yksin lapsen tehneet, miten kerrotte lapselle ettei hänellä ole isää

Olen samaa miettinyt. Onko tarve saada lapsi niin suuri, ettei ole väliä lapsen tarpeella isään?

En ole ihan kysymyksen kohderyhmää, mutta elän lapsen kanssa kaksin. Isä on olemassa,mutta ei kuulu elämäämme.

Noin 5-vuotiaaksi poika ei hirveästi ihmetellyt tai kysellyt. Oli kerrottu, että kaikilla on isä, mutta kaikkien isät eivät asu perheen kanssa tai edes tapaa lasta.

Siitä eteenpäin isän kaipuu on ollut aika suuri, mutta kohdistaa sitten äitiin rakkautta varmaan senkin edestä eikä ole ap:n sanoin vihainen äidille. Harmittaa toki, ettei äiti voinut hoitaa asioita isän kanssa toisin, mutta kyllä sitä lapset "vihaa" äitejään ainakin alle 10-vuotiaina ihan muista syistä (kun ei saa pleikkaa tai joutuu nukkumaan liian aikaisin tai ei saa pomppia sängyllä jne.).

Odotan keskusteluja kunhan lapsi kasvaa vanhemmaksi. Sitten saattaa rakkaus äitiin jäädä sille vihalle jossain vaiheessa kakkoseksi. Mutta toisaalta meidän tapauksessa lapsella on sitten itsellään ääritapauksessa mahdollisuus saada yhteystiedot isälleen.

Pieni lapsi kasvaa perheeseen, oli se millainen hyvänsä, ja pitää sitä aikansa normaalina. Jo tässä vaiheessa kannattaa jutella lapselle siitä, ettei isää ole,vaikka monissa muissa perheissä on, perheitä on erilaisia. Isättömyyden voi nähdä niin monesta näkökulmasta, ei vain kielteisenä asiana.

terv. itse isättömänä kasvanut

Mä olen miettinyt, että miten ihmisen pää kestää sen, ettei ole ollenkaan isää? Että on ensin esimerkiksi ollut viisi vuotta pakastimessan nimettömän ihmisen siittiönä. Miten sellaisen asian voi käsitellä?

Keinohedelmöistyksellä alkunsa saanut lapsi voi täysikäiseksi tultuaan ottaa selvää, kenen spermalla hänen äitinsä munasolu on hedelmöitetty. Mutta jos nainen tulee raskaaksi yhden illan suhteesta tai raiskauksen seurauksena, on hyvin mahdollista, että nainen ei todellakaan tiedä, kuka on lapsen isä. Ei tullut kysytyksi nimeä!

Toivottavasti tämän päivän äidit ovat sen verran avomielisiä, että kertovat rehellisesti lapselleen, miten hän on saanut alkunsa ja tietääkö hän, kuka isä on. Ei ole helppo kasvaa ilman isää. Vaikeaa on myös, jos äiti ei suostu keskustelemaan asiasta lainkaan. Sanon tämän omasta kokemusksesta.

Keinosiemennettykin voi myöhemmin saada isän. Jos äiti satuukkin menemään naimisiin, eihän sen välttämättä tarvitse aina olla se biologinen isä

[quote author="Vierailija" time="22.11.2013 klo 18:12"]

Keinohedelmöistyksellä alkunsa saanut lapsi voi täysikäiseksi tultuaan ottaa selvää, kenen spermalla hänen äitinsä munasolu on hedelmöitetty. Mutta jos nainen tulee raskaaksi yhden illan suhteesta tai raiskauksen seurauksena, on hyvin mahdollista, että nainen ei todellakaan tiedä, kuka on lapsen isä. Ei tullut kysytyksi nimeä!

Toivottavasti tämän päivän äidit ovat sen verran avomielisiä, että kertovat rehellisesti lapselleen, miten hän on saanut alkunsa ja tietääkö hän, kuka isä on. Ei ole helppo kasvaa ilman isää. Vaikeaa on myös, jos äiti ei suostu keskustelemaan asiasta lainkaan. Sanon tämän omasta kokemusksesta.

[/quote]

Aiemmin vastannut kommentoi: Meillä tosiaan on kerrottu lapsen tasoisesti millainen suhde äidilläon isään ollut ja isän poissaolo on lopulta isän päätös, mutta osittain toki äidin ja isän asioihin liittyvä. En siis kokonaan halua pestä tilanteessa käsiäni tai syyttää vain isää, koska totuus on monisyisempi. 

