Te uraäidit, jotka saitte vahinkolapsen: miltä elämä maistuu?

Paljon riippuu myös lapsesta että muuttuuko elämä kertarysäyksellä vai hiljalleen kun lapsi oppii uusia taitoja :) Kyllä se elämä muuttuu, se on varmaa. Ainakaan omaa aikaa ei hirveästi ole ja univelkaakin todennäköisesti kertyy. Mutta itselleni nuo ovat olleet pikkuseikkoja siihen nähden miten ihanaa elämä lapsen kanssa on ollut.

t. toinen uraäiti ja nykyään kotiäiti 2-vuotiaalle uhmikselle :)

Olen vähän samassa tilanteessa ja 26-vuotias. Olen kyllä aina halunnut lapsia, mutta tämä nyt vähän yllätti... Pidän kyllä lapsen, mutta tulevaisuus mietityttää aika paljon. Minä taas tahtoisin nimenomaan vaihtaa epävarmalta alalta varmemmalle. Ehkä vaan heittäydyn tilanteeseen ja katson, mitä tästä tulee :)

Miksi pitäisi muuttaa mihinkään? Kyllä lapsi kasvaa pituutta ja ikää tulee lisää kaupungissakin kasvaessa. Tuosta duunijutusta miehesi on ihan oikeassa, jos nyt jaksat kitkutella nykyisessä työssäsi vielä 7kk (josta siitäkin voit osan olla vaikka keälomalla) niin voit lähteä sitten ihan rauhassa katselemaan sitä uutta uraa kun vauva on vaikka vuoden ikäinen. Tuo 7kk menee ihan kevyesti normitilanteessa työnhakuprosessiin, puhumattakaan tällä hetkellä. Eli jos nyt vasta olit ajatellut hakea uutta uraa, ei se sen nopeammin olisi onnistunut kuitenkaan.

Minä ja mieheni loimme kiihkeästi uraa. Meille oli päivän selvää, että lapsia ei tule. Meillä kun oli sikäli erikoinen tilanne, että tiesimme jo ennen tapaamistamme, että biologisen lapsen saaminen olisi lähes mahdotonta. Siis meille molemmille. Olimmekin jo hyväksyneet asian tahoillamme ja päätimme olla kahden aikuisen liitossa.

Uran kovassa nousukiidossa 32-vuotiaana aloin oireilla kummallisesti ja lopulta kuulin olevani raskaana. Alkuun vain ihmettelimme asiaa muutaman päivän.

Meille oli kuitenkin hyvin selvää, että tämä lapsi oli todella tarkoitettu meille.

Kaikki sujui yllättävän hyvin, sillä päätimme, että perheemme elää, kuten perheemme haluaa elää. Me emme varmaan ikinä hanki omakotitaloa ja koiraa, vaan asumme kantakaupungissa ja vaikka pidämme työnteosta, on meillä aikaa lapsille. Niin juuri lapsille, toinen yllätys syntyi 3-vuotta myöhemmin. Samaan aikaan kun mieheni perusti yrityksensä.

Meillä on nykyään 2 koululaista, ja hyvin onnellisessa kaupunkilaisperheessä.

Lapset ovat pikeminkin rentouttaneet meidän tekemisiä, kuin olleet esteenä uralle.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 15:10"]

Miksi pitäisi muuttaa mihinkään? Kyllä lapsi kasvaa pituutta ja ikää tulee lisää kaupungissakin kasvaessa. Tuosta duunijutusta miehesi on ihan oikeassa, jos nyt jaksat kitkutella nykyisessä työssäsi vielä 7kk (josta siitäkin voit osan olla vaikka keälomalla) niin voit lähteä sitten ihan rauhassa katselemaan sitä uutta uraa kun vauva on vaikka vuoden ikäinen. Tuo 7kk menee ihan kevyesti normitilanteessa työnhakuprosessiin, puhumattakaan tällä hetkellä. Eli jos nyt vasta olit ajatellut hakea uutta uraa, ei se sen nopeammin olisi onnistunut kuitenkaan.

[/quote]

Asumme yksiössä, joten viimeistään sitten pitää muuttaa kun lapsi alkaa tarvita vähänkin enemmän tilaa. Vauva ei varmaan vielä omaa huonetta tarvitse, mutta kyllä tämä asuntomme jossain vaiheessa käy ahtaaksi.

