Lue keskustelun säännöt.
Miten saada lapset iloitsemaan "vaatimattomista" lahjoista?
08.11.2013 |
Kun olin lapsi, niin iloitsin kaikista lahjoista, joista näkyi, että ne oli ajatuksella hankittu. Esim. pyyhe tai lakanat, jos niissä oli joku kiva kuva (vaikka joku sarjishahmo) tai oli valittu mun lempiväreistä, niin minusta se oli ihana lahja. Ja oli kivaa, kun oli se ihan oma pyyhe. Oli ne muutenkin ihan ok lahjoja, mutta jos oli vaikka lempiväriä, niin sitten tykkäsin lahjasta ekstrapaljon.
Kirjat oli minusta aina ihania lahjoja. Ja askartelutarvikkeet. Ja uudet värikynät.
Kerrankin sain lahjaksi sellaisen pienen rintaneulan, ei varmasti ollut mikään hinnalla pilattu, mutta minusta se oli ihana! Eikä lapsi sellaisia hintoja osaa muutenkaan ajatella.
Miten kasvattaisin omat lapset arvostamaan näitä pieniäkin lahjoja? Nyt kun muistelen, niin äiti ja isä aina kehuivat, kun avasin paketteja, että oi onpa kummitäti muistanut sua ihanalla pyyhkeellä, onpa pehmoinen, tähän sun on mukava kietoutua saunan jälkeen! Tai: valitsipa mummo tänä jouluna sun sukkiin tosi kivat värit, onpa nätit (mummo teki aina sukat tai lapaset joululahjaksi)! Eli sillä tavalla opettivat arvostamaan niitä lahjoja. Ja kiittämään lahjan antajaa.
Mutta nyt omat kummilapset... Ikinä ei ole kiitosta tullut. Mulla on kuusi kummilasta ja ihan sama, mitä vien, ikinä ei tule kiitosta. Jos vien pienemmän paketin (esim. kirjan), on tullut valitusta, että mitä, vaan tällainen kirja (kun olin paikalla lahjaa avatessa). Jos olen vienyt hintavamman lahjan (60 euron toivottu peli), niin ei mitään kommenttia. Ei mitään.
Sitten kuuntelen lasten vanhempia, kun kehuskelevat joulun tai synttärien jälkeen. Meidän poika sai sellaisen robotin, maksaa kuulkaa 400 euroa. Meidän lapsi sai lahjaksi yksityistanssitunteja (8-vuotias) niin ja niin monen sadan euron edestä, jne. Vanhemmat kehuskelee lastensa lahjoilla?!
Miten tässä asenneympäristössä opettaisin omat lapset arvostamaan vaikka niitä kylpypyyhkeitä?
Kommentit (34)
Mun mielestä omat lapsesi opetat juuri tuolla tavalla, miten omat vanhempasi opettivat sinut. Näin meillä on toimittu ja vaikka nytkin lapsen joululahjalistalta löytyy mm. iPad (ei tule saamaan), niin sieltä löytyy myös LittlestPetshopeja tai T-paita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en saanut ikinä lahjaksi mitä halusin. Jos toivoin jotain suosikkilelua, niin sain siitä vain halpaversion, joka ei ollut läheskään samanlainen, silti olin onnellinen saamistani rojuista ja rihkamasta.
Omat lapseni tekevät joka vuosi lahjalistat ja saavat siltä listalta vähintään 5 toivotuinta lahjaa ja niiden lisäksi paljon muutakin. Yleensä yritän toteuttaa koko listan. Silti olen jollain kummalla onnistunut kasvattamaan lapset niin, että iloitsevat myös niistä kylpytakeista, lakanoista ja jopa väärän värisistä villasukista. En tiedä mitä olen tehnyt oikein, mutta olen kiitollinen siitä, että olen elämässäni onnistunut edes siinä.
Jos saa arjessaan kaikkea kivaa yllin kyllin, kyllä kait sitä odottaa juhlalta jotain enemmän. Jos saa arjessaan harvoin mitään spesiaalijuttuja, osaa arvostaa niitä vaatimattomiakin lahjoja. Lahjassahan kai tärkeintä pitäisi olla juuri se ajatus että saa jotain, mutta ajatus kääntyy luonnollisesti päälaelleen jos muutenkin saa koko ajan jotain. Sitten pitää lahjan olla extraextrahieno että se enää säväyttäisi.
Ap jatkaa...
