mies aina töissä...

vaan ikävä kyllä en minäkään tiedä mitä tehdä. Itselläni on vasta 1 lapsi(8kk) ja kaikki kotityöt mutta silti välillä tuntuu että romahdan väsymykseen.Mies ilmoitti että koska saan olla kotona vaan niin hän Odottaa että on siistiä ja ruoka pöydässä. Jos väsymyksestä puhun niin miehen naama näyttää kysymysmerkiltä.." sullahan ei muuta ole kuin omaa aikaa" ..siis HÄh..mitä omaa aikaa se on kun korjaat toisen jälkiä ja hoidat lapsen.En ikinä uskonut että mun elämästä tulisi kotiorjan elämää..tai siltä nyt tuntuu.Raskausaikana mies vannoi ja vakuutti miten me YHDESSÄ hoidamme lasta..mutta hävettää oikein miehen puolesta myöntää ettei se tiedä edes mitä poika syö.

Nyt on tilanne mennyt jo niin huonoksi että toivon tuon ukkelin pysyvän poissa mahdollisimman paljon kun työmäärä tuplaantuu aina silloin kun sillä on vapaata.Innostuimpa mä tilittämään mutta tahdoin vain sanoa että ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin.

Samanlaisten asioiden kanssa minäkin juuri täällä painin... Meillä lapset 7-v ja 6kk. Meillä tosin mies on kotona töistä usein klo 16, joskus tulee vasta klo 20 jälkeen. Mutta joka päiväinen miehen rytmi on: töistä kotiin klo 16, on väsynyt ja syö ja nukkuu tunnin unet, herää n. klo 17.30, lähtee omiin harrastuksiinsa, tulee klo 20, ja käy suihkussa ja loppuilta meneekin istuessa.



Minun päivä taas on tiskikonetta, pyykkikonetta, ruuanlaittoa ja syöttämistä, ja muutenkin koko päivä lasten kanssa touhuamista. Minäkin kaipaisin sen pienen hetken, jolloin saisin itsekseni käydä vaikka kauppoja kiertelemässä, ilman lapsia kun saa rauhassa katsella ja kierrellä. Mutta ongelma on se, että kun mies on töissä tai harrastuksissaan, niin mulle ei jää aikaa omiin touhuihini, vaan päivät on yhtä rutiinia... Miehelle harrastus on henkireikä elämässään, saa nollata ajatuksensa, joten sen kyllä hälle suon, mutta nykyään tuntuu, että se vaan vie niin paljon aikaa elämässä, kun mun pitää " varata aika ensiviikon maanantaille" , jotta pääsen itse käymään kerran kuussa jossain ja mies kattoo lapsia sen ajan... Sit mies taas valittaa, että sinä se vaan tuhlaat koko ajan ja koko ajan pitää olla jotain ostamassa. Ei, pointti ei ole siinä, vaan siinä että haluan edes joskus omaa aikaa!



En osaa oikein neuvoja antaa, vain vertaistukea. Apua voisi ehkä pyytää Mannerheimin lastensuojeluliitolta, sieltä olisi mahdollista saada esim. hoitaja kotiin muutamaksi tunniksi.

täällä toinen " yksinhuoltaja" äiti, jonka mies lähes aina töissä.

Meillä on kolme lasta, nuorin 8kk, keskimmäinen 5v ja esikoinen 6v.

Mies on yrittäjä jonka päivät venyy ja venyy..saattaa mennä pari yötäkin ettei ehdi kotiin. viikonloput on vapaalla.



Tiesitkö että toisen lapsn syntymä on parisuhteen yksi pahimmista kriisi ajoista? Mä en tiennyt ennenkuin itse sen koimme. Meillä kahden ekan lapsen välillä on ikäeroa vaivaiset 1v3kk, joten aika silloin oli todella rankkaa! Mies töissä, kotiin tultuaan meni nukkumaan että jaksaa taas vetää seuraavana päivänä kellon ympäri töitä..Riideltiin lähes aina kaikesta, mä uuvuin ihan totaalisesti. Hoidin lapset, kodin ..kaiken, mies toi rahan kotiin.



