ei-toivottu raskaus -> keskenmeno -> vauvakuume

Olen onnellisesti naimisissa ihanan miehen kanssa toista vuotta. Itse olen opiskelija ja mieheni tyoelamassa ja useamman vuoden. Ollaan puhuttu lapsista ja sitta koska niita olisi mukava saada. Yhteinen suunnitelmamme on ollut etta ainakin odotetaan niin kauan, etta mina olen saanut opiskelut alta pois ja mieluiten vahan tyokokemusta. Ollaan molemmat viela nuoria ja mitaan vauvakuumetta ei olla oikeasti edes tosissaan podettu.

Tana syksyna kuitenkin kavi yllatys, ihmettelin kun menkat oli jo viikon myohassa, tein raskaustestin ja kaksi viivaa testissa oli shokki. Ollanhan me tastakin mahdollisuudesta joskus puhuttu ja aina tultu siihen paatokseen, etta jos nyt ehkaisysta huolimatta tulisin raskaaksi niin abortti ei olisi meille mikaan vaihtoehto. Vaikka tuo raskaus oli eka ihan kauhea paniikkitilanne niin jotenkin me kummatkin innostuttiin ajatuksesta. Tuntui uskomattomalta ajatella, etta meista tulee aiti ja isa. Vaikka mun opinnot on edelleen kesken niin heti alettiin miettia kaikkia vaihtoehtoja ja tultiin siihen tulokseen etta ihan hyvinhan me parjataan. Vaikka ihan hirveesti pelottikin, yhtakkia sita alkoi aivan odottamaan tata pienta ihmetta, niin mina kuin miehenikin.

Ensimmaiseen ultraan mentiin jannitynein mielin ja ultrattuaan hetken hoitaja sanoi, etta nayttaa silta etta sikio on menehtynyt viiko sitten ja sydamenlyonteja ei loydy. Eli keskenmeno. 

En ikina unohda sita hetkea, se oli taman astisen elamani kauhein hetki. Jannittynyt innostus muuttui suruksi. Miten sita voikaan kiintya vauvaan jo noin varhaisessa vaiheessa? 

Juuri kun olimme paasset yli ensijarkytyksesta ja kerettya innostua tulevasta lapsestamme, se otettiinkin meilta pois.

Olimme molemmat, niin mina kuin mieheni hyvin surullisia usean viikon ajan. Mina kaperryin kuoreeni, en osannut oikein ensiksi puhua asiasta. Me ei oltu kerrottu raskaudesta viela kenellekaan muulle joten vertaistukea tai ulkopuolista tukeakaan emme oikein osanneet hakea.

Vaikka joka paiva menetetty pieni enkelivauvamme on aina mielessani, alkaa jo tunnelin paasta nakya valoa. Elama alkaa taas voittaa :)

Ollaan puhuttu ja itketty miehen kanssa paljon...

Nyt pitais jatkaa elamaa normaalisti, mutta en vain voi. Joka paiva mietin vauvaa, miten haluaisin kokea raskauden uudelleen. Vaikka tiedan etta olisi jarkevaa nyt ensiksi kayda koulu loppuun kun sita on vain jaljella 1,5 vuotta. Mutta silti en millaan haluaisi odottaa paivakaan. Vauvakuume on vallannut mieleni aivan taysin. 

Onkohan tama vain jotain hormonaalista, etta kun sen raskauden kerran koki, vain hetken verran, sita pitaisi saada ehdoin tahdoin uudelleen? Olo tuntuu niin tyhjalta... :(