Siis sain kyllä lapsena muutakin, kuin pyyhkeitä. Kyllä mä sain lahjalistaltani myös kovasti toivottuja lahjoja. Ja eka joulu, josta muistan jotain, olin 3v. Olin ihan äimänä: sain sukset. Ja luistimet. Ja pulkan. Ja nukkekodin. Ja kaikenlaista pientä lisäksi.
Muistan, kun ekana tuli tuo pulkka. Olisin ollut ihan tyytyväinen ja ratkiriemuissani jo siitä, olin ihan äimänä kun sain muitakin lahjoja. Valokuvista kyllä näkyy mun ilme, kun aina vaan tulee uusi paketti. :) Vanhemmillani ei ollut silloin paljoa rahaa, mutta lahjoja he osasi kyllä ostaa. Tai, ongelmana ehkä se, että vanhemmat olleet niin lapsenmielisiä, että ne hukutti mut ja siskon lahjoihin... :) Mutta myös kekseliäitä, kaikki lahjat ei todellakaan kalliita, mutta silti kivoja ja ajatuksella annettu. Ja silti opetettiin arvostamaan pieniäkin lahjoja.
Nyt, kun kuuntelee lasten vanhempia, niin joku sukset tai luistimet ei kuulemma edes voi olla joululahja. Eihän se mikään lahja ole, kun ne pitää muutenkin hankkia!
Ihan järkyttävää. :(
ap
Meillä on vähän sama ongelma kuin ap:llä, miehen veljen lapset vain hymähtävät kun saavat 50-100€ lahjan. 500€ rupeaa jo tuntumaan joltain.. No siinä perheessä muutenkin kulissien pitää olla kiiltävät ja hienot vaikkei vanhemmilla ole varaa edes maksaa 1000€ velkaansa meille. Mutta kaikkea pitää silti ostella.
Tytär juuri murehtii luokkakaverien 12v yhteisjuhlia ettei kehtaa viedä 10€ lahjaa, pitäisi olla vähintään 20€ lahjakortti johonkin liikkeeseen tms... HUOH!
Me olemme ihan ok toimeentulevia keskituloisia mutta lapsille on pienestä saakka opetettu että lahjan hinnalla ei ole merkitystä. Ja vaikka lapsi toivookin iPhonea joululahjaksi (mitä ei saa) hän myös odottaa famon kutomia villasukkia yhtä innoissaan.
Meillä ei lapsia ole lahjottu muuten kuin juhlapäivinä, ehkä siksi osaavat arvostaa lahjojaan. En tiedä, mutta nostaisin tuhannen metelin jos lapseni irvistelisi lahjoille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin se vaikuttaa ettei ylipäänsä saa aina kaikkea mitä tahtoo, vaan leluhankinnat yms. on aina harkinnan takana, niin eiköhän jouluna tunnu mukavalta kun kerran vuodessa saa leluja ja muuta reilusti ja ilman tarkempaa pohdintaa. Lähtee varmaan ihan jo karkkipäivästä tuo kasvatus.
Noista suksista ja luistimista joululahjoina, olen tätä itsekin miettinyt vanhempana. Nyt kun lapsilla on keskenään erimalliset jalat ja joka ainoa luistin- ja monopari muista jalkineista puhumattakaan pitää sovittaa ennen ostoa, niin eihän niitä oikein viitsi enää joulupaperiin kääriä. Koulussa pitää olla sukset ja luistimet, joten ne ovat vähän niin välttämättömyys. Jos lasten isoäiti on antanut joululahjaksi vaikka rahaa luistinten ostoon, niin koululaiset kyllä ymmärtävät tämän, ja saavathan he muitakin paketteja muilta. Mutta ymmärrän hyvin, jos pienemmät lapset eivät osaa ajatella samoin. Elintaso on noussut kaiken kaikkiaan tässä maassa viime vuosikymmenistä, vaikka puhuttaisiin keskiluokkaisista kodeista.