Kun toinen muksu oli puolen vuoden ikäinen, niin kriisi oli taitekohdassa. Mä annoin vaihtoehdon, et joko työtahti muuttuu ja kotona olo lisääntyy tai mä lähden lasten kans. Helpommalla pääsisin kun ei tarvi olematonta odottaa ja saadaan lasten kans elellä niinkuin huvittaa. Ja olis ne omat viikonloput sit kun lapset olis miehellä. Ja tää tepsi ainakin mun mieheen! Punnittiin todenteolla meidän parisuhdetta ja elämää yhdessä, mies alkoi tulla siihen tulokseen et liian paljon hyviä asioita on menossa ihan väärille raiteille. Ja pikkuhiljaa elämä alkoi muuttua, jossain vaiheessa huomattiin et me ollaan löydetty ikäänkuin toisemme uudelleen:)



Nyt, mies on edelleen paljon poissa. Mutta se aika kun on kotona niin yrittää edes jollain tavalla olla osallisena kaikkeen. Hoitaa pienimmäisen aina kun mahdollista. Laittaa isommat muksut nukkumaan ja raivailee keittiötä..Tää ei olis tullu kuulonkaan sillon reil 5v sitten!



Vaikka yksin paljon olenkin, niin en tunne oloani väsyneeksi kun parisuhde on kunnossa ja tiedän et viikonloppusin saan hengähtää edes hiukan kun on toinen jakamassa tätä rumbaa. Isommista on tietty apua kovasti.



Onko sulla mahdollista käyttää hätäapuna isovanhempia? Vaikket omaa aikaa kaipaa, mut voisitko vaikka muutamaksi tunniksi viedä lapset jonnekin hoitoon ja vaikka nukkuisit?

Mulla elintärkeitä tuon kriisin aikaan olivat omat vanhemmat, jotka ottivat lapsia hoitoon.



Miehen kans kannattaa ottaa " nalkuttamaton" linja. Tiedän, vaikeeta on! Mut omasta kokemuksesta voin sanoa, et sillä et ainakaan asiaasi perille saa. Yritä puhua omista tunteista ,mutta ottaen miehen rankan työssäolonkin huomioon. Kerro miltä tuntuu, mikä on hyvää,mikä pahaa. Jos et saa miestäsi mukaan niin oletpa ainakin yrittänyt. Neuvolassa voit varmaan purkaa tuntojasi, voit soittaa jonnekin parisuhde neuvontaan...Me selvittiin ilman terapiaa, mut näin jälkikäteen se olis varmaan ollut aika hyvä paikka käydä purkamassa kaikenmaailman solmuja.



Toivon sulle voimia ja jaksamista.Yrittäkää puhua asioista ja saada yhteys toisiinne, ennenkuin olette liian solmussa kaikessa!



En tiedä saitko tästä mitään " irti" , tiedän ainakin miltä susta tuntuu! Ja kaikki sympatiani on sun puolella:) Voimia !!!!



äitykkä80

Mieheni on tehnyt matkatöitä jo kymmenen vuotta. Kakkosen synnytttyä ennenaikasena mies viiletti viikkojen reissussa Aasiassa ennekuin laskettuaika edes saavutettiin. jotenkin vain sitä jaksoi pyörittää 3 tunnin syöttövälejä yksin ympäri vuorokauden.



Kun kuopus syntyi talossa oli 2 alle 2 vuotiasta ja koululainen ja lopenuupunut äiti. eipä paljoa naurattanyt ei...

Välistä kiistellään kumpi meistä on väsyyneempi. Jos mies on viikonlopun kotona itse tetty toivoisin voivani levähtää raskaan viikon jälkeen, mutta mies kokee ihan samoin.



