Meillä on haastava elämäntilanne, mutta anoppia

Kyllä se vaan on niin, että suurten ikäluokkien ihmisiä (mummuja vaareja) ei kiinnosta omat lapset tai lapsenlapset. Heillä niin kiire eläkepäivien viettämisessä että ei niitä näy. Itse kyllä aikanaan tyrkkäsivät meidät sota-ajan vanhemmilleen hoitoon. Ne isoisovanhemmat kun eivät kieltäytyäkkään osanneet. Kuului tapaan katsoa lapsenlapsien perään, auttaa siinä lypsämisien välissä :)

Toista se on nykyään :))

Tämän päivän eläkkeelle jäävät harrastaa ja harrastaa, matkustelee ja tutkiskelee. No sehän on siis vain hienoa!? Kiva että on kultturellejä ja avarakatseisia maailmankansalaisia mummeina ja ukkeina. Iloa niistä vain ei ole lapsen lapsilleen kuin korttien merkeissä.

No olipas ruikutussävyinen, mutta niin se realismi välillä on.

Niin ja vielä piti lisätä: kyllä nää kämppä asiat on nykyään niin pers...tä. Ennen oli tonteilla kokoa, kämpät suhteessa halpoja. Tänään saat maksaa hunajaa yhestä kärpäsen pask...an kokosesta tontista ja maksella tulevalla perinnöllä sitä remontoitavaa lahoa/mätää rintsukka taloa. Kyllä Helsingissä kelpaa. Poiskaan en kyllä lähde. Kyllä se olis vielä surkeempaa maksella ja elellä jossain juupajoella, ilman työtä ja ystäviä.

Näinhän tämä yleensä menee; miehen vanhemmat on kauheita, kun eivät soita ja kysele kuulumisia. Mutta kun joutuu itse pitämään yhteyttä omiin vanhempiin, niin ei haittaa, niistähän on vain iloa..

[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 23:32"]

.., pitääkin soittaa omille vanhemmille,iloita heistä ja muista, jotka meillä vielä on. ap

[/quote]

Sen verran raskasta ollut oma elämä, että taatusti olen itsekäs mummoiässä. Toinen lapsistamme on kehitysvammainen ja toinen poika tietää jo nyt rtten jaksa enää hoidella kenenkään lapsia, kun omani on aikuisia. Eipä olla mekään apua saatu ja enpä aio sitä antaa itsekkään koska en tule jaksamaan. Moni eläkeläinen on oman suonsa rämpinyt ja nyt haluaa vain levätä.

Ymmärrän sinua ap. Olen mies ja oma äitini on auttamaan pyrkivä vanhus. Isäni onkin jo kuollut. Lapsia ei äitini jaksa pitää luonaan, kun hänellä on monenlaista sairautta, eikä hän kykene enää käymään kaupassakaan. Mutta jos hän vain voisi ottaa lainaa niin, että saisi sen maksettua vielä takaisinkin, niin sen hän varmaan tekisi, ja auttaisi meitä taloudellisesti.

Jouluisin hän on ostanut lapsille paljon lahjoja - velaksi tai osamaksulla. Näin hän on tehnyt, vaikka olemme paljon koettaneet kieltää hänen oman tilanteensa tähden. Olemme kyllä olleet kiitollisia hänen antamistaan lahjoista.

Äitini laittoi myös ainoan omaisuutensa, asuntonsa alttiiksi ja takasi meille lainaa rakentamistamme varten.

Vaimoni vanhemmat taas ostivat talvi- ja kesäasunnon lisäksi myös etelästä kolmannen asunnon. Siellä he ovat nytkin. Kun vaimoni pyysi isäänsä takaajaksi asuntolainaan, niin hän vastasi naureskellen "ei", ikään kuin pilkaten koko pyyntöä. Ja ne lahjat lapsille... en oikein muista... on niitä tainnut muutama olla. Nyt en muista kunnolla kuin yhden.

No, ovat vaimon vanhemmatkin autelleet joissakin asioissa. Ei minulla ole mitään erityistä vaimoni vanhempia vastaan, mutta he ovat vetäneet herneen syvälle neniinsä. Syynä on se, etten päästä lapsia heidän kesämökilleen, joka on keskellä susialuetta, koska sudet tunnetusti käyvät juuri lasten kimppuun. Kaikkialle muualle lapset voivat mennä heitä tapaamaan, en siis estä heitä tapaamasta lapsia. Täästä syystä appiukko mitätöi keskustelussa lähes kaikki ponniteluni perheeni eteen, eikä pyytänyt myöhemmin anteeksi. Ikävä asia hänelle.

Saapa nähdä mitä tästä vielä tulee...

Minä niin tiedän tuon tunteen.

Toivoisin, että mummot olisivat osa meidän elämäämme. Ymmärrän kyllä, että he ovat omat lapsensa hoitaneet ja mitään velvoitteita heillä ei meitä tai lapsia kohtaan ole. En halua taloudellista apua vaan nimenomaan kaipaisin aitoa läsnäoloa ja välittämistä.

Elämä on välillä aika tiukilla ja haluaisin uskoa että he kokemuksesta sen tietävät ja kun samaa perhettä ovat, haluaisivat olla tukena. Olen "hieman" katkeroitunut...mutta olen sanonut ( jopa omalle äidilleni, anoppi odottaa vielä vuoroaan...)  ja yleensä olen sanojeni mittainen, että myös heidän tulee muistaa sitten vanhana, että minulla on oma elämä. Minulle on turha kuset housussa soitella tai yksinäisistä vanhuksista kirjoitella. Olen varma, että niin makaa kun petaa. Sitten minä olen toivottavasti mummo ja paljon olen asiaa miettinyt niin toivon, että olen tarpeeksi vahva ja viisas etten siirrä katkeruuttani eteenpäin vaan pystyisin olemaan aidosti mummo ja äiti lapsilleni myös silloin.

Et päästä mökille, koska mökki on susialueella? Sori nyt vaan, mutta et kyllä ihan täyspäinen ole sinäkään. Vaikka vikaa varmasti on appivanhemmissasikin, niin kyllä sullakin on peiliin katsomisen paikka.

No mitä sen anopin pitäisi nyt sitten ihan konkreettisesti tehdä tai sanoa?

En mä tiedä, olishan se varmaan kivaa jos sukulaiset olisivat kovin innokkaita ja kiinnostuneita mutta pidemmän päälle se voisi olla vähän noloakin jos ne tietäisivät kaikki meidän elämämme kuprut ja mokat. Omaa elämäämme ajattelen ja meilläkin on etäiset isovanhemmat ja ehkä se kuitenkin on parempi niin, saadaan sentään mokailla rauhassa ja kenenkään tietämättä ja haukkumatta.

Kasvatkaa aikuisiksi. Tuota se elämä on. Muillakin.