Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Pariterapeutti avasi parisuhdetta ja perheemme tilaa mielenkiintoisesti

Vierailija
11.11.2013 |

Käyn yksin pariterapiassa (mies ei suostu mukaan) ja terapeutti avannut todella hyvin tilannettamme: mies velloo lapsuuden traumoissa ja hylätyksi tulemisen kokemuksessa, suhtautuu minuun kuin isänsä suhtautui äitiin. Ja tavallaan näkee minut äitinään, puhuukin minulle siinä muodossa. Apuna voisi olla, että antaisin hyväksynnän kokemuksen, jota vajaaksi mies on läpi elämän jäänyt. Pariterapeuttikin totesi samaa mitä minä miettinyt, että mikäli jättäisin miehen ja eroaisimme, ei tiedä miten meidän lapsiamme kohtelisi tapaamisissa kun tullut taas hylätyksi ja loukatuksi eikä tavallaan osaa olla aikuinen perheessä. Että mun olisi hyvä antaa kannustusta, ymmärrystä ja tukea miehelleni, nimen omaan että joku hänet hyväksyy: sitä kautta elämä voisi lähteä rullaamaan parempaan.

 

Kellään, jolla kokemuksia vastaavantyyppisestä tilanteesta? Itse koen erittäin epämotivioitaksi kehua ja ihailla miestäni, joka kohtelee minua huonosti. Mutta erittäin hyvin olen sisällä terapeutin puheissa ja samaa mieltä sinänsä. Että tämä tie kannattaisi ainakin yrittää ja katsoa. Vaan miten motivoitua? Vaikka teen mitä perheen eteen, en saa mieheltä itse ihailua, sitä miehen vaimolle antamaa lämpöä ja huomiota, koska olenhan tämän perheen äiti vaan..


Sekava viesti, mutta jos joku sai kiinni niin mielelläni kuulisin näkemyksiä ja kokemuksia. On todella epävarma olo mieheni kanssa, kun huomaan miten rikkinäinen ihminen hän on.

Kommentit (62)

Vierailija
1/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Miehellä on ongelma, josta on tullut koko perheen ongelma. Mies ei suostu terapiaan, sinä käyt siellä ilman miestäsi.

 

Minä laittaisin miehelle ehdot, että nyt menet terapiaan hoitamaan noita traumojasi, ja jos et mene, niin sitten tulee ero. Miehen pitää itse ottaa vastuu itsestään, ei ne traumat parane vaimolle tiuskimalla kotona. Terapiaan tai ero!

Vierailija
2/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 22:33"]

Ihanaa että teillä miehet lähtevät terapiaan ja tietysti samalla tuntuu tosi kurjalta ja huolestuttavaakin, kun oma mies on tosiaan niin alhaalla ettei suostu..

Vast. 32 ja muutkin tilanteen tunnistavat: millainen mies arjessa oli? Vanhempana, puolisona? Kasvattiko lapsia, osallistuiko edes miten muuten, tekikö kotitöitä, oliko keskusteleva ja millaisia keskustelut olivat - mitä muuta tulee mieleen ja mitkä olivat ne pahimmat ristiriitatilanteet tai ongelmat? Voisin vähän peilata tähän omaan tilanteeseen.

 

Miten sitten erotessanne ja sen jälkeen, miten mies suhtautui, miten nyt hänen ja lasten väliset asiat hoituvat?

[/quote]

 

Mä olen tuo minkä mies meni kun uhkasin erolla ja hankin oman asunnonkin. Me ollaan tavattu kun mies oli 30 ja minä 27 ja siitä on 15 v. 

Meillä meni hyvin ennen ekaa lasta. Mies oli äkkipikainen, mutta ei liian vaikea. Eka lapsi laukaisi sen lapsen hänessä. Alkoi tulla kummallisia raivareita, vähän taantumaa. Isänä mies kyllä huolehtii ja osaa ottaa vastuuta, mutta jos mä olen paikalla, niin mä olen kyllä vetovastuussa. Kotitöitä tekee ok. Miehenä ailahteva. Raivokohtauksia, hajotti paikkoja. Pienikin vastoinkäyminen aiheutti tämmöistä, työpaineet, tai kotona vaikka että pesukone meni rikki. Ikään kuin kapinoi mua vastaan. Tavallaan kokee että mä olen ensisijassa äiti ja olen lapsille sellainen äiti, jonka hän olisi halunnut. On sanonut sen ääneenkin. 

Uhmailee edelleen eli esim. kaikki lomareissut ovat sellaisia, että jos on varattu matka, edellisen ajan joka riidassa hän ei ole lähdössä mukaan. Hän ikään kuin rankaisee itseään.