Minulla on useita kummilapsia ja sisarusten lapsia, joille annetaan lahjat syntymäpäivinä ja jouluna. Lapsia on yhteensä kymmenkunta ja itsellänikin muutama. Meidän perheellä ei ole yksinkertaisesti varaa antaa kalliita lahjoja kaikille pari kertaa vuodessa. Viemme edullisia ja ajatuksella hankittuja lahjoja, ja pidämme korvamme suljettuina mahdollisilta valituksilta. Mutta kieltämättä kirpaisee, kun näkee lahjansaajan pettyneen ilmeen. Meille on kuitenkin vaihtoehtona vain se, ettemme anna lahjoja lainkaan. Emme ole pihejä emmekä köyhiä, mutta tarkalla budjetilla eläviä niin kuin moni muukin nykyisessä yt-Suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei lapsuudessani ollut mitenkään ylimäärin rahaa. Saimme joululahjaksi toki niitä haluamiamme leluja tms., mutta yleensä äiti halusi antaa meille kivan joulun, ja paketeista löytyi paljon myös sukkia, alushousuja ja muuta tarpeellista. Ja lahjoista oltiin silti kiitollisia. Ja itseasiassa saan edelleen joululahjaksi sukkia ja alushousuja äidiltäni ja edelleen pidän niistä lahjoista, koska ne ovat oikeasti tarpeellisia.
Kyllä lapsen voi opettaa olemaan kiitollinen pienistäkin asioista, paljon vaikuttaa miten aikuiset asian opettavat ja itse suhtautuvat asioihin. En edes mieheltäni odota mitään ihmeellistä joululahjaksi, koska ennemmin tekisin hänen kanssaan jotain yhteistä rahoilla.
Sen siitä saa kun lapsen puhelimenkin pitää olla Samsung Galaxy sg4zxotyaöp ja hintaa tarjouksessakin 600e ja tottakai kaikki maailman iPadit ja phonet ja omat henk.koht käyttöön tarkoitetut tietokoneet pitää myös olla!
Terv 6-luokkalaistaan tänäänkin kuunnellut "kun kavereilla on sekin". Luojan kiitos mukelo ei ihan tosissaan jutuissan ole, siis sillä tavalla että "miukumauku mulle kanssa" vaan todennut että olishan se kiva johon vastasin, jälleen kerran, että me ei lapsen eikä edes omaan puhelimeen yli 200e laiteta ja että oman henk.koht tietsikan saat ehkä sitten yläasteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapsi (vielä poika!!) rakastaa eniten pehmeitä paketteja. Villasukat, lapaset, pipot (vielä siis jonkun tekemät) ovat melkein parasta mitä voi olla. Soittelee ite mun äidille ja isoäidille ja tilaa noita itetehtyjä. Lisäksi vaatteet muutenkin ovat pop.
En tiedä johtuuko siitä että aikaan ennen minua tuo lapsi on vuorattu kaiken maailman hipisvinkuloilla ja leluilla. Niitä on NIIN paljon ettei uusi lelu jaksa kiinnostaa paria päivää pidempään. Sekin on sääli.. Hirvittää miten sitten joskus aikuisuuden kynnyksellä, onko millään materilla hänelle mitään arvoa? Toivottavasti. Liiaksi vain tottunut että jos joku ei jotain hänelle osta, joku muu ostaa kyllä. Kaiken on aina saanut. Nyt koitetaan vähän toppuutella, vaan kun emme me voi muita aikuisia kamalasti komentaa ja kieltää hankkimasta mitään järjettömyyksiä. Isoäitinsä vie ostoksille joka viikko, ja nekin tavarat painuu unholaan siinä parissa päivässä ja odotellaan jo seuraavaa ostoskertaa. (Ja valita ei tarvitse, jos löytyy kaksi juttua, molemmat otetaan. Jos ei heti, niin kyllä isoäiti ostaa sen silti ja antaa myöhemmin, eikä puhuta kuin tunneista.)
Minä olen saanut kiukut kun olen tarkoituksella joskus käynyt hänen kanssaan kaupassa ja mitään ei olla ostettu kun mitään tarpeellista ei ole tullut vastaan. Lapsen mielestä kuulemma IHAN TURHAA sitten edes käydä kaupoilla muuten vain.. :D (Tätä teen kyllä edelleen.)
äitipuoli
Osaksi kyllä vanhemmat taitaa itse kouluttaa lapsensa kiittämättömiksi.
Viime joulun jälkeen olin ystävän luona kahvilla. Hän alkoi parpattaa, lastensa kuullen, että sai äidiltään lahjan jouluna ja ilahtui ensin, mutta siellä oli sukat. Kuvittele, sukat! Ja tämä kiukkuisesti, hapan ilme kasvoilla, oikein syljettiin sanat suusta.
