Lue keskustelun säännöt.
Pahoitatteko te koskaan mieltänne murrosikäisten lastenne sanomisten vuoksi?
25.10.2013 |
Ei mitään isoa ole tapahtunut ja juu olen väsynyt ja ahdistunut muutenkin, meni työpaikka alta ja alkaa tämä kotona kökkiminen käydä mielen päälle.
Anyway, tuolla 12v pojalla on murrosikä kunnolla päällä, näkyy fyysisesti ja kuuluu verbaalisesti. Saa päivittäin jotain hormonihepuloita jolloin mikään eikä kukaan säästy ja jeesus sitä paatoksen määrää.
Se nyt on selvä että olen ragemamma ja tiukkis ja ettei minusta kukaan tykkää, nyt sain kuulla etten ole edes kiva kuten kavereiden äidit jotka ei varmaan osaa edes ragettaa.
Tuli vaan jotenkin paha mieli nyt, tulin tänne koneelle nielemään oloni ja palan kurkusta.
Kommentit (20)
No en tietenkään. Minusta he saavat kunnon vastuksen jos haluavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä, mä kun olen kuulemma mielisairas v*un ämmä joka pilaa hänen elämänsä jne. jne. Tottahan sekin toki on että mulla on mt-ongelmia, mutta siitä elämän pilaamisesta esim. yhdellä pakollisella mökkireissulla tms. olen hiukan eri mieltä...
Pahoitan useinkin mieleni. Itkenkin silloin tällöin. Mutta kuuluu asiaan. T. Vitun vammane
Kyllä pahoitan, mutta en noista suorista haukkumisista, mitä ap kuvaa. Eikä niitä paljon olekaan, lapseni ei ole erityisen kova haukkumaan. Pahoitan mieleni pikemminkin ilmeistä ja eleistä, joilla 15-vuotias kuittaa kaikki parhaani yrittävät neuvoni ja puheeni ja vaatimukseni joksikin, mitä ei kannata edes vaivautua kuuntelemaan.
Tietenkin pahoitan silloin kun ne sanomiset on liian törkeää haistattelua ja väitöksiä. Haistatan tietenkin takaisin ja on totta että meillä on välillä aika kamala huutomyrsky ollut kotona. Nykyään tappelua on paljon vähemmän kun kaikki eivät enää asu kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä pahoitan, ihminenhän minäkin olen. Vaikka kuinka äyskähtely ja muu kuuluu asiaan ja olin itsekin aika kamala murrosikäinen, niin silti välillä pahoitan mieleni.
Ohis, mutta onko olemassa mitään typerämpää teinisanaa kuin nuo "rage"-väännökset? Jos minulla olisi murrosikäinen lapsi, joka rupeaisi vinkumaan että minä "ragetan" hänelle, niin aivan taatusti nauraisin päin naamaa.
"Ragettaa"... ei hitto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, meillä huumori pelaa puolin ja toisin. Jos murkuilla joskus menee yli, ilmoitan suorasanaisesti että hyvän maun raja ylitetty. Murrosikäisten kanssa on mukavaa. Tosin mitään noin epäkohteliasta eivät suustaan päästelekään kuin "vitun ämmä" tms. Meillä on aina puhuttu/keskusteltu ja puhutaan edelleen; joskus aamuyhden aikaan vielä keitellään teetä ja puidaan jotain koulussa tai kavereiden kanssa sattuneita juttuja jotka painavat nuoren mieltä. Pojat 17 ja 14.
En pahoita mieltäni, vaikka teinin suusta kuuluukin välillä, että näytän hirveältä ,minulla on hirveät vaatteet, olen ihan kamala jne. Pahin taitaa olla jo takana, koska yhtenä päivänä tyttö totesi, että hän aina ajatteli, että minä olen ihan hirveä, mutta todellisuudessa hän se taisikin olla..Takana siis kaikkea mahdollista koulupinnauksessa ja alkonkäytöstä alkaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi ne pahemmat teinit ovat jo aikuisia. Nyt teininä meidän iltatähti, joka on luonteeltaan varsin erilainen. Ei ole koskaan sanonut mitään pahaa minulle tai isälleen. Vanhempi tyttö sanoi esim. kerran suututtuaan, että" ei ihme, ettei iskä susta tykkää, kun sul on noin kauhee kaksoisleuka ja oot läski". Sitä en kyllä unohda koskaan.
[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 18:05"]
Vanhempi tyttö sanoi esim. kerran suututtuaan, että" ei ihme, ettei iskä susta tykkää, kun sul on noin kauhee kaksoisleuka ja oot läski". Sitä en kyllä unohda koskaan.
[/quote]
Totaalirepeäminen! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, sait todellakin lapseltasi kuulla suuren kohteliaisuuden! Mikä vanhempi se sellainen on, joka ei ikinä "ragee"?