Mies kokee että pitää tehdä paljon töitä, elättää perhe (olen töissä) ja väsyttää itseään välillä ylitöillä. Väsyneenä on sitten äreä.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:18"]Miten ammattitaitoinen terapeutti tekee noita johtopäätöksiä miehestäsi vain kuunneltuaan sinua? Sinä toistat terapeutille miehesi kertomaa ja mahdollisesti itse näkemääsi, mutta et itse kokemaa. Et ollut miehesi lapsuudenkodissa kun hän oli pieni. 

[/quote]

samaa mietin minäkin: erikoinen terapeutti, joka analysoi henkilöä, joka ei ole edes paikalla ja ohjeistaa ap:n miehen terapeutiksi ja ymmärtäjäksi oman hyvinvoinnin kustannuksella.

Vierailija
4/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="12.11.2013 klo 08:40"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 22:33"]

Ihanaa että teillä miehet lähtevät terapiaan ja tietysti samalla tuntuu tosi kurjalta ja huolestuttavaakin, kun oma mies on tosiaan niin alhaalla ettei suostu..

Vast. 32 ja muutkin tilanteen tunnistavat: millainen mies arjessa oli? Vanhempana, puolisona? Kasvattiko lapsia, osallistuiko edes miten muuten, tekikö kotitöitä, oliko keskusteleva ja millaisia keskustelut olivat - mitä muuta tulee mieleen ja mitkä olivat ne pahimmat ristiriitatilanteet tai ongelmat? Voisin vähän peilata tähän omaan tilanteeseen.

 

Miten sitten erotessanne ja sen jälkeen, miten mies suhtautui, miten nyt hänen ja lasten väliset asiat hoituvat?

[/quote]

 

Mä olen tuo minkä mies meni kun uhkasin erolla ja hankin oman asunnonkin. Me ollaan tavattu kun mies oli 30 ja minä 27 ja siitä on 15 v. 

Meillä meni hyvin ennen ekaa lasta. Mies oli äkkipikainen, mutta ei liian vaikea. Eka lapsi laukaisi sen lapsen hänessä. Alkoi tulla kummallisia raivareita, vähän taantumaa. Isänä mies kyllä huolehtii ja osaa ottaa vastuuta, mutta jos mä olen paikalla, niin mä olen kyllä vetovastuussa. Kotitöitä tekee ok. Miehenä ailahteva. Raivokohtauksia, hajotti paikkoja. Pienikin vastoinkäyminen aiheutti tämmöistä, työpaineet, tai kotona vaikka että pesukone meni rikki. Ikään kuin kapinoi mua vastaan. Tavallaan kokee että mä olen ensisijassa äiti ja olen lapsille sellainen äiti, jonka hän olisi halunnut. On sanonut sen ääneenkin. 

Uhmailee edelleen eli esim. kaikki lomareissut ovat sellaisia, että jos on varattu matka, edellisen ajan joka riidassa hän ei ole lähdössä mukaan. Hän ikään kuin rankaisee itseään.

Mies kokee että pitää tehdä paljon töitä, elättää perhe (olen töissä) ja väsyttää itseään välillä ylitöillä. Väsyneenä on sitten äreä.

 

[/quote]

 

Niin paljon samaa, tosin ei mieheni koskaan hajota paikkoja tai muuta yhtä vahvaa, mutta huutaa ja kiroilee ja on todella tyly mulle ja lapsille. Ja jotenkin maailma on häntä vastaan, hän on kärsinyt, hänellä oikeus keskittyä sitten vaan itseeni. Mun tulee hoitaa lapset ja koti, kun hänellä niin rankkaa ja mitä lie. Tantuu kiukkuavaksi lapseksi tai teiniksi.

 

ap

Vierailija
5/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Terapeutin tehtävähän on auttaa, tukea ja ohjata asiakastaan. Olemme yhdessä miettineet, miten saisimme miehen mukaan ja terapeutti tehnyt selväksi, että tässä on vain minun näkökulmani ja kokemukseni, hänen on hyvin vaikea saada realistista kuvaa miehestä. Terapeutilel kaikki kunnia, on kokenut ihminen, en todellakaan kyseenalaista hänen ammattitaitoaan. ap

Vierailija
6/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Hei!

Luin koko ketjun ja minusta ihmisten valtaosin tylyt vastaukset ovat hyvin hämmentäviä. Lynkkausmeininki "jätä se sika" "eroa äkkiä" tuntuu olevan vallitseva ohjenuora. Tuki ja neuvot ihan hukassa.

