Mä olen niin yksinäinen!

Asun pienessä kylässä, jossa on "pieni piiri pyörii" meininki. Ihmiset on tosi ystävällisiä, kun nähdään ja selän takana puhutaan paskaa niin paljon kuin keritään. Ja tuota tehdään ihan kaikille, niille ns. parhaille kavereillekin. Mä olen ystävystynyt monen kanssa, mutta mun psyyke ei kestä sitä negatiivisuutta ja sitä, että aina haetaan ihmisistä ensimmäiseksi jotain pahaa. Mä alan itse voimaan tosi pahoin ja huomaan olevani pahalla päällä sellaisten ihmisten seurassa. Kaiken lisäksi koko ajan pitää olla varuillaan mitä sanoo, ettei itse aiheuta jotain typerää juorua itsestä, joka tietysti paisuu kuin pullataikina ajan kanssa.

Mulla on aivan ihana anoppi täällä, mutta nyt kun olen tutustunut häneen oikein kunnolla, niin olen huomannut, että hän on aivan samanlainen kuin muut. Ulospäin annetaan kuva, että helvetin hienosti menee ja sitä korostetaan juttelemalla miten huonosti jollain muulla menee. Ja auta armias, jos joku ostaa uuden talon tai auton, niin sehän on aivan maailmanloppu. Eihän kenelläkään saisi oikeasti mennä hyvin.

Mä olen pikkuhiljaa saanut nostettua itseni kaiken juoruilun yläpuolelle ja luopunut kaikista "ystävistäni" ja olen äärimmäisen yksinäinen nykyään. En tajua miksi mä en löydä ketään hyvää tyyppiä, jota ei kiinnosta käykö naapurin esko sossussa vai ei tai mistä naapurin ulla on saanut rahaa iphoneen.