Omaa aika minulla on viimeisin parin vuoden aikana ollut muutoman kerran. Tämän kesän kohokohta oli kampaajareissu jolloin mukanani oli vain yksi lapsistamme. Omia harrastuksia ei ole ollut pariin vuoteen. Onneksi sekin aika vielä tulee kun saa mennä kutakuinkin miten lystää.. minun mittapuuni mukaan se on varmaan kerran kuussa jumppaan: ) Kovin suuria en haaveile.

vihjailut " olet kotona, joten sinulla on aikaa" siihen, kun yksi kaunis lauantaiaamu mulla paloi kerta kaikkiaan pinna. sanoin ovella kiitos, hei ja näkemiin ja palasin illalla takaisin. Hengissä selvisi kaikki. :) Paperille olin suunnilleen päivärytmin kirjoitellut ja ruoat varannut valmiiksi ja lupasin soittaa, jos on oikein kova hätä(lapsi oli1v). Tämän jälkeen hän joutui aina silloin tällöin olemaan lapsen kanssa töidenkin vuoksi kahdestaan päiviä ja se kyllä opetti kantapään kautta, että ei siinä omaa aikaa paljoa ole. Ja tämä tapahtui, kun oli vasta yksi lapsi. Kyllä siinä mies muuttui silmissä.



Nykyään mies tekee pitkää päivää yöhön asti ja rakentaa lisäksi, mutta pienetkin hetket on lapsille ja etenkin äidille tärkeitä. Esim. kauppareissu yksin oli kuopuksen syntymän jälkeen aika hienoa. Viikonloppuisin vuorottelemme esim. heräämisen kanssa. Eka kerran mies oli lasten kans päivän kolmisin nuoremman ollessa 6kk. Olen edelleen sitä mieltä, että jos lapsia osaa tehdä, niin kyllä niiden kanssa osaa myös olla. Ei me naiset mitään yleiskoneita olla, jos haluaa kaiken valmiiksi passattuna, niin menköön takaisin äidin helmoihin. :)

että minun mielestäni yksi raskaimmista asioista kotona ollessa ekan lapsen kans (ja miehen ollessa siellä töissä) oli aikuiskontaktien puute. Jos ei muita aikuisia ehdi nähdä ja jutella ihan oikeasti, niin kyllähän siinä pää hajoaa. Osaavatkohan miehet edes ajatella moista? Itse kuitenkaan töissä saavat kommunikoida aikuisten kanssa.

Mies lähti tänä aamuna töihin klo 4.30 ja tuli kotiin noin puoli tuntia sitten ja tämä on siis ihan normaali päivä. Välillä toki on kotona aiemminkin, mutta joskus voi mennä vieläkin myöhempään. On yrittäjä ja yrittäjillähän ei ole työaikaa. Ehkä rasittavinta tässä kuviossa on mielestäni se, että koskaan ei tiedä milloin mies lähtee ja milloin tulee. Päivissä ei ole miehen työnosalta minkäänlaista rytmiä. Harvoin esim. istumme yhtäaikaa ruokapöytään, mikä minusta olisi mukavaa varsinkin sitten kun lapsemme alkaa syödä samaa ruokaa kuin me. Meillä on siis yksi lapsi, kohta 5 kk. Välillä olen tosi väsyny tähän kaikkeen, yksin (tai siis lapsen kans) kotona olemiseen, pyykinpesuun, ruuanlaittoon, siivoomiseen ym. kotitöihin. Ja ihan ylipäätään siihen, että ei ole sitä aikuista juttuseuraa mistä joku jo mainitsikin.



