Uhmaikäiset – perheen totaalikieltäytyjät

Uhmaikä alkaa riivata ihmistä noin kahden vuoden iässä ja helpottaa yleensä viimeistään viisivuotiaana. Väliin mahtuvina vuosina koetellaan vanhempien pitkämielisyyttä loputtomilta tuntuvina kertoina. Lapsi uhmaa, koska ei muuta voi.

– Se on tärkeä vaihe lapsen kehitystä. Silloin hän oppii tuomaan esiin omia tunteitaan ja tarpeitaan. Samalla lapsi oppii myös ymmärtämään omien taitojensa rajallisuutta ja testaa vanhemman kykyä ottaa ohjat käsiin, tiivistää psykologi Noora Kumpulainen Tyksin lastenpsykiatrian osastolta.

Volyymi sinkoaa tappiin sillä sekunnilla, kun hänen tahtonsa ei tapahdu. Ääni on kimeä. Sirkkelimäinen huuto vihloo korvia tauotta, kun puen häntä. Yritän selittää, että muut nukkuvat, yritetäänkö olla hiljaa? Harmituksen aihe vaihtuu lennosta. Mekko! Hän haluaa pukea mekon, ei sukkahousuja. Edes hameen?

Kerron, että hametta ei voi laittaa villahaalarin alle: olemmehan lähdössä puistoon. Menen viimeistelemään aamupalaa. Tyttäreni jää sohvalle rääkymään ja repimään uhmakkaasti sukkahousuja. Laitan puurot lautasille ja pyydän jälkikasvua pöytään.

Tärisevä ja kiljuva mytty olohuoneen lattialla valittaa sydäntä särkevästi, ettei pysty kävelemään. Kannan hänet.

On hyvä muistaa, että lapsen kiukkuun on aina jokin syy, vaikka harmin aihe aikuisesta tuntuisi kuinka hassulta. Aikuisen kiire voi pahentaa konfliktia. Kaikkea ei tarvitse kieltää, ja taistelut kannattaa valita viisaasti.

– Lapsen pitäisi saada tuntea mitä hän tuntee. Niin, että aikuinen on läsnä ja auttaa hankalien tunteiden kanssa. Pahantekoja ei pidä sallia kiukuttelevaltakaan lapselta, Kumpulainen sanoo.

Lapset ovat jo vauvasta asti omanlaisiaan, ja uhmaiän räiskyvyydessä on suuria eroja. Erityisen sopeutuvan lapsen kohdalla vanhempi voi jopa joutua miettimään, kuinka lapsi pääsisi harjoittelemaan oman tahdon kanssa pelaamista.

– Temperamenttierot ovat henkilökohtaisia ominaisuuksia, joille ei mitään voi, Kumpulainen muistuttaa.

Kaadan lapsille mehua. Seuraava sota syttyy, koska isosisko sai ensin. Onneksi kuusivuotias on ohittanut uhmaikänsä ja suhtautuu pienemmän vaikeuksiin ystävällisen tyynesti. Nelivuotias ei pääse mehuasiasta yli.

– Mä halusin me-hu-hu-hua eka-aa-aaks, hän nyyhkii.

Asiaa ei voi korjata eikä puuroa syödä. Pikkuveli herää huutoon, samoin vuorotyötä tekevä isä. Uhmaikäinen paukuttaa kostoksi lusikkaa pöytään. Kiellän tämän, ettei pöytään jäisi jälkiä. Hän alkaa hakata käsillään pöytää.

– Kuka satutti mun sormia, tyttö parkuu säälittävästi hakattuaan liian kovaa ja päättää seuraavaksi kostaa pöydälle hirmuinen suuttumus pienillä kasvoillaan.

Kiukku tulee siitä, että lapsi kokee, että häntä määräillään – vaikka juuri sitä hän kaipaakin. Uhmaikä nimittäin liittyy myös turvallisuuden ja turvattomuuden tunteisiin. Jos aikuinen myötäilee lasta niin, että päätäntävalta siirtyy lapselle, ongelmat siirtyvät tulevaan.

– Jos lapsi kiukuttelee pukemisesta, ja aikuinen antaa hänen lähteä ulos ilman hanskoja, lapsi huomaa kyllä ulkona, että on kylmä. Hän sai päättää liian suuresta asiasta, ja se luo turvattomuuden tunnetta, Kumpulainen kuvailee.

Rajat luovat siis lapselle raamit, joihin hän nautiskellen asettuu. Kitinästä huolimatta.

Tyynnytän ja lohdutan. Katson kelloa. Hän on ollut hereillä 20 minuuttia. Mielessäni käväisee alistunut ajatus tyttösen hampaiden pesusta ja lukuisten ulkovaatteiden pukemisesta.

Mutta parin minuutin päästä hän ojentaa tyhjää puurolautastaan kohti hymy kasvoillaan. Päivämme voi alkaa.

TS–KATJA IHATSU

Mutta parin minuutin päästä hän ojentaa tyhjää puurolautastaan kohti hymy kasvoillaan. Päivämme voi alkaa.

Niimpä.

Meidän tytöllä uhmaikä alkoi 2 vuotiaana ja alkaa nyt jo loppua pikkuhiljaa , ikää 17v. Millä sitä oikein osaakaan elää ilman jokapäiväistä taistoa, olen tässä vuosien mittaan opetellut sellaisen asenteen , että taistelusta ja voitosta puitää osata nauttia ja häviöt hyväksyä tyynesti. Kaikkeen tottuu.

up.