Mieheni kuoli eilen, tuntuu että hajoan

Voimia sinulle. Vaikka se kuulostaa kliseeltä, niin aika ihan oikeasti auttaa. Hetki kerrallaan eteenpäin.

Maailmassa epäilemättä on satoja tuhansia ihmisiä tänäänkin siinä tilassa jota ap kuvasi. En kuitenkaan usko, että he oikeasti kirjoittelevat tilastaan mihinkään aaveepalstalle. Edes ne, joilla ei ole ketään läheisiä.

Ihan sairas ihminenhän tuo 2/4/6 on. Normaali ihminen ei kommentoisi noin vaikka pitäisikin aloitusta provona. Normaalille ihmiselle kun tulee mieleen että mitäs jos tää onkin totta.

AP:lle paljon voimia.

Minusta törkeää on provoilla tällaisilla asioilla palstalla.

Kun oikeasti läheinen on kuollut, tämä palsta on viimeisenä mielessä siinä tilanteessa.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 08:42"]

Minusta törkeää on provoilla tällaisilla asioilla palstalla.

Kun oikeasti läheinen on kuollut, tämä palsta on viimeisenä mielessä siinä tilanteessa.

[/quote]

22, ja sinähän sen toki tiedät! :( Itse selasin läpi telkkaria ja nettiä kun perheestä yksi kuoli. Älä mene sanomaan miten ihmiset toimii, jokaisella meillä on silloin ne päivät kulutettavana. Ja tavat vaihtelee.

Kiitos kannustavista ja asiallisista kommenteista. En tosiaan ole provo. Kirjoitin tänne vain siksi, että olen niin yksinäinen. Ei ole ketään muuta, tai toki on aikuiset lapseni mutta he eivät ole täällä. Me olimme mieheni kanssa sielunkumppaneita, ja hänen lähtönsä jätti valtavan tyhjyyden. En ymmärrä noita provo-kommentteja yhtään. Kuolema on vakava asia, enkä ikinä voisi sillä provottaa. Kun provottelu ei kuulu muutenkaan tapoihini.

Ap

20 ja 22, minä ainakin voisin kirjoittaa palstalle tuossa tilanteessa. Mitä siinä sitten pitäisi olla mielessä ja kenelle asiasta saisi puhua? Varmaan tosielämässäkin joku olisi minua lohduttanut, mutta sitten yöllä kun en takuulla saisi unta, voisin hyvinkin purkaa oloani ja ajatuksiani ihan vain jonnekin netin syövereihin, mahdollisimman anonyymiin paikkaan. Kuten nyt vaikka tänne.

On aikamoisen lapsellista pyrkiä oikeuttamaan provoilua tuollaisella selittelyllä. Seuraavaksi varmaan sanotte, että jos joku tällaisesta asiasta tänne kirjoittaa, niin on vain "ansainnut" tuollaiset törkyvastaukset. No ei kuulkaa ole. Kukaan ei ansaitse tuollaista kohtelua tilanteessa, jossa häneltä on läheinen kuollut (ja ilmeisesti vielä ennen aikojaan)!

Otan osaa, ap. Anna itsellesi aikaa olla sokissa ja kokea läpi kaikki tunteet, mitä ikinä satutkin tuntemaan. Et sinä tähän kuole, vaikka siltä voi tuntuakin. Keskity selviytymään päivä kerrallaan, tai tunti, tai kymmenen minuuttia kerrallaan, mikä nyt tuntuu mahdolliselta. Muista, että kymmenen vuoden kuluttua olet taas onnellinen ihminen ja kiitollinen elämästä! Jopa läheisen kuolemasta ihminen selviää.

Kuolema on todellakin vakava asia. Menetin nuorena ensin äidin ja sitten isän. Silloin ei ollut av:ta mutta jos olisi ollut, olisin pysynyt siitä kaukana suruajan. Nainen joka on menettänyt sielunkumppaninsa ei jankkaa siitä keskustelupalstalla. Tai sitten ei todellakaan ole muumit laaksossa.

Törkeetä ihmisen surun vähättelyä koko palsta. Ette ymmärrä ihmisen pahaa oloa lainkaan. Voimahali sinulle AP. Koita jaksaa näistä kaikista idioottien kommeneteista huolimatta !

Hei!