 

Minunkaan on vaikea mitään neuvoa, kun en ole vastaavassa tilanteessa ollut. Uskon kuitenkin että kannattaa yrittää, koittaa toimia terapeutin neuvojen mukaan, koittaa puristaa positiivisuutta ulos ja kehua puolisoaan pienistäkin asioista. Toista ei tokikaan voi muuttaa, mutta omaan tekemiseensä voi vaikuttaa ja sitä kautta heijastaa jotakin hyvää ja positiivista myös puolisolleen. Ehkä - toivottavasti - sitä kautta tilanne kohenee ja kenties myös miehen solmut vähän löystyvät. Parhaassa tapauksessa hän on pikkuhiljaa valmis myös itse lähtemään terapiaan.

 

Ei varmasti ole helppoa ja tekee mieli välillä lyödä kinttaat tiskiin. Perheen ja lasten vuoksi varmasti kannattaa kuitenkin yrittää. Vaikka tilanne päättyisi eroon, niin tuskin katuisit sitä että yritit, yrittämättömyyttä todennäköisesti kyllä.

 

Voimahali päättäköön tämän sekavan sepustuksen :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Äidiksi ei pidä ruveta!!! Sehän on se entisaikojen naisen osa; miehet olivat ensin äitiensä hoivattavia idiootteja ja siitä sitten vaimon hoivattavaksi, eikä missään kohtaa tapahtunut mitään kehitystä.

Mutta; jos rakastat miestäsi, ja sulla  itselläsi on kokemuksia siitä että sua on rakastettu, niin antaisin kyllä sen verran mitä voin. Jos tuntuu vastenmieliseltä niin sitten ei kannata. Sellaista ei voi oikeasti antaa mitä ei ole. Toinen asia on se että jso miestä kiinnostaa liittonne ja hän haluaa opetella rakastamaan- hän tuskin noilla kokemuksilla osaa, niin hän hakeutuu perheenne vuoksi terapiaan. Sinä et voi olla miehesi terapuetti, eivätkä ne hylkäämiskokemukset  pelkällä rakkaudella parane. MInusta voit tarjota rakkauttasi ja kertoa miehelle missä mennään. Mutta sitten hänen pitää ponnistaa itse. Tuo on kahden kauppa. Itse erosin juuri siksi että mieheni ei koskaan suostunut ottamaan vastuutaomista ongelmistaan vaan syytti kaikesta minua. Enkä saanut häneltä tunnetasolla koskaan mitään. SEn lisäksi hänellä oli tarkka kuva siitä millainen oikea vaimo on ja kun en muuttunut sellaiseksi loukkasin häntä. Eli en koskaan tullut nähdyksi omanan itsenäni. Mulla on vaikea perhetausta, samoin miehellä. Olen käynyt pitkän terapian ja olen eheytynyt. Eli se on mahdollista. Exäni ei ole. Olen todella helpottunut siitä', että tällainen hoivavaatimus-suhde päättyi. Se oli niin raskas, että sairastuin myös fyysisesti. Eli sinä voit rakastaa, mutta miehen pitää mennä terapiaan selvittämään omat ongelmansa, jotta hän voi olla kanssasi vastavuoroisessa suhteessa ja antaa niitä hyväksynnän ja rakkauden kokemuksia myös sulle. Ilman niitä suhde on sairas.

Vierailija
8/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

HUolimatta siitä millaisia vaurioita on saanut, asia on yksinkertainen. Aikuinen ihminen on vastuussa omista tunteistaan ja ongelmistaan ja siitä mitä niille tekee. On pelottavaa ruveta kohtaamaan sisäisiä kipujaan. SE on myös ainoa vaihtoehto mikäli haluaa kasvaa aikuiseksi, oppia rakastamaan ja saada tasavertainen ihmissuhde. Ihminen joka ei suostu kohtaamaan ongelmiaan on itsekäs, vastuuton ja kaataa omat taakkansa toisten niskaan. Eikä hän ole kykenevä rakastamaan, ainoastaan riippuvuussuhteeseen. Ihminen joka ei ota vastuuta itsesään ja seiso omilla jaloillaan ei rakasta. Hän odottaa lapsen lailla vain saavansa oskaseen rakkautta. Silloin toisen puolison osa on olla äiti, hoivaaja, terapeutti, eikä hän saa koskaan kokea tulevansa rakastetuksi. Tämä juttu on oikeasti näin simppeli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:22"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:12"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:55"]

AP on tyypillinen nainen. Kun miehellä on lapsuudentraumoja ja ongelmia hyväksytyksi tulemisessa, nainen vain valittaa miksi häntä ei kehuta ja miksi hän ei saa ihailua osakseen. Ja sitten suunnitellaan eroa ja että viedään lapsetkin mukana. Sama kuin araknofoobikko upotettaisiin hämähäkkitynnyriin. AP taitaa olla sadisti joka haluaa tuottaa mahdollisimman paljon kipua ja henkistä väkivaltaa miestään kohtaan. Ja sitten vielä haetaan vauva-palstalta hyväksyntää näin ilmiselvän itsekkäälle käytökselle. Ehkä parisuhdeterapeutin sijasta kannattaisi kääntyä psykiatrin puoleen. :D

[/quote]

 

Olen elänyt pitkään tällaisessa suhteessa, jossa minä naisena annan todella paljon, mutta en saa mieheltä oikein mitään -ja se kuluttaa. Olenkin sanonut miehelleni, että jollei muutosta ala tapahtumaan hänen puoleltaan taitaa edessä olla vähintään eri osoitteisiin muuttaminen. Meillä siis kolme lasta ja miehen syvin ahdinko kestänyt ainakin viisi vuotta.

