Lue keskustelun säännöt.
Suurikävä lapsuudessa menettämääni siskoa
11.09.2020 |
Osaako joku sanoa mistä johtuu?
Olen 30 ja yhtäkkiä siskoikävä on tullut todella raskaana kuormana päälle. Tapahtumasta on kohta 20 vuotta.
Ikävä on niin suuri, että se kulkee mukana joka paikkaan ja itkettää. On ihan konkreettinen ikävää. Tuntuu, että minussa oleva lapsi on aivan rikki. Tuntuu ettei happe riitä.
Kommentit (12)
Tuntuu että menetin ison osan hiljaista itseäni siskon myötä. En ikinä palannut takaisin. Jäi vain se näkyvä osa.
Nyt tekee mieli perua viikonloppumenot, kuunnella pianomusiikkia ja vaan itkeä suru pois. Olen itkenyt kohta kuukauden, joka päivä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävöin lapsuutta kun aikuisuus on niin paskaa ja rikkovaa. Ehkä teet samaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että menetin ison osan hiljaista itseäni siskon myötä. En ikinä palannut takaisin. Jäi vain se näkyvä osa.
Nyt tekee mieli perua viikonloppumenot, kuunnella pianomusiikkia ja vaan itkeä suru pois. Olen itkenyt kohta kuukauden, joka päivä.
Ap
Voit ihan hyvin tehdä niin. Ei suru ole sellainen asia, joka katoaa elämästä, kun menettää jonkun tosi läheisen.
Otan osaa suruusi. Kuoliko siskosi tähän vuoden aikaan?
Onko elämässäsi tapahtunut jokin muutos, vaikka olisi positiivinenkin? Muutto, työpaikka, raskaus, lapsen syntymä yms? Nuo laukaisevat monesti surematta jääneet surut.
Ylipäätänsä moni käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan kolmen kympin pintaan. Oma identiteetti ja persoona on jossain määrin jo löytynyt. Lapsuuden kokemuksia ja esim. vanhempien sekä opettajien toimintaa voi katsoa ulkoa päin. Niistä moni löytää asioita, joita aikuiset olisivat voineet tehdä toisinkin. Huomattiinko sinun surusi? Menetitkö siskosi kuollessa myös iloiset vanhempasi? Saitko puhua surustasi ihan milloin halusit?
Onko sinulla nyt lapsi( tai toiveissa lapsi), ja suret nyt sitä, että lapsellasi ei ole tätiä, et voi pyytää siskoasi kummiksi, lapsesi ei saa serkkuja siskoltasi? Joudut yksin ( ellei ole muita sisaruksia) hoitamaan vanhat ja vanhenevat vanhempasi, yksin kohtaamaan heidänkin kuoleman. Sinulla ei ole ketään, jonka kanssa muistella lapsuuttasi. Tässä on joitain ajatuksia ja suruja, joita minulla on, vaikka sisarukseni kuoli meidän molempien ollessa aikuisia.
Nykyinen tutkimus osoittaa, että suru on kokemus, joka muuttaa meitä. Se ei ole vain jotain, joka on surtava pois tai tehtävä surutyötä. Suru voi myös tulla aaltojen lailla edestakaisin. Välillä tulee suuri aalto, välillä on tyyntä.
Ehkä sinulla on nyt vasta aikuisena kyky surra ja käsitellä suruasi, ja siksi se vyöryy päälle nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä nyt on surun aika jos et sitä saanut silloin käsiteltyä. Anna sen tulla. Olen pahoillani puolestasi.
Ikävä kuulla ap. Onko sulla ketään jolle voisit puhua ja purkaa tunteitasi kasvotusten? Iso hali sinne ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jouduin väkivaltarikoksen uhriksi vuosi sitten, voi olla että siksi syksy on tänä vuonna näin piinaava. Sisko menehtyi keväällä, olen aina inhonnut kevättä ja rakastanut syksyä. Nyt syksy tuntuu musertavalta. Tekisi mieli vaan olla kotona. Samalla on kaipuu entiseen minään, syysmetsiin, kahviloihin ja kulttuurijuttuihin. En vaan saa mistään iloa, ehkä musiikista kotona ollessa vähän.
Mietin miltä sisko näyttäisi. Todella paljon mietin mitä teimme yhdessä, ja millainen minut koossa pitävä persoona hävisi. Olin se hulivili ja hän järkevä mutta mielikuvituksellinen. Maailma hänen kanssaan tuntui jaetulta sadulta. Haluaisin sinne maailmaan takaisin, se kuoli siskon mukana.
Ap
Menneisyyden asiat jotenkin vyöryi päälle kun olin 30-35. Jo käsitellyiksi luulemani asiat tulivat takaisin ja painoivat hirvittävästi. Mikähän biologinen idea tällaisessa surussa on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyden asiat jotenkin vyöryi päälle kun olin 30-35. Jo käsitellyiksi luulemani asiat tulivat takaisin ja painoivat hirvittävästi. Mikähän biologinen idea tällaisessa surussa on?
Siltä tosiaan tuntuu.
Lisäksi tilanteet nostaa muistoja hyvin varhaisiltakin lapsuusvuosilta. Nekin ahdistaa, kun en sitten kokokuvaa muista, lähinnä miljöön ja oman tunteen. Välillä oma tunne on ollut hämmentynyt, ja yritän muistaa miksi olin kokenut hämmennystä paikassa x.
Noh, lohduttavaa jos on niin sanottu normaali reaktio.
💗
Ap
Tuli kyyneleet silmiin kun luin tätä. Voitko puhua asiasta vanhempiesi tai jonkun läheisesi kanssa ja jakaa muistoja siskostasi? Jos siitä olisi edes vähän lohtua.
Olisinpa minäkin menettänyt.