Turha sitten ihmetellä, kun lapset ei osaa arvostaa lahjojaan. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipa se kulkee vähän käsikädessä sellaisen muunkin pienistä asioista nauttimisen taidon kanssa. Sellaiseen olen omia lapsia (ja itseäni) yrittänyt opettaa. Vanhemmat ovat tärkein esimerkki. Jos kotiin raahataan kaupasta kamaa jatkuvasti eikä siitä sen erityisemmin edes nautita, niin ei mikään joulu tai isotkaan lahjat tunnu enää kovin ihmeelliseltä.
Minä ainakin arjessa kehitän pieniä iloja vähän hassuista ja tavallisistakin asioista. Karkkipäivän pussin valitsminen on tehty tärkeäksi ja jännittäväksi tehtäväksi, jota hehkutan jo edellispäivänä. Vuodevaatteiden vaihtoa edeltävänä päivänä pohditaan kovasti, mitkä lakanat laitetaan ja illallakin mietitään yhdessä, kuinka seuraavana yönä onkin sitten ihanat puhtaat muumi-lakanat. Jonakin päivänä saatetaan suunnitella innolla ja odotuksella huomista, jolloin ostetaan irtotiskistä croissantit ja syödään ne välipalaksi kaakaon kanssa, ja kaakaon saa juoda oikeista kahvikupeista. Joskus lapset saavat jostakin hommasta palkinnoksi valita pihalta pienet kivet sisälle ja sitten "kiviukkeleille" piirretään mustalla tussilla silmät ja suu.
Nämä ovat vaan esimerkkejä. Varmaan kuulostavat joidenkin mielestä ankeilta. Ja kyllähän ne tavallaan ovatkin "ankeita" verrattuna hienoihin leluihin, joita lapsilla kyllä myös on ja kaikkeen muuhun materiaan, mitä pystymme lapsille tarjoamaan. Silti nämä tämäntyyppiset jutut ja kaikki yhdessä tehdyt askareet tuntuvat olevan lapsille arvokkaampia loppupeleissä. He osaavat iloita vaatelahjoistakin, koska uuden vaatteen käyttöönotostakin teen puheissani odotetun tapahtuman.
Kiitos lukemisesta, en koskaan kyllästy levittämään tätä pienistä asioista ilahtumisen ilosanomaa :) Kokeilkaa itsekin! Elämä koostuu oikeasti arjesta ja arkisista asioista, joten ne on niitä, mistä kannattaa opetella ja opettaa lapsetkin nauttimaan.
[quote author="Vierailija" time="08.11.2013 klo 12:43"]
Sen siitä saa kun lapsen puhelimenkin pitää olla Samsung Galaxy sg4zxotyaöp ja hintaa tarjouksessakin 600e ja tottakai kaikki maailman iPadit ja phonet ja omat henk.koht käyttöön tarkoitetut tietokoneet pitää myös olla!
Terv 6-luokkalaistaan tänäänkin kuunnellut "kun kavereilla on sekin". Luojan kiitos mukelo ei ihan tosissaan jutuissan ole, siis sillä tavalla että "miukumauku mulle kanssa" vaan todennut että olishan se kiva johon vastasin, jälleen kerran, että me ei lapsen eikä edes omaan puhelimeen yli 200e laiteta ja että oman henk.koht tietsikan saat ehkä sitten yläasteella.
[/quote]
Näin opettajan näkökulmasta.. Lapsella ei edes olisi hyvä olla omaa henk.koht. tietokonetta omassa huoneessa, koska vanhempien tulisi voida valvoa lapsen tietokoneen käyttöä.
Meillä on vanhemmilla kummallakin oma läppäri (miehellä työpaikan kautta) ja sitten yksi (miehen vanha), joka on koko perheen käytössä. Se on keittiön ja olohuoneen yhteydessä omalla pienellä tietokonepöydällä ja sen ääressä saa lapset surffata ja tehdä koulutehtävät. Minä käytän sitä, kun kokkaan ja tarvii katsoa reseptejä, yms. Mutta kone on siis yhteisissä tiloissa ja silmien alla.
Omat läppärit hankitaan vasta, kun lapsi siirtyy lukioon/ammatikouluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.11.2013 klo 12:48"]
Kaipa se kulkee vähän käsikädessä sellaisen muunkin pienistä asioista nauttimisen taidon kanssa. Sellaiseen olen omia lapsia (ja itseäni) yrittänyt opettaa. Vanhemmat ovat tärkein esimerkki. Jos kotiin raahataan kaupasta kamaa jatkuvasti eikä siitä sen erityisemmin edes nautita, niin ei mikään joulu tai isotkaan lahjat tunnu enää kovin ihmeelliseltä.
