En saa päähäni, että lapsen saaminen olisi

enemmän positiivista kuin negatiivista. Huolehtiminen ja kaikki, ihan varmasti se kaikki yhteensä on enemmän kuin ne "onnen hetket" kun lapsi sanoo rakastavansa. Uhrata paras, voimallisin aika elämästä raskauteen, synnytykseen, seksittömyyteen. valvottuihin öihin, rintojen kipeytymiseen, parisuhteen kriisiin (tälläinen on kuulemma lapsen saaminen), oksennustauteihin, ongelmiin siitä kuka hoitaa jos lapsi sairastaa ja töihin pitäisi mennä, pottatreeneihin ja epäonnistuneisiin kylä- ja matkustusreissuihin. 
Tuolta se, anteeksi työkaverini, kuulostaa. En vaan saa millään päähäni ajatusta, että tosiaan lapsen saaminen olisi se "elämän täyttymys" ja kaikki koettelemukset unohtuu kun lapsi ottaa kädestä. Ja kuulemani tuntuu vahvistavan tätä.. Sitte voivottelun jälkeen nopeasti lisätään, että on ne lapset kumminki niin ihania. Ja kaikki nyökyttelee perässä, seuraa hiljaisuus. Mitä? 

Voiko mun mieli muuttua jos teen oman lapsen? Tuntuu kyllä hurjalta, lievästi sanottuna...