteinen. Tai sitten hän ei vielä ymmärrä mitä elokuvissa tapahtuu esim kuolema on sellainen asia mitä 6v ei välttämättä vielä kykene käsittämään.