Miten pystytte käymään töissä/opiskelemaan/toimimaan normaalisti, kun elämässä on vaikeaa, tulee ero tms.?

Vaikeissa tilanteissa olen ekassa saanut viikon sairaslomaa (keskenmeno), tokassa olin 2 vuotta lapsen kanssa kotona. Muuten olisin todennäköisesti joutunut useamman kuukauden sairaslomalla murheen takia.

Entinen miesystävä sai oikein boostia töihinsä, jos meillä oli riita. Hän uppoutui silloin töihinsä päiväkausiksi ja kanavoi kaiken energiansa siihen (oli yrittäjä).  Joskus tuntui, että hän oikein nautti siitä, kun meillä oli epäselvä tilanne, eikä pyrkinyt ikinä selvittämään riitoja oma-aloitteisesti ellei halunnut seksiä. Itse taas tulin niin surulliseksi, että oli tosi vaikeaa keskittyä mihinkään, ennen kuin asiat oli puhuttu halki. 

Sain aikoinaan erotekstarin kännykkään matkalla työpaikalle ja olin 4. kk raskaana.

Ei siinä muu auttanut kuin tehdä työpäivä pois alta ja ruveta sitten suunnittelemaan elämää vauvan kanssa kaksin.

Ei tarvikaan pystyä normaalisti. Jos pystyy käymään töissä, tekee sen mitä voi ja sillä läsnäololla, mitä voi. Jos se ei riitä, joutuu jäämään sairaslomalle. 

Ihminen ei ole kone, vaikka tämä päivä sellaista tuntuukin vaativan meiltä. 

Työ nimenomaa auttaa toipumaan, pitää liikkeellä pakottamalla sängyn pohjalta ylös ja suuntaa ajatukset edes hetkeksi muualle. Jos olisin pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen hakenut saikkua, olisin siellä sängyn pohjalla vielä vuosien jälkeekin.

Opiskellessa ja töissä oli helpompaa, ei ollut aikaa ajatella muuta elämää. Kotona oleminen oli vaikeaa

Elämä jatkuu surusta huolimatta. Vaikka sinä olet suullinen niin maailma ympärillä ei pysähdy. Jos on vielä vaikkapa muutama lapsi niin ei niitä voi oman onnensa nojaan jättää. Se asioiden tekeminen myös vie ajatukset pois siitä surun aiheesta.

Kieltämättä eron ja syöpädiagnoosin jälkeen oli vaikea olla töissä tehokas. Mutta olen aina kokenut että kun on tekemistä, en murehdi asioita päässäni yhtä paljon kuin jos olisin kotona yksikseni niitä miettimässä. Olen kyllä kuullutkin, että käsittelen vaikeita asioita väärin, syöpädiagnoosistakin tarjottiin heti kahden kuukauden sairaslomaa että voisin sopeutua parantumattoman syöpäpotilaan osaan.  Kuulemma ajattelin väärällä tavalla kun halusin vain jatkaa arkeani ihan normaalisti. Mutta ihmiset käsittelevät vaikeita tilanteita eri tavoilla ja itse koen vaikempana sen jos ehdin oikein perusteellisesti yksin kotona pohtia pahimpia mahdollisia skenaarioita mitä voisi tapahtua ja oikein vellon ahdistuksessa. On paljon helpompi touhuta normaaleja asioita ja nähdä että elämä jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Kieltämättä eron ja syöpädiagnoosin jälkeen oli vaikea olla töissä tehokas. Mutta olen aina kokenut että kun on tekemistä, en murehdi asioita päässäni yhtä paljon kuin jos olisin kotona yksikseni niitä miettimässä. Olen kyllä kuullutkin, että käsittelen vaikeita asioita väärin, syöpädiagnoosistakin tarjottiin heti kahden kuukauden sairaslomaa että voisin sopeutua parantumattoman syöpäpotilaan osaan.  Kuulemma ajattelin väärällä tavalla kun halusin vain jatkaa arkeani ihan normaalisti. Mutta ihmiset käsittelevät vaikeita tilanteita eri tavoilla ja itse koen vaikempana sen jos ehdin oikein perusteellisesti yksin kotona pohtia pahimpia mahdollisia skenaarioita mitä voisi tapahtua ja oikein vellon ahdistuksessa. On paljon helpompi touhuta normaaleja asioita ja nähdä että elämä jatkuu.