Sinun kannattaa liittyä Nuoriin Leskiin. Läytyy netistä, meillä on myös facebook ryhmä Nuoret lesket. Sieltä löytyy vertaistukea. Nimim. leskeksi jäänyt minäkin

Ja se on muuten niin, että kukaan toinen ei tiedä, miten kukakin suruun ja menetykseen suhtautuu. Kaikki ihmiset eivät toimi samalla tavalla.

Minulta kuoli pikkuveli ja koko maailma romahti. Tuntui, että en jaksa elää hetkeäkään. Hengittäminenkin tuntui työltä. Hetkeksi jopa oma perhe ja lapset menettivät merkityksensä, kun suru polki alleen kaiken muun. Se menetyksen tuska oli jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa, painavaa, kipeää ja käsittämätöntä. Ja silti, kun en yöllä saanut unta ja muu perhe nukkui, selasin nettiä... kuuntelin rakkaita biisejä youtubesta, luin vauvapalstaa ja vaikka kuinka monta muuta palstaa... jotain oli pakko tehdä, että pysyi järjissään. Kun itse on kokenut valtavan menetyksen, ymmärtää, että toisen reagointitapaa on ihan turha arvostella. Kun sitä ei tosiaan etukäteen voi varmaksi tietää edes omaa reaktiotaan samassa tilanteessa. On helppo sanoa, että "tekisin niin ja näin ja varmasti en ainakaan noin", mutta kun ei sitä oikeasti tiedä, ei ennen kuin löytää itsensä siitä tilanteesta...

Voimia, ap. Menetykseen ja suruun ei auta muu, kuin aika. Sekunti, minuutti ja tunti kerrallaan mennään eteenpäin. Muistot antavat voimaa ja jonain päivänä, ehkä vuoden tai kahden päästä, huomaat, että surun kanssa oppii elämään, koska on pakko.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 08:29"]

Maailmassa epäilemättä on satoja tuhansia ihmisiä tänäänkin siinä tilassa jota ap kuvasi. En kuitenkaan usko, että he oikeasti kirjoittelevat tilastaan mihinkään aaveepalstalle. Edes ne, joilla ei ole ketään läheisiä.

[/quote]

Miksi ei kirjoittaisi? Meinaan, että eikö sun mielestä ihminen voi olla netissä jos läheinen on kuollut? Yleensä ihminen pystyy surusta huolimatta istumaan, ajattelemaan ja vaikka kirjoittamaan nettiin.

Nämä jotka puhuvat ettei surevat tule palstalle eivät taida olla ikinä itse kokeneet lamaannuttavaa surua. Jotain tyhjänpäiväistä on pakko tehdä pysyäkseen järjissään.

Jos joskus, niin nyt ap:lla on oikeus hajota ja nähdä mustaa. Se on ensimmäinen vaihe ja kyllä se päättyy aikanaan, kun viha tulee.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 08:29"]

Maailmassa epäilemättä on satoja tuhansia ihmisiä tänäänkin siinä tilassa jota ap kuvasi. En kuitenkaan usko, että he oikeasti kirjoittelevat tilastaan mihinkään aaveepalstalle. Edes ne, joilla ei ole ketään läheisiä.

[/quote]

Minun mieheni kuoltua äkillisesti vietin monia, monia öitä palstaillen.

Se oli keino paeta tuskaa ja omia ajatuksiaan. Ja parhaina hetkinä se oli jakamistakin, oikeita kohtaamisia.

Sitä ei sitten koskaan voi sanoa, että miten suruun reagoidaan tai pitäisi reagoida. Shokissa toimii oudolla tavalla. Älkää asettako muotteja surulle!

Minä menetin muutama vuosi sitten yllättäin isäni. Äiti, aina tottunut pärjäämään ja isään tukeutunut, oli hädissään ja jotenkin häpeissään, että tarvitsi toisten apua ja tyrkytti auttajille rahaa ja ruokaa ja isän tavaroita (mistä kaikki kieltäytyivät), analysoi tilannetta ja hääräsi keittiössä, ennenkuin muutaman päivän kuluttua vasta lysähti, romahti ja reagoi suruun kunnon itkulla, minä en syönyt ja surffasin netissä, ennenkuin asia alkoi upota tajuntaan ja romahdin itse. Shokissa voi elää kuin olisi sotatilan hätätila ja selviytyy eteenpäin pelkän järjen ja adrenaliinin voimalla, ennenkuin pystyy antamaan tunteille vallan. Ja ne tunteet on musertavia... Siitä eteenpäin kuukausi oli täysin hämärää. Muistan ruumishuoneella ja hautaustoimistossa käynnin, mutten hautajaisia, ja parista kuukaudesta hautajaisten jälkeenkään en mitään muista.