Meidän lähipiirissä on monta perhettä joille on samanlainen tilanne. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Minä en vaan koskaan taida tottua tähän yksinolemiseen vaikka olenhan tämän tiennyt naimisiin mennessäni ja lapsia halutessani.. :) Yritän ymmärtää, koska jonkun on kuitenkin tienattava, jotta minä voin hoitaa lasta/lapsia (toivottavasti niitä meille lisää suodaan) kotona. Mies on onneksi tosi ihana ja jaksaa osallistua lapsenhoitoon vielä työpäivän jälkeenkin. Eikä odota, että koti olisi aina siisti ja ruoka pöydässä. Parempaa isää en lapselleni voisi toivoa, enkä parempaa miestä itselleni. Sen voimalla jaksan, vaikka päivät on välillä pitkiä. Jaksan uskoa että se meidän yhteinen aika tulee vielä joskus. Vaikeana hetkenä yritän ajatella, että meidän kaikkien hyväksi se mies siellä töissä raataa.



Sympatiarutistukset kaikille samassa tilanteessa oleville! Koitetaan äidit jaksaa, ei ne lapset kauan pieniä ole. Yritetään nauttia siitä ajasta kun vielä ovat! Voimia!!!



-elmiina-

olen itse ainakin ottanut tavaksi, että en PYYDÄ mieheltäni mitään. Miehethän toimii niin: kuinka monen mies pyytää lupaa saada lähteä harrastuksiinsa? Niinpä...ei kenenkään ;) Lenkkeily on hyvä harrastus. Miehen tullessa ovesta sisään mä vedän lenkkarit jalkaan ja lähden tunniksi ulos. Joskus juostaan kovaa ja joskus kuuntelen nepparit korvissa musiikkia. Johan virkistää...:) Ja jos siitä tulee sanomista, niin sitten tulee. Ennemmin kuuntelen sitä virkeänä. Lisäksi hyvin toimii myös valmiiksi buukatut tapaamiset, siis ihanmitävaan: lääkäri, parturi, ystävä, saliesittely jne. Ei kai kukaan mies aina voi kieltää toista lähtemästä?



Muu tukiverkosto toki myös kannattaa aktivoida. Apua voi saada naapurilta, saman ikäisten lasten vanhemmilta (puistossa saattaa olla tusina äitiä, joilla sama tilanne), MLL:stä ja jos on onnekas, niin lähellä asuvilta sukulaisilta. Sitä apua pitääkin sitten jo pyytää ja kannattaakin.



Lisäksi: kannattaisko puhua miehen kanssa myös syvemmin siitä, mitä hän menettää, jos ei vietä aikaa pienten lastensa kanssa. Moni mies tajuaa menetyksensä vasta, kun lapset on isoja. Onko työ sittenkään tärkeämpää? Voisiko työpäivät ehkä organisoida tehokkaammin ja töitä jakaa muillekin, jotta voisi tulla kotiin edes kerran viikossa aikaisemmin? Entä jos miehen tärkein tehtävä olisikin huolehtia vaimonsa jaksamisesta???

Esikoisen syntyessä mies teki töitä 70-80t/vk+ kävi ratsastamassa 4 kertaa viikossa. Esikoisemme oli varsin raskas vauva, syntyi 2 kk etuajassa, nukkui 3kk jälkeen 30min päikkäreitä ja itki käytännössä koko valveillaoloajan yli vuoden ikäiseksi. Lisäksi muutimme vauvan ollessa 2 kk uudelle paikkakunnalle, jossa ei ollut ainuttakaan tuttua. Isovanhemmat asuivat 350-550km päässä. Kaiken kukkuraksi vauva ei osannut syödä tuttipullosta, joten en olisi voinut edes jättää häntä pitkäksi aikaa hoitoon. Sanomattakin on selvää, ettei mieheni pitänyt päivääkään isyyslomaa. Mies kyllä periaatteessa hoiti vauvaa ihan mielellään, mutta hän ei vain ollut koskaan kotona. Vaikka kuinka yritin puhua asiasta, mies ei ymmärtänyt tilannettani. Vuosia myöhemmin hän on tunnustanut, ettei jaksanut olla kotona kun vauva huusi aina. Elämäni oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä ja hermot riekaleina. Koin olevani vanki kodissani. Apua ei kertakaikkiaan löytynyt mistään. Kaikkein vaikeimmaksi tilanteen koin vauvan ollessa 8kk. Oikeastaan on ihme, ettemme eronneet.