 

Meillä ei siis tuollaista selkeää diagnoosia kuin ap:llä, mutta miehellä masennus ja kyllä, toteuttaa nyt aika samanlaista isyyttä kuin oma isänsäkin ilmeisesti aikoinaan, ja ei siis ole koskaan saanut todellista hyväksyntää isältään -vieläkään.

 

Olen tukenut, antanut tilaa, pitänyt hyvänä, olen aktiivisin aloitteiden tekijä niin seksin kuin muunkin läheisyyden suhteen, jne, mutta kyllä minäkin kaipaisin välillä olla se haluttu ja ihailtu, joka hyväksytään kokonaisuutena... Ei tätä enää kauan jaksa.

 

[/quote]

 

Jotkut eivät edes halua päästä lapsuudentraumoistaan yli, käyttävät huonoa lapsuuttaan oikeutena itse käyttäytyä huonosti. Ja puoliso tukiessaan antaa sille huonolle käytökselle hyväksynnän. Vähän sama kuin kantaisi alkoholistille viinaa tai selittäisi toisen puolesta niitä viinan takia tehtyjä mokia. 

 

[/quote]

 

 

Ei sen tarvitse olla näin. Ei kukaan käske ap:n sietää huonoa käytöstä ollenkaan, vaan jättämään sen huomiotta. Ja antamaan sitä rakkautta ja hyväksyntää puolisolleen, eikä pelaamaan jatkuvaa valtapeliä " kun toi nyt ensin teki noin, niin ei kai munkaan tarvitse mitään???"

 

Ensin pitäisi ymmärtää se, että se annettu rakkaus ei ole mitään itseltä pois. Ei elämän, eikä perisuhteen tarvitse olla kokoaikaista tasapainoista vaihtokauppaa. Se kantaa joka on kulloinkin vahvempi.

 

Eli ap voi aivan hyvin jättää miehen huonon käytöksen huomiotta, jättää riitoihin mukaan lähtemättä,  siis olla kuluttamatta energiaansa niihin. Keskittyä sen miehen hyviin puoliin ja onnistumisiin.

 

Meillä ollaan miehen kanssa oltu vuorotellen heikoilla. Kun rakastuimme, hän oli toipuva nisti, ja mä kannattelin meitä silloin. Sittemmin tilanne on ollut toisin päin, kun mulla on ollut suuria vaikeuksia johtuen vasta nyt myöhemmällä aikuisiällä diagnosoidusta ADHD:sta.

 

 

Vierailija
10/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Miten sitten suhteessa lapsiin? Mieheltä jollain tavalla puuttuu se aikuisen vastuunkantoasenne (itse tästä varmaan eri mieltä) eikä koskaan keskustele mistään kasvatusasioista tms. kanssani. Autoista juttelee mielellään, ei kasvatuksesta.. Ja kokee todella raskaana, kun pitää asettaa rajoja, huolehtia, tehdä sitä ja tätä - selvästi tällainen ottaa hänelle hirveästi voimille. Mieluummin kaataa vastuunkannonkin lasten niskaan eli ei pidä rajoja. Tai sitten se jää minulle. Huutelee mua että "tuu nyt äiti auttaa". Miten minun tulisi arjessa toimia? Tahdon, että mies kantaa vastuunsa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="12.11.2013 klo 10:20"]

HUolimatta siitä millaisia vaurioita on saanut, asia on yksinkertainen. Aikuinen ihminen on vastuussa omista tunteistaan ja ongelmistaan ja siitä mitä niille tekee. On pelottavaa ruveta kohtaamaan sisäisiä kipujaan. SE on myös ainoa vaihtoehto mikäli haluaa kasvaa aikuiseksi, oppia rakastamaan ja saada tasavertainen ihmissuhde. Ihminen joka ei suostu kohtaamaan ongelmiaan on itsekäs, vastuuton ja kaataa omat taakkansa toisten niskaan. Eikä hän ole kykenevä rakastamaan, ainoastaan riippuvuussuhteeseen. Ihminen joka ei ota vastuuta itsesään ja seiso omilla jaloillaan ei rakasta. Hän odottaa lapsen lailla vain saavansa oskaseen rakkautta. Silloin toisen puolison osa on olla äiti, hoivaaja, terapeutti, eikä hän saa koskaan kokea tulevansa rakastetuksi. Tämä juttu on oikeasti näin simppeli.

