Itkin appeni kuolemaa, mutten isäni kuolemaa.

Isäni oli minulle aina etäinen. Hän oli hiljainen mies, sotaveteraani, jonka muistan kovana työmiehenä, joka ei vapaa-ajallaan paljon puhunut, yleensä luki vain sanomalehtiä ja kirjoja. Viihtyi enimmäkseen sisällä ja oli luonteeltaan pessimisti. Ei osallistunut minun leikkeihini kun olin lapsi, ei puuhaillut kanssani, ei yhteisiä harrastuksia. Kun hän kuoli, en tuntenut mitään. En surua, en mitään. En edes itkenyt.

Appeni oli luonteeltaan lempeä, positiivinen luonne ja mietteliäs, mutta tarpeen tullen myös puhelias. Hänellä kesti aina pitkän aikaa lämmetä mukaan keskusteluun, mutta lopulta juttu luisti. Hän oli aktiivisempi kuin isäni,  harrasti paljon kuntoliikuntaa ja ulkoili. Kun hän kuoli, minä itkin vuolaasti. Hän oli minulle läheisempi kuin oma isä. Ja minä sentään olen keski-ikäinen mies, enkä mikään teinityttö.

Onko tervettä itkeä kuollutta appeaan, mutta ei omaa isäänsä?