Ja mies on siis sitä mieltä, että mun ei pitäisi vaihtaa alaa ollenkaan. Se uusi kun olisi sellainen, jossa ei voi välttämättä laskea saavansa säännöllistä tuloa jatkuvasti. Tämä minua harmittaa tässä tilanteessa ehkä eniten. Olisin itse valmis luopumaan paljosta tuon uramahdollisuuden vuoksi. Nyt tuntuukin, että niistä asioista pitää luopua lapsen vuoksi, ja sen lisäksi vielä jäädä vanhaan työhön..

ap

Hieno ja rohkaiseva tarina, 5! Miten urasi nousukiidolle sitten kävi kun jäit äitiysvapaalle?

ap

Mä olen uraäiti, mutta tein lapseni kyllä ihan tarkoituksella. Lapsi on nyt 16, joten puhun vähän toisesta perspektiivistä.

Mitä on urasta tinkiminen? Minä en koskaan ole ollut kotiäitinä. Jaoimme vanhempainlomat lapsen isän eli puolisoni kanssa. Joskus piti aika lailla järjestellä, jos molemmilla vanhemmilla oli iltatöitä  samaan aikaan, mutta yleensä se ei ollut mikän suuri hankaluus. Miehelläni oli kuitenkin aika perinteiset työajat, itselläni tämä kokonaistyöaikasysteemi, jossa joskus tehdään pitkää päivää ja joskus vapaata on enemmän. Noin periaatteessa huomautan, että uralle, ainakin kaiilla sellaisilla aloilla, missä pitää käyttää älyä ja luovuutta tai ongelmanratkaisukykyä, on hyväksi pitää välillä sitä vapaatakin. Pitkät työpäivät vuoden ympäri eivät edistä uraasi, koska ne tekevät sinusta tyhmän. Joskus piti todeta töissä, että tuohon aikaan en pääse. Silloin vähän pelotti sanoa noin, mutta näin jälkikäteenajateltuna se oli johdon suuntaan juuri oikea viesti: se kertoi, että pidin itseäni tarpeeksi hyvänä vaatimaan omien työ- ja muiden tarpeideni huomiooimista. Tein samalla eleettömästi selväksi, että en ole pelkkä juoksutyttö, jota voi hyppyyttää milloin ja mihin vain.

Toki tulee hetkiä, jolloin ura etenee hitaammin syystä tai toisesta ja osa näistä hetkistä liittyy lapseen. Osa sitten johonkin niistä monista muista asioista, joita elämässä tulee vastaan. Toisaalta on myös niin, että mitä korkeammalla ja parempi ura sulla on, sitä enemmän sulla on pelivaraa ottaa vastaan ja järjestellä sekä omaa aikaasi että aputyövoimaa lasten ongelmissa, omien vanhempien sairastumisissa, onnettomuuksissa, sivuprojekteissa jne. Korkea ura ei välttämättä sido enempää kuin tavistyöura, vaan se tarjoaa mahdollisuuksia joustoon. Tmä on yksi syy, miksi olisin miehesi kanssa hyvin eri mieltä siitä, kannattaako "turvallisuuden" takia jäädä työhön, joka ei palkitse. Epävarmuus on toki epävarmaa, mutta sen joustavuudessa on hyviäkin puolia.

Uraa voi siis tehdä lapsen kanssakin. Toki silloin pitää erottaa tärkeät asiat merkityksettömistä.

Mitä sitten on "elämästä tinkiminen"? Kyllä elämä muuttuu, jos jos sulla on koliikkivauva, kuten mulla, voin kertoa, että muutos ei kaikin ajoin tunnu positiiviselta. Toisaalta on siinä silti hyviäkin puolia. Osan sekä ihanista että epämiellyttävistä asioista vaihtaa toisiin, ihaniin ja epämiellyttäviin. Nyt kun mun lapsi on muuttanut pois opiskelemaan, mulla on sitä hirveä ikävä -siitä huolimatta, että on se hieno ura ja siitä koko ajan saatava tyydytys.

Elämä muuten muuttuu totaalisesti joka tapauksessa. Et sinä sitä voi estää, vaikka yrittäisit. Minusta on hienoa, että se muuttuu, ei pääse tylsistymään, tulee uusia haasteita. Älä sinäkään ainakaan jää pelkäämään muutosta, se on varmin tapa pilata sekä uransa että elämänsä.

5 jatkaa:

Palasin töihin, kun lapsi oli alle vuoden. Meillä oli loistava hoitaja, mutta huomasin, että minä itse aloin himmailla urani kanssa. Mielestäni lapsi oli liian pieni hoitoon. Vaihdoin työpaikkaa kun lapsi oli alle 2v, ja pidin välissä lomaa. Uudessa paikassa tulinkin pian raskaaksi. Maltoin olla kotona 1,5- vuotta ja sen jälkeen tein töitä ja opiskelinkin lisää.

Olemme miehen kanssa huomanneet, että emme voi hyvin, ellemme luo molemmat uraa, joten äitiyslomien jälkeen, olen jatkanut samalla meiningillä, mutta en yhtä ryppyotsaisesti. Nyt jo ymmärrän, ettei kukaan ole korvaamaton.