[/quote]

 

Hei

Tämä oli osuvasti sanottu.

KOen omassa suhteessani noin. Mies käyttäytyy kyllä ihan hyvin, hoitaa lapset ja kodin, ei saa raivareita tms. käyttäydy lapsellisesti.

Silti minulla on juuri tuollainen olo, mitä yllä kuvailit. Tuntuu, että olisin ainoa aikuinen meidän perheessä, ainoa joka pystyy keskustelemaan mistään. Tunnen että hän riippuu minussa, tunnen itseni äidiksi. Hän odottaa minulta ratkaisuja asioihin. Meillä on ollut paljon ongelmia miehen puhumattomuuden vuoksi. Hän vaikenee. Hänellä on myös mielestäni varsin vaikea lapsuus, mutta hän ei pysty sitä oikein hyväksymään, että se on ollut niin vaikea, että se vaatisi terapiaa. Hänellä ei ole sosiaalisia suhteita, ei sellaisia jossa oikeasti koskaan puhuisi mistään.

Hän ei osaa lohduttaa minua, hänellä ei ole mistä ammentaa. On täysin lukossa tunteidensa kanssa. Ei kestä jos minulla on tarpeita, vaan vetäytyy.

 

En oikein tiedä, mistä mulle tulee se olo, että on minusta riippuvainen. Ehkä siitä, että tuntuu, että minä voin meillä päättää, jatkuuko suhde vai erotaanko. Hän vain toteaa, että ei halua erota. Mä niin kaipaan vastavuoroista kommunikointia, enkä tota ikuista vetäytymistä.

 

Se, että joku on minusta riippuvainen, on minulle kauhistus. En kestä, että kumppanini on niin "heikko". Asiat tapahtuvat hänelle, hän ei itse pyri vaikuttamaan mihinkään.

 

Neuvoja?

 

Ap:n terapeutin neuvoja ihmettelen. On aika outoa, jos terapeutti neuvoo pysymään suhteessa sen takia, että isä saattaisi olla todella huono ja ailahteleva isä, jos ero tulisi! Ts. äidin pitäisi uhrautua.

Vierailija
12/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Joo, tuo tunne että toinen on niin heikko, on kuin itse olisi ainoa aikuinen talossa. Olisi varmaan vähemmän yksinäinen tunne oikeasti yksin, kuin parisuhteessa jossa on yksin. Ja kun siinä on oikeastikin kaksi lasta, joiden hyvinvoinnista, kasvatuksesta yms. tulisi huolehtia. Niin kipeästi tahtoisin jakaa sen vastuun toisen kanssa?! Haluaisin kokea, että minulla on olkapää jota vasten joskus painautua, joskus mies sanoisi että hän hoitaa asian, tai ottaisi lapset jämäkästi ja tekisi ja toimisi, tai kuuntelisi vain minua. Mutta ei ole. Tulee mykkyyttä, kiroilua, vetäytymistä. Miten näin yksinäinen voi olla?!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vähän ihmetyttää tuo "pariterapia". Joku itseään ammattilaiseksi tituleeraava siis terapioi teidän parisuhdetta ilman, että koskaan tapaa suhteen toista osapuolta.

Vierailija
14/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="12.11.2013 klo 13:41"]

Joo, tuo tunne että toinen on niin heikko, on kuin itse olisi ainoa aikuinen talossa. Olisi varmaan vähemmän yksinäinen tunne oikeasti yksin, kuin parisuhteessa jossa on yksin. Ja kun siinä on oikeastikin kaksi lasta, joiden hyvinvoinnista, kasvatuksesta yms. tulisi huolehtia. Niin kipeästi tahtoisin jakaa sen vastuun toisen kanssa?! Haluaisin kokea, että minulla on olkapää jota vasten joskus painautua, joskus mies sanoisi että hän hoitaa asian, tai ottaisi lapset jämäkästi ja tekisi ja toimisi, tai kuuntelisi vain minua. Mutta ei ole. Tulee mykkyyttä, kiroilua, vetäytymistä. Miten näin yksinäinen voi olla?!

[/quote]

 

Kiva, kuulla etten ole ainoa tässä tilanteessa, vaikka tietysti tilanteesi on ikävä.

 

Välillä soimaan itseänikin siitä, että "miten olen niin huono, että olen tällaisessa suhteessa ja miksi en ole onnellisempi".