Mun lapset sanoo mua natsimutsiksi, mä olen ylpeä tästä liikanimestä, vaikka en natsiliikettä millään muotoa kannatakaan ;-)
En ikinä loukkaannu lasteni sanomisista. Hei eivät mene kiukutteluissaan ikinä henkilökohtaisuuksiin. Toistaiseksi. Lapset 15- ja 14- vuotiaat.
[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 18:09"]
[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 18:05"]
Vanhempi tyttö sanoi esim. kerran suututtuaan, että" ei ihme, ettei iskä susta tykkää, kun sul on noin kauhee kaksoisleuka ja oot läski". Sitä en kyllä unohda koskaan.
[/quote]
Totaalirepeäminen! :D
[/quote]
Miksi? T: lainattu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pahoita mieltäni. Tuo kaikki kuuluu ikään, ja pidän hyvänä asiana, että lapsi tietää, että hän uskaltaa ladella minulle mitä vain ja silti rakastan häntä.
Enemmän takerrun sellaiseen, kun hän kuvittelee välillä, että koti on hänen täysihoitolansa eikä hänen kuulu osallistua kotitöihin.
Ei mun lapset ole koskaan sanoneet mitään sellaista, mistä olisi ollut syytä pahoittaa mieensä. Mulla on nyt kolme aikuista lasta, yksi teini ja yksi esiteini. Mun mielestä elämä teinien kanssa on hauskaa.
Tästä aiheesta tulee mieleen yläasteaikojeni opettajat.
Kulkemassa räkäisessä pihassa välituntivalvojana pää painuksissa. Papukaijana luokalle, jossa kukaan ei ole kiinnostunut aiheesta ja kaikilla on kiire ulos tai kotiin. Kestämässä huutelua ja lisänimiä, joissa ei ole hippuakaan hyväntahtoisuutta. Todistamassa vuodesta toiseen ihmisen kehitysvaihetta jossa osataan jo etsiä muista ihmisistä vikoja aikuisten tavoin, muttei olla vielä riittävän "tunneälyisiä" siihen että tehtäisiin se salaa selän takana.
Tässä on sellainen työ, jota en todellakaan tekisi koskaan mistään hinnasta.
Toisinaan pahoitan. Koska minä ja lapseni tuntee minut läpikotaisin, tietää hän toki mistä naruista vetää, jotta saa minua ärsytettyä ja loukattua. Joskus jaksan muistaa olla välittämättä, mutta välillä on päiviä/ hetkiä jolloin en.
[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 18:18"]
En pahoita mieltäni. Tuo kaikki kuuluu ikään, ja pidän hyvänä asiana, että lapsi tietää, että hän uskaltaa ladella minulle mitä vain ja silti rakastan häntä.
[/quote]
En ymmärrä, miten tuo kuuluu ikään. Minulla ei kuulunut ikään, veljelläni ei kuulunut ikään, ja läheisillä yläaste- ja lukiokavereillani 90-luvulla ei kuulunut ikään. Ja jos tutkitaan historiaa vuosisatoja ja jopa -tuhansia taaksepäin, ei ole todellakaan "kuulunut ikään" haistatella vanhemmilleen ja kirkua "v*ttu mä vihaan sua, kuolisit pois".
Ei se ole ikäkysymys, vaan puhtaasti personaallisuus- ja kasvatuskysymys. Ja ajan henki toki.
Harvoin pahoitan, joskus kyllä osuu ja uppoaa. Jos eivät tuntisi minua niin hyvin, niin eivät edes onnistuisi loukkaamaan. Onneksi on harvoin näitä hetkiä.
Jos nuorempi suuttuessaan laukoo, vihaan sua, tai oot pahempi kuin kavereiden äidit, niin en loukkaannu. Ei se sitä tarkoita. Kuin sillä sekunnilla, eli ei mitään painoarvoa siinä. Mutta, jos se tuo esiin jotain, mikä on mulle tärkeää, vaikeaa, haastavaa ja siitä kuittaa, niin kyllä, kyllä se loukkaa. Pitää kadota hetkeksi, itkahtaa ja niellä... Olen sellaisesta sanonut, ja olen sellaisen päätteksi saanut anteeksi pyynnön, mutta joskus on tilanne vaan jäänyt auki... ei se kivaa ole.
Mutta nämä murkut, teinit, ovat minun omia, rakastan niitä ja koetan tehdä parhaani niin hyvin kuin mahdollista, tai edes jotain sinne päin.
Rakastan heitä, niin hekin minua, mutta välillä vihaavat mua, ja niin mäkin heitä.
En noin pienestä loukkaantuisi, faktaahan se lapsi siellä heitti :)
Otahan vähän rennommin.