Menin töihin lapsen ollessa 1v3kk. Teen vuorotyötä, joten mies joutuu hoitamaan lasta 3-4 iltaa viikossa. Vasta hoitaessaan itsenäisesti lasta, hän on ruvennut ymmärtämään tilannettani. Odottaessamme toista lasta (kohta 4kk), sovimme uusista pelisäännöistä. Nykyään mies tekee lyhyempää päivää klo 5-17(18) ja ratsastaa vain kerran viikossa. Hän hoitaa etenkin esikoista (3v) iltaisin paljon. Kotityöt jäävät minulle, mutta se on ihan ok. Nyt pääsen käymään iltasella halutessani kaupassa ja pystyisin muutenkin ottamaan hieman omaa aikaa. Lisäksi olen pari kertaa myös saanut apuun kaupungin kodinhoitajan.



Toivottavasti pystytte puhumaan tilanteestanne. Yhdessä olette vauvan tehneet, yhdessä pitäisi kantaa vastuutakin perheestä. voimia sinulle.

Miehen poissaolo (joka on tietty pakollista, jos perheeseen halutaan jostain elantoa ja esim. asuntolainan maksuun rahaa), yksinäisyys, väsymys, aikuiskontaktien puute, itkuisuus, nyt-en-enää-jaksa-tunteet... Mutta sellaista se pienten lasten äitien ja vanhempien elämä monesti on... Vaikka toisin soisi olevan. Mutta juuri samaan aikaan ajoittuu asunnonhankinnat ym. joten ei oikein ole varaa vaatia miestä jättäämään työntekoakaan... Ja monessa työssä ei voi sanoa " ei" , jos haluaa töitä tehdä toistekin.



Koitetaan ymmärtää, millaisen vastuun miehetkin kantavat hankkiessaan perheelleen elannon. Mutta myös itseäänkannattaa ymmärtää, että on väsynyt... Ja jo " kohtalotovereiden" kuunteleminen helpottaa, en olekaan ainut, joka itkee väsymystään/yksinäisyyttään/elämän mielettömyyttä (onko tässä väsymyksessä ja raatamisessa ja sinnittelyssä päivä kerrallaan mitään järkeä). Noista tunteista ei monillekaan oikein uskalla edes puhua, kun pelkää ettei ymmärretä. Ja miehelle kun puhuu, puhuu niin paatoksella, että mies " puolustautuu" (ja samalla loukkaa) ja siis kokee, ettei mieskään ymmärrä. Mutta on myös miehellä rankkoja tilanteita, joita vaimo ei ymmärrä. Ja koskapa toista voikaan täysin ymmärtää...



Mutta.. jos vaan saatavilla, kaikki lastenhoitoapu kannattaa ottaa vastaan... Mutta sitäkään ei kaikilla ole saatavilla... Minullakin varsin harvoin, toisilla ei koskaan. Mutta jotenkin sitä vaan jaksaa. Kun saa hampaattoman hymyn, niin aurinko paistaa taas hetken!!! Tai tärisevin käsin tehdyn piirustuksen jossa on kirjoitettu äiti ja piirretty sydämiä... :-) Nii-in, muistellaanpa kaikkia niitä ihania pieniä iloja, joita pienet ihmiset elämäämme tuovat! Ja sitä miestä, joka on kuitenkin siellä jossakin meidän perheellemme leipää hankkimassa, ja edes sen 2h vuorokaudessa läsnä. Kaikilla kun ei ole miestä lainkaan...