 

Jaan kyllä mielelläni kokemuksia tästä aiheesta ja jos jollain on hyviä neuvoja. Varsinkin kaipaan neuvoja siihen, miten pääsisi eroon siitä tunteesta, että on ikäänkuin niskan päällä. Joskus haluaisi katsoa toista ihaillen ylöspäin ja luottaa siihen, että toinen hoitaa, huoltaa ja on vahva.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Jos suhteenne on siinä jamassa että pariterapia on tarpeen mutta mies ei suostu edes mukaan sinne, niin mielestäni mies ei todellakaan panosta siinä määrin kuin sinä. Olet hänen puolisonsa, et voi ottaa äidin roolia vaikka se olisi se mitä miehesi on vailla. Tiedän mistä puhun, oma kiintymyssuhteeni jäi lapsena siinä määrin vajaaksi että etsin monessa parisuhteessa enemmänkin vanhempaa itselleni kuin tasavertaista puolisoa. Karillehan ne meni. Minun oli vaan löydettävä omineni se aikuinen, vastuullinen vanhempi omasta itsestäni, ei sellaista voi edellyttää puolisolta ilman että parisuhde muuttuu hoivasuhteeksi eli kärsii.

Toimiva parisuhde onnistui vasta sitten kun olin oppinut itse olemaan itselleni isä ja äiti joita minulla ei ollut.

Parisuhde on vastavuoroista, antamista ja saamista. Ja jos sinun on aina huomioitava kaikessa miehesi tarpeet saamatta itse mitään takaisin, niin ei siitä kyllä mitään tule. Tuhlaat parhaat vuotesi ja kuolet vanhuuteen katkerana.

Huom. tämä on tietysti vain minun mielipiteeni vaikka sen kärkevästi ilmaisenkin. 

Vierailija
16/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Miehen mielestä kai ei tarvittaisi pariterapiaa. Sanoo, että "keskity nyt vaan tätä päivää elämään äläkä jauha joutavia" tai että "laita pääsi kuntoon ja ole normaali niin sitten kaikki hyvin". Eli. En saa vaatia ja odottaa häneltä mitään, hänen pitää antaa olla rauhassa.

Vierailija
17/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:22"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:12"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:55"]

AP on tyypillinen nainen. Kun miehellä on lapsuudentraumoja ja ongelmia hyväksytyksi tulemisessa, nainen vain valittaa miksi häntä ei kehuta ja miksi hän ei saa ihailua osakseen. Ja sitten suunnitellaan eroa ja että viedään lapsetkin mukana. Sama kuin araknofoobikko upotettaisiin hämähäkkitynnyriin. AP taitaa olla sadisti joka haluaa tuottaa mahdollisimman paljon kipua ja henkistä väkivaltaa miestään kohtaan. Ja sitten vielä haetaan vauva-palstalta hyväksyntää näin ilmiselvän itsekkäälle käytökselle. Ehkä parisuhdeterapeutin sijasta kannattaisi kääntyä psykiatrin puoleen. :D

[/quote]

 

Olen elänyt pitkään tällaisessa suhteessa, jossa minä naisena annan todella paljon, mutta en saa mieheltä oikein mitään -ja se kuluttaa. Olenkin sanonut miehelleni, että jollei muutosta ala tapahtumaan hänen puoleltaan taitaa edessä olla vähintään eri osoitteisiin muuttaminen. Meillä siis kolme lasta ja miehen syvin ahdinko kestänyt ainakin viisi vuotta.

 

Meillä ei siis tuollaista selkeää diagnoosia kuin ap:llä, mutta miehellä masennus ja kyllä, toteuttaa nyt aika samanlaista isyyttä kuin oma isänsäkin ilmeisesti aikoinaan, ja ei siis ole koskaan saanut todellista hyväksyntää isältään -vieläkään.

 

Olen tukenut, antanut tilaa, pitänyt hyvänä, olen aktiivisin aloitteiden tekijä niin seksin kuin muunkin läheisyyden suhteen, jne, mutta kyllä minäkin kaipaisin välillä olla se haluttu ja ihailtu, joka hyväksytään kokonaisuutena... Ei tätä enää kauan jaksa.

 

[/quote]

 

Jotkut eivät edes halua päästä lapsuudentraumoistaan yli, käyttävät huonoa lapsuuttaan oikeutena itse käyttäytyä huonosti. Ja puoliso tukiessaan antaa sille huonolle käytökselle hyväksynnän. Vähän sama kuin kantaisi alkoholistille viinaa tai selittäisi toisen puolesta niitä viinan takia tehtyjä mokia. 