Minä ainakin arjessa kehitän pieniä iloja vähän hassuista ja tavallisistakin asioista. Karkkipäivän pussin valitsminen on tehty tärkeäksi ja jännittäväksi tehtäväksi, jota hehkutan jo edellispäivänä. Vuodevaatteiden vaihtoa edeltävänä päivänä pohditaan kovasti, mitkä lakanat laitetaan ja illallakin mietitään yhdessä, kuinka seuraavana yönä onkin sitten ihanat puhtaat muumi-lakanat. Jonakin päivänä saatetaan suunnitella innolla ja odotuksella huomista, jolloin ostetaan irtotiskistä croissantit ja syödään ne välipalaksi kaakaon kanssa, ja kaakaon saa juoda oikeista kahvikupeista. Joskus lapset saavat jostakin hommasta palkinnoksi valita pihalta pienet kivet sisälle ja sitten "kiviukkeleille" piirretään mustalla tussilla silmät ja suu.
Nämä ovat vaan esimerkkejä. Varmaan kuulostavat joidenkin mielestä ankeilta. Ja kyllähän ne tavallaan ovatkin "ankeita" verrattuna hienoihin leluihin, joita lapsilla kyllä myös on ja kaikkeen muuhun materiaan, mitä pystymme lapsille tarjoamaan. Silti nämä tämäntyyppiset jutut ja kaikki yhdessä tehdyt askareet tuntuvat olevan lapsille arvokkaampia loppupeleissä. He osaavat iloita vaatelahjoistakin, koska uuden vaatteen käyttöönotostakin teen puheissani odotetun tapahtuman.
Kiitos lukemisesta, en koskaan kyllästy levittämään tätä pienistä asioista ilahtumisen ilosanomaa :) Kokeilkaa itsekin! Elämä koostuu oikeasti arjesta ja arkisista asioista, joten ne on niitä, mistä kannattaa opetella ja opettaa lapsetkin nauttimaan.
[/quote]
Kiitos tästä viestistä! Ihana! Onko sulla blogia tai jotain noista pienistö arjen mukavista jutuista?
Mä hehkutan myös itselleni mielessäni, että huomenna menenkin saunaan ja sitten otankin sen pyyhkeen, ai että.. :)
ap
Meillä ei luistimia, suksia ym anneta lahjaksi sen takia, että ne ostetaan vain vanhimmalle (ehkä jopa läytettynä, saatuna serkuilta) ja muut lapset käyttää niitä sit seuraavina talvina.
aika määrän on ap:kin saanut lapsena lahjoja :0 osittain tuo arvostamiskysymys on myös ihmisen luonnekysymys. Jotkut ei arvosta mitään, vaikka saisivat kuinka, toiset taas osaavat olla pienestäkink kiitollisia.
Niin, maalaisjärkeä ja omaa pedagogistakin päätäni (juu alalla minäkin) käyttämällä olen tullut samaan lopputulokseen, tosin mielestäni voi olla mahdollista jossakin vaiheessa yläkoulua, että sille omallekin koneelle tulee ns tarvetta, riippuen mm siitä kuinka paljon siellä sitten on kotitehtäviä joiden tekemisessä se oma kone on tarpeen mm tiedonhankinnan kannalta.
Tosin laitan varauksen sillekin, koska ei meidän tätä koko perheen yhteistä työhuoneessa olevaa tietokonetta käytetä niin paljoa etteikö poika voisi/saisi sen ääressä tietoa etsiä, tulostella tehtäviään ulos, ottaa kopioita jne.
-11-
[quote author="Vierailija" time="08.11.2013 klo 12:51"]
[quote author="Vierailija" time="08.11.2013 klo 12:43"]
Sen siitä saa kun lapsen puhelimenkin pitää olla Samsung Galaxy sg4zxotyaöp ja hintaa tarjouksessakin 600e ja tottakai kaikki maailman iPadit ja phonet ja omat henk.koht käyttöön tarkoitetut tietokoneet pitää myös olla!
Terv 6-luokkalaistaan tänäänkin kuunnellut "kun kavereilla on sekin". Luojan kiitos mukelo ei ihan tosissaan jutuissan ole, siis sillä tavalla että "miukumauku mulle kanssa" vaan todennut että olishan se kiva johon vastasin, jälleen kerran, että me ei lapsen eikä edes omaan puhelimeen yli 200e laiteta ja että oman henk.koht tietsikan saat ehkä sitten yläasteella.