Suru meni minulla, kuin olisi ollut vuoristoradassa tai eksyneenä merellä myrskyssä. Kipeän katkeraa, ja paljon muistoja, ja ottaa aikansa. Isän kuolema muutti elämän sekä minulta että äidiltä monin tavoin. Varsinkin nyt, kun huomaa, että äidillä alkaa muisti pätkiä...

otan osaa

Niin raivostuttaa aina nuo kommentit siitä, kuinka ei oikean kriisin tai surun hetkellä KUKAAN KOSKAAN tulisi av-palstalle.

Miksi ei tulisi?? Moni haluaa purkaa ajatuksiaan, muttei kaikille se ole luontaista tai mahdollista jonkun läsnä olevan henkilön kanssa. Kirjoittaminen ja anonyymi jakaminen on yksi helpoin ja tehokkain keino purkaa tilannetta nopeasti. 

Minäkin olen pahimmissa tilanteissa tullut tänne! Ja usein saanut lohtua ja tukea. 

Jokainen ihminen on erilainen ja tapoja purkaa surua ja sokkitilannetta on monia! Toinen lamaantuu ja itkee, toinen lähtee kauppaan ja alkaa valmistaa ruokaa, kolmas tahtoo soitella kaikki tutut läpi, neljäs tulee kirjoittamaan tutulle palstalle, viiden menee naapuriin, kuuden haluaa muuttaa sukulaisten luokse pariksi viikoksi...

EI KUKAAN voi sanoa, että joku muka tulisi tänne aidon asian kanssa. Raivostuttavaa tyhmyyttä. 

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 09:59"]

Ja se on muuten niin, että kukaan toinen ei tiedä, miten kukakin suruun ja menetykseen suhtautuu. Kaikki ihmiset eivät toimi samalla tavalla.

Minulta kuoli pikkuveli ja koko maailma romahti. Tuntui, että en jaksa elää hetkeäkään. Hengittäminenkin tuntui työltä. Hetkeksi jopa oma perhe ja lapset menettivät merkityksensä, kun suru polki alleen kaiken muun. Se menetyksen tuska oli jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa, painavaa, kipeää ja käsittämätöntä. Ja silti, kun en yöllä saanut unta ja muu perhe nukkui, selasin nettiä... kuuntelin rakkaita biisejä youtubesta, luin vauvapalstaa ja vaikka kuinka monta muuta palstaa... jotain oli pakko tehdä, että pysyi järjissään. Kun itse on kokenut valtavan menetyksen, ymmärtää, että toisen reagointitapaa on ihan turha arvostella. Kun sitä ei tosiaan etukäteen voi varmaksi tietää edes omaa reaktiotaan samassa tilanteessa. On helppo sanoa, että "tekisin niin ja näin ja varmasti en ainakaan noin", mutta kun ei sitä oikeasti tiedä, ei ennen kuin löytää itsensä siitä tilanteesta...

[/quote]

Se on totta. Kun äitini kuoli reilut kaksi vuotta sitten, käytin seuraavan yön kirjoittamalla edellisen päivän tapahtumat minuutti minuutilta eräälle ulkomaiselle nettiystävälleni. Kun sain kirjoittaa tarinani englanniksi, se auttoi minua tuskassani ja samalla itse pystyin ymmärtämään tapahtunutta. Enkä kuitenkaan olisi pystynyt nukkumaan, niin parempikin oli pysyä hereillä niin kauan, kunnes olin tarpeeksi uupunut sänkyyn. Lopetin meilin puoli viideltä aamulla ja jatkoin vielä netin selailua melkein kuuteen saakka. Sitten olin valmis petiin. Sillä tavalla selvisin siitä ensimmäisestä yöstä, joka olikin pahin. Seuraava kuukausi kului toiminnassa, kun piti järjestellä asioita, joten en paljon ehtinyt suremaan. Suru tuli vasta muistotilaisuuden jälkeen, mutta se oli vaimeampaa ja helpompi kohdata jo.

Kenelläkään ei ole oikeutta arvostella toisten tapaa surra. Vain itse tietää, miten parhaiten menetyksestään selviää.