 

[/quote]

 

Olen tuon jo vähintään viisi vuotta masentuneen miehen vaimo. Vaikean tästä tilanteesta tekee nimenomaan se, että mieheni on hakenut apua, on syönyt lääkkeitä, on ollut terapiassa jne... Mutta mistään ei näytä olevan apua. Olemme myös muuttaneet useampaan otteeseen, koska hän arveli että 'tuolla jossain' hänellä olisi helpompaa.

 

Piti siis vaan sanomani, että olisi helpompaa jättää kumppani, joka ei edes yritä, mutta kun mieheni yrittää. Kunnes taas pettyy kun elämä on edelleenkin vittumaista...

 

Vierailija
18/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="12.11.2013 klo 11:06"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:22"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:12"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:55"]

AP on tyypillinen nainen. Kun miehellä on lapsuudentraumoja ja ongelmia hyväksytyksi tulemisessa, nainen vain valittaa miksi häntä ei kehuta ja miksi hän ei saa ihailua osakseen. Ja sitten suunnitellaan eroa ja että viedään lapsetkin mukana. Sama kuin araknofoobikko upotettaisiin hämähäkkitynnyriin. AP taitaa olla sadisti joka haluaa tuottaa mahdollisimman paljon kipua ja henkistä väkivaltaa miestään kohtaan. Ja sitten vielä haetaan vauva-palstalta hyväksyntää näin ilmiselvän itsekkäälle käytökselle. Ehkä parisuhdeterapeutin sijasta kannattaisi kääntyä psykiatrin puoleen. :D

[/quote]

 

Olen elänyt pitkään tällaisessa suhteessa, jossa minä naisena annan todella paljon, mutta en saa mieheltä oikein mitään -ja se kuluttaa. Olenkin sanonut miehelleni, että jollei muutosta ala tapahtumaan hänen puoleltaan taitaa edessä olla vähintään eri osoitteisiin muuttaminen. Meillä siis kolme lasta ja miehen syvin ahdinko kestänyt ainakin viisi vuotta.

 

Meillä ei siis tuollaista selkeää diagnoosia kuin ap:llä, mutta miehellä masennus ja kyllä, toteuttaa nyt aika samanlaista isyyttä kuin oma isänsäkin ilmeisesti aikoinaan, ja ei siis ole koskaan saanut todellista hyväksyntää isältään -vieläkään.

 

Olen tukenut, antanut tilaa, pitänyt hyvänä, olen aktiivisin aloitteiden tekijä niin seksin kuin muunkin läheisyyden suhteen, jne, mutta kyllä minäkin kaipaisin välillä olla se haluttu ja ihailtu, joka hyväksytään kokonaisuutena... Ei tätä enää kauan jaksa.

 

[/quote]

 

Jotkut eivät edes halua päästä lapsuudentraumoistaan yli, käyttävät huonoa lapsuuttaan oikeutena itse käyttäytyä huonosti. Ja puoliso tukiessaan antaa sille huonolle käytökselle hyväksynnän. Vähän sama kuin kantaisi alkoholistille viinaa tai selittäisi toisen puolesta niitä viinan takia tehtyjä mokia. 

 

[/quote]

 

 

Ei sen tarvitse olla näin. Ei kukaan käske ap:n sietää huonoa käytöstä ollenkaan, vaan jättämään sen huomiotta. Ja antamaan sitä rakkautta ja hyväksyntää puolisolleen, eikä pelaamaan jatkuvaa valtapeliä " kun toi nyt ensin teki noin, niin ei kai munkaan tarvitse mitään???"

 

Ensin pitäisi ymmärtää se, että se annettu rakkaus ei ole mitään itseltä pois. Ei elämän, eikä perisuhteen tarvitse olla kokoaikaista tasapainoista vaihtokauppaa. Se kantaa joka on kulloinkin vahvempi.

 

Eli ap voi aivan hyvin jättää miehen huonon käytöksen huomiotta, jättää riitoihin mukaan lähtemättä,  siis olla kuluttamatta energiaansa niihin. Keskittyä sen miehen hyviin puoliin ja onnistumisiin.

 

Meillä ollaan miehen kanssa oltu vuorotellen heikoilla. Kun rakastuimme, hän oli toipuva nisti, ja mä kannattelin meitä silloin. Sittemmin tilanne on ollut toisin päin, kun mulla on ollut suuria vaikeuksia johtuen vasta nyt myöhemmällä aikuisiällä diagnosoidusta ADHD:sta.

 

 

[/quote]

 

Olen tuon vähintään viisi vuotta kipuilleen miehen vaimo. Minullakin todettiin muutama vuosi sitten ADD. Minulle tämä on merkinnyt paljon ja käyn edelleenkin aika syviä prosesseja läpi ymmärtääkseni itseäni ja rajoitteitani. Mutta olenko saanut mieheltä tukea tai ymmärrystä? en. Minulla on ollut n. 10 vuotisen liittomme aikana muutama sellainen akuutti hätua jolloin olisin todella tarvinnut hänen tukeaan, mutta ei. Hän ei pysty ottamaan minun hätääni vastaan, ahdistuu vaan siitä tai /ja alkaa puhumaan omasta hädästään.