[/quote]
Näin opettajan näkökulmasta.. Lapsella ei edes olisi hyvä olla omaa henk.koht. tietokonetta omassa huoneessa, koska vanhempien tulisi voida valvoa lapsen tietokoneen käyttöä.
Meillä on vanhemmilla kummallakin oma läppäri (miehellä työpaikan kautta) ja sitten yksi (miehen vanha), joka on koko perheen käytössä. Se on keittiön ja olohuoneen yhteydessä omalla pienellä tietokonepöydällä ja sen ääressä saa lapset surffata ja tehdä koulutehtävät. Minä käytän sitä, kun kokkaan ja tarvii katsoa reseptejä, yms. Mutta kone on siis yhteisissä tiloissa ja silmien alla.
Omat läppärit hankitaan vasta, kun lapsi siirtyy lukioon/ammatikouluun.
[/quote]
Nuo asiat lähtee kyllä perheen arvoista. Tuon huomaa kyllä myös eroperheen pienituloinen äiti. Se mikä on itsestä hieno lahja, ei lapsesta aina ole, koska hänen arvoihinsa vaikuttavat myös isän arvot, kavereiden arvot jne.
Itse oon kahden teinin kanssa viimeeksi joutunut tai oikeastaan päässyt arvokeskusteluun 17-vuotiaani (joka itse on aika pienestä lahjasta aidosti iloinen) joka teki ison käsityön itse antaakseen sen isälleen lahjaksi ja alkoi sitten empiä, jos se ei kelpaakaan... Joskus siis joutuu jopa isää opettamaan... Ei aina lapsia. Joku voi olla todella niin keskenkasvuinen 50-vuotiaana, että pahoittaa nuoren lahjanantajan mielen. Koska lahjasta helppo laskea, että sen kustannukset (ilman työtä) ovat vaatimattomat). Uskomatonta, eikö totta....
-tallu-
Heh, ei ole mitään blogia mulla. Nämä meidän arjen suuret ilot ovat oikeasti yleisen mittapuun mukaan niin ankeita, mitättömiä ja outoja, että keskityn olemaan vaan tällainen oman elämäni kummallinen onnenetsijä ja -löytäjä :)
Tottakai lapset tykkäävät myös niistä kalliista hienoista lahjoista, mutta liikuttavankin tasavertaisesti myös saamistaan villasukista, piirustuspaperista, serkun pahvista leikkaamasta ei-minkään-muotoisesta väritetystä "koristeesta", heijastimesta.. Joskus huvittaa, kun itsellekin tulee ihan sellainen olo, että tekee mieli tuupata lapsia leikkimään enemmän sillä upealla hittilelulla "kun se on niin hieno ja kallis", mutta yritän hillitä itseni ja antaa lasten ihastella juuri niitä kummallisia ja yllättäviäkin suosikkejaan. Kaikista lahjoista ovat osanneet olla tyytyväisiä ja kiitollisia. Kaverisynttäreillä olen törmännyt sellaisiinkin lapsiin, jotka eivät ole jaksaneet edes osallistua leikkiin, kun siinä on ollut palkinnoksi "vain heijastin" tai kynä. Se on mielestäni surullista, heidän kannaltaan.
-14
No meillä ei 3 lasta saa muullosin mitään kuin synttäreillä ja jouluna, kummasti ovat kaikkia lahjoja oppineet arvostamaan ja olemaan aidosti iloisia. Tuntuisi todella oudolta jos eivät arvostaisi. Naapurissa kylläkin asuu sellasia kakruja jotka ei arvosta mitään ja käyvät kehumassa miten hieno koti heillä on ym. Ja esittelemässä tavaroitaan. Olen jättänyt omaan arvoonsa ne jutut, en ole sanonut mitään, edes että ompa hieno tms. Itse en oo lahjaihminen ollenkaan, ostan vain omille ja läheisten tuttujen lapsille merkkipäivinä ja vaatimattomat lahjat, aikuisten lahjominen on mun mielestä ...... aika lapsellista. Panostamme perheen yhteiseen mukavaan aikaan, emme lahjoihin.
Meidän lapsi on 3-vuotiaasta ylöspäin jättänyt avaamatta pehmeät lahjat. Sen mielestä ainoat oikeat lahjat on leluja. Kiitetään kyllä lahjoista aina yhdessä ja kehun lahjoja kun lapsi niitä avaa. En tiedä mikä tuossa lapsessa nyt on mennyt vikaan.