Summersnow

Oli ihan pakko ottaa osaa tähän keskusteluun... Meillä on kaksi poikaa, 6v ja 1½v. Mieheni käy säännöllisessä päivätyössä ja silloin kun itse olin vielä kotona, hän tuli noin klo17 kotiin. Mutta, syötyään hän luki KAIKKI päivän lehdet ja sitten alkoi tietokoneen naputtaminen ja siinäpä se ilta menikin rattoisasti. Sitä kesti semmoiset 6kk ja sitten meni mulla hermot! Ja tempaisin irtioton - lähin viikonlopuksi reissuun ja jätin ukot kotiin. Eipä ole ukko sen koomin paljoa narissut ja on aika kiitettävästi osallistunut kotihommiin. :) Sanoikin hän, kun su-iltana kotiuduin, että huh huh, nyt hän ymmärtää, mitä on olla kotona lasten kanssa ja siinä sivussa pitäisi vielä kotiakin hoitaa...



Nyt olemme molemmat töissä ja arki rullaa suht ok. Irtiottoja otamme molemmat ja muutenkin yhdessä tehdään asioita ja mietitään kuvioita.



Tsemppiä kaikille ja koittakaahan saada ne siipat ymmärtämään!!!

niin se on vaan otettava äidin se oma aika, jotta mies tajuaa millaista on lasten ja kodinhoito samaan aikaan.



Asioista pitää puhua mutta se kannattaisi tehdä muualla kuin kotona kun lapset pyörivät jaloissa ja riita on jo valmiiksi roikkumassa ilmassa.

Silloin sain pientä lohdutusta siitä, oikeat yksinhuoltajat ovat YKSIN yötä päivää, kukaan ei KOSKAAN tule kotiin. Mutta silti ei kenenkään pidä hyväksyä tuommoista miehen huonoa, lapsellista, epäreilua ja vastuutonta käytöstä.



Minä sitoutan miestä kotitöihin antamalla vaihtoehtoja:

- käytkö kaupassa vai menetkö lasten kanssa ulos?

- teetkö ruokaa vai ripustatko pyykit?



Ehdollistan ja lupaan " parempaa" :

- jos tekisit nyt tätä ja tuota, niin minä hoidan lapset yöunille.





Lisäksi kun seksielämä on välillä hiipunut monestakin syystä ja mies on sitä vähän kärvistellyt, olen muistuttanut että parasta esileikkiä on se että minun ei tarvitse aina tehdä kaikkea yksin huushollissa.



Ja sitten kun mies tekee jotakin huushollihommia tai hoitaa lapsia, vähän voi kehua, mutta ei siitä mitään kunniamerkkiä tarvitse antaa. Sehän on vain sitä perhe-elämää.

...mutta meillä tilanne on kaaottinen etenkin siksi, että rakennetaan samaan aikaan... En voi syyttää miestäni pitkistä työpäivistä, sillä niistä saaduilla rahoilla rakennetaan ja eletään. Omaa aikaa ei tällä hetkellä ole myöskään miehelläni.



Silti, vaikka siis yksinäisyyteni ymmärränkin, olen joskus todella väsynyt ja jos nyt saisin päättää, ei rakentamista olisi ajoitettu samaan aikaan vauvan kanssa. Tosin miehen päätös tämä oli... Itse epäilin jaksamistani jo ennen projektia...



Olisi hyvä olla samanlaisessa tilanteessa olevia ystäviä, mutta minulla ainakin ystävä-äidit valittavat jos saavat vain (!) 3 kertaa viikossa a 1,5 h, ns. omaa aikaa esim. jumpalle. Meillä mies on lapsen hereilläoloajasta vain noin tunnin kotona töiltään (+remontti siihen päälle) ja öisin ja iltaisin lapsemme ei rauhoitu isän syliin, joten en voi saada omaa aikaa vauvan nukkuessakaan. Mihinkään baariin en kaipaa lainkaan, mutta vanhat harrastukset jne. olisi mukava saada takaisin elämäänsä edes osittain...



Arjen sankareita me äidit ollaan :) Pidetään lippu korkealla, sillä tienaahan tästä hommasta maailman parhaimman palkan - lapsen läsnäolon ja riemun jakamisen...