 

Olen kyllä samaa mieltä kanssasi, että pidemmällä tähtäimellä parisuhteessa vuoroin ollaan enemmän antamassa kuin saamassa. Nyt yritän arvioida tämän syklin suuruutta, milloin minä olisin enemmän saavana osapuolena -koskaan? Ja toisaalta, ei minun tarvitse edes olla mikään 'saava osapuoli', kun olisi edes jonkinlainen tasapaino. 

 

Vierailija
19/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="12.11.2013 klo 09:32"]

[quote author="Vierailija" time="12.11.2013 klo 08:40"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 22:33"]

Ihanaa että teillä miehet lähtevät terapiaan ja tietysti samalla tuntuu tosi kurjalta ja huolestuttavaakin, kun oma mies on tosiaan niin alhaalla ettei suostu..

Vast. 32 ja muutkin tilanteen tunnistavat: millainen mies arjessa oli? Vanhempana, puolisona? Kasvattiko lapsia, osallistuiko edes miten muuten, tekikö kotitöitä, oliko keskusteleva ja millaisia keskustelut olivat - mitä muuta tulee mieleen ja mitkä olivat ne pahimmat ristiriitatilanteet tai ongelmat? Voisin vähän peilata tähän omaan tilanteeseen.

 

Miten sitten erotessanne ja sen jälkeen, miten mies suhtautui, miten nyt hänen ja lasten väliset asiat hoituvat?

[/quote]

 

Mä olen tuo minkä mies meni kun uhkasin erolla ja hankin oman asunnonkin. Me ollaan tavattu kun mies oli 30 ja minä 27 ja siitä on 15 v. 

Meillä meni hyvin ennen ekaa lasta. Mies oli äkkipikainen, mutta ei liian vaikea. Eka lapsi laukaisi sen lapsen hänessä. Alkoi tulla kummallisia raivareita, vähän taantumaa. Isänä mies kyllä huolehtii ja osaa ottaa vastuuta, mutta jos mä olen paikalla, niin mä olen kyllä vetovastuussa. Kotitöitä tekee ok. Miehenä ailahteva. Raivokohtauksia, hajotti paikkoja. Pienikin vastoinkäyminen aiheutti tämmöistä, työpaineet, tai kotona vaikka että pesukone meni rikki. Ikään kuin kapinoi mua vastaan. Tavallaan kokee että mä olen ensisijassa äiti ja olen lapsille sellainen äiti, jonka hän olisi halunnut. On sanonut sen ääneenkin. 

Uhmailee edelleen eli esim. kaikki lomareissut ovat sellaisia, että jos on varattu matka, edellisen ajan joka riidassa hän ei ole lähdössä mukaan. Hän ikään kuin rankaisee itseään.

Mies kokee että pitää tehdä paljon töitä, elättää perhe (olen töissä) ja väsyttää itseään välillä ylitöillä. Väsyneenä on sitten äreä.

 

[/quote]

 

Niin paljon samaa, tosin ei mieheni koskaan hajota paikkoja tai muuta yhtä vahvaa, mutta huutaa ja kiroilee ja on todella tyly mulle ja lapsille. Ja jotenkin maailma on häntä vastaan, hän on kärsinyt, hänellä oikeus keskittyä sitten vaan itseeni. Mun tulee hoitaa lapset ja koti, kun hänellä niin rankkaa ja mitä lie. Tantuu kiukkuavaksi lapseksi tai teiniksi.

 

ap

[/quote]

 

Ulkopuolisena on helppo sanoa, mutta miettisin eroa vakavasti. Olin huonossa suhteessa vuosia, miehellä oli omat traumat, joista ei huvittanut puhua, kun mitä se olisi auttanut. Suhde päättyi ja vasta sen jälkeen huomasin kuinka paljon se oli vienyt minulta voimia. Olin ollut koko ajan varpaillaan, ns hälytysvalmiudessa. Nyt olen mielummin yksin kuin huonossa suhteessa. Lapsetkin voivat paremmin kun minä voin hyvin ja ilmapiiri kotona on rento. Surullista sanoa, mutta ero entiseen on huomattava. Teillä on toivoa vain mikäli mies suostuu menemään terapiaan. 

 

Vierailija
20/62 |
12.11.2013 |
Näytä aiemmat lainaukset

Miten käytännössä lasten asiat? Miten mies suhtautui, kun sanoit haluavasi eroa? Oliko hän osallistuva isä ennen eroamista? Miten sitten järjestitte lasten asiat?