Minulla sama. Olen joutunut tukemaan useampia läheisiä hyvin raskaiden aikojen läpi, eronnut jne. Tärkeää pitää perusasiat kunnossa: lapsille ruokaa, unta, itselle töitä ja sitä kautta palkka. Öisin ei aina nukuta mutta kun tarpeeksi väsynyt on niin uni tulee. Asioita voi käsitellä pikkuhiljaa, ei aivot kykene hetkessä selvittämään ison kriisin ongelmia, siksi järkevää miettiä vain osa aikaa ja keskittyä omiin ja läheisten perustarpeisiin se loppuaika.

Vierailija kirjoitti:

Työ nimenomaa auttaa toipumaan, pitää liikkeellä pakottamalla sängyn pohjalta ylös ja suuntaa ajatukset edes hetkeksi muualle. Jos olisin pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen hakenut saikkua, olisin siellä sängyn pohjalla vielä vuosien jälkeekin.

Tekeminen todella auttaa - joissakin tilanteissa ja joitakin ihmisiä. Mutta ei siitä mitään sääntöä voi tehdä, että jokainen elämänkriisin kohdannut ihminen pitäisi puskea väkisin töihin, vaikka henkilökohtainen maailma olisi juuri särkynyt. Tilanteita ja ihmisiä on niin monenlaisia. Joskus auttaa työ, mutta joskus on pakko jäädä sairauslomalle ja hengitellä ja kerätä palasia hetken aikaa rauhassa. Usein jo 1-2 viikkoa lepoa auttaa ja sen jälkeen ihminen yleensä hyötyy tekemisestä ja arkeen palaamisesta, mikäli fyysinen terveys on kunnossa. 

Pitää vaan sulkea tietyt asiat työminän ulkopuolelle ja surra sitten iltaisin vapaa-ajalla. Toimii ainakin pienempiin murheisiin.

Lapsettomuushoidoista seuranneen ensimmäisen keskenmenon jälkeen olikin vaikeaa olla töissä. Pidättelin itkua, olin varmasti poissaoleva, herkkänahkainen, väsynyt ja helposti ärsyyntyvä. Mutta ei auttanut kuin jaksaa, pakko sitä rahaakin oli elämiseen saada. Toisen keskenmenon jälkeen työnteko on oikeastaan auttanut, olin juuri aloittanut uuden työn, joten ikävät asiat unohtuivat helposti keskittyessä uuden oppimiseen ja asiakasasioihin.

Parempi se on kai pitää itsensä liikkeessä, kuin jäädä kotiin nysväämään ja suremaan surkeaa kohtaloaan.

Ei sairaslomalla oleminen ole mitään nysväämistä tai vatvomista. Kriisitilanteessa muuten terveenkin ihmisen toimintakyky saattaa alentua joksikin aikaa. Ihmeellistä muiden lyttäämistä tuollainen kommentointi. On aika yleistäkin vain jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti, mutta on myös yleistä mennä huonoon kuntoon vaikkapa keskenmenon jälkeen. Se että joku käsittelee omaa menetystään jäämällä sairaslomalle ja joku toinen ei tee niin, ei tee toisesta sen parempaa tai ahkerampaa ihmistä. Joskus eteenpäin paahtaminen myös lopulta tarkoittaa ettei murhetta tai muuta asiaa ole kunnolla käsitelty. Tuskan ääreen pysähtyminen ja sen käsitteleminen on luultavasti kivuliaampaa kuin töihin palaaminen ja/tai elely kuin tuskallista asiaa ei olisikaan. Ei tukahduttaminen niin paljon vaivaa vaadi.

Ap... ja kaikki muut palstalla...

Elättekö siinä käsityksessä, että olette ensimmäisiä ja ainoita ihmisiä joille näin käy?

Ihmiskunnan historia... 2 miljoonaa vuotta. Heille ei käynyt näin. Vai? Miettikää näitä ihmisiä ennen teitä. He ovat rakentaneet ne talot ja autot ja lääketieteet ja puhelimet ja avaruussukkulat ja kirjat ja kielet ja kodinkoneet ja lista on ihan loputon. Olisitteko jonkin näistä asioista katoavan olemasta siksi että oli vaikea hetki?