Oli lapsi sitten keinohedelmöitetty, lesboparin yhteinen, vahinko tai mitä tahansa, olisi jollain tavalla hyvä kertoa se alusta alkaen lapselle. Ei siis tietenkään, että olet vahinko, mutta vaikkapa äiti ei tuntenut isääsi hyvin eikä isä tule olemaan osa perhettämme (jos siis ihan yhden yön juttu) tms. 

Ja miettiä niinkin perusasioita miten hoidetaan isänpäiväaskartelut tarhassa tai koulussa jne. Miten silloin kerrotaan ja puhutaan isästä, vai ajoitetaanko siihen lomat, jotta voidaan paeta tilannetta (tällaista olen nähnyt pojan koulukaverilla, enkä siis tiedä missä tämän poja isä on eli poika ei puhu aiheesta eikä ole kysytty). Vaihtoehtonahan on siis askarrella vaikka isoisälle tai enolle tms. ja kertoa, että ovat läheisiä, kun ei tapaa isää/ei ole isää.

Lähes kaikki ystäväni ovat ydinperheissä tai hyvin toimivissa uusperheissä, mutta tulipa vielä mieleeni, että eipä tule sitten yllättäen se isän hylkäys näillä isättömillä kun lukee ketjua: Ihan tavallista, että isän lapset "hylätään", kun pari saa yhteisen vauvan?

Tiedän myös perheen, jossa lapselle ei ole kerrottu ainakaan aikaiseen murrosikään mennessä ettei äidin aviomies olekaan hänen isänsä. Tapasivat siis lapsen ollessa hyvin pieni.

Vain elämää kai kaikki tää?

[quote author="Vierailija" time="22.11.2013 klo 18:22"]

Keinosiemennettykin voi myöhemmin saada isän. Jos äiti satuukkin menemään naimisiin, eihän sen välttämättä tarvitse aina olla se biologinen isä

[/quote]

Totta, mutta vain osittain. Monille ihmisille, jotka ovat kasvaneet ilman tietoa biologisesta isasta tai aidista, tulee suuri tyhjyyden tunne ja tarve saada tietaa omista juuristaan siina vaiheessa kun  heista itsestaan tulee isa / aiti. Kun uusi sukupolvi syntyy, herattaa se myos kysymyksia edellisista sukupolvista. "Lapsellani on joitakin minun ominaisuuksiani, mutta kenen ominaisuuksia minulla on? Mista ne ovat peraisin?" Tama on ongelma adoptoiduilla ihmisilla, ja nyt kun keinohedelmoitetyt sukupolvet alkavat perustaa perheita, tulee siita ongelma heillekin. Kuten myos naisten "ilman miesta" hankkimille lapsille. Joitakin isattomia asia ei paljon vaivaa, mutta sitten on niita, jotka kokevat siita masennusta, ahdistusta ja muita mielenterveyteen vaikuttavia ongelmia jopa niin paljon etta joutuvat turvautumaan ammattiapuun.

Taman takia mina en hyvaksy sellaista lapsenhankintaa, missa lapselta jaa oma alkuperansa salaisuudeksi. Se ei voi olla lapsen parhaaksi. En myos hyvaksy naisten itsekasta halua saada lapsi ajatellen vain omaa haluaan ja jattaen lapsen myohemmat tarpeet huomioonottamatta. Lapsi myos menettaa puolet sukulaisistaan.

Kutsukaa minua vanhanaikaiseksi tai tiukkapipoksi, niin varmaan olenkin.

Isättömyyden suru on tosiaan yleistä niillä, joilla ei ole tietoa biologisista juuristaan. Vaikka olisikin ollut paljon rakkaita ihmisiä ja sosiaalinen sukulaisuus on se tärkein, biologialla on merkitystä - viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa tulla fyysisiä vaivoja, ja lääkärikäynneillä kysytään perinnöllisistä riskeistä ja todennäköisyyksistä. Niistä kun ei ole mitään tietoa ja tieto nimenomaan helpottaisi oikeanlaisiin tutkimuksiin ohjaamista, useinhan oireisto voi olla monivivahteinen. Jos itse ei tiedä alkuperäänsä, edes puolia siitä,  usein oman lapsen saaminen avaa näkemään biologian merkityksen. Olkootkin, että läsnäolevat ihmiset ovat tärkeitä. Monet kuitenkin kokevat, että jotain tärkeää puuttuu.