Lue keskustelun säännöt.
Synnytyksen jälkeistä masennusta vai mitä tää on?
29.09.2013 |
Meillä on 7 kk ikäinen vauva. Raskausaika ja synnytys olivat molemmat vaikeita, hoitovirheineen. Koko elämänsä ajan vauvalla on ollut kaikenlaista vaivaa, oli ekat 5 kk valtavan itkuinen, aina nukkunut huonosti ja ruokaongelmat tiukkoine imetysdieetteineen koettu. Taas edessä uudet tutkimukset uusien ongelmien vuoksi. Kyseessä ei kuitenkaan (luultavasti) ole vammaisuus, mutta kovin rankkaa on vauvan kanssa ollut. Alussa myös vauvaan liittymättömiä vastoinkäymisiä, joiden hoitaminen verotti paljon voimia. Jouduin heti synnytyksen jälkeen hyppäämään "ohjaksiin" enkä saanut yhtään kerätä itseäni synnytyksen ja puoskaroinnin jäljiltä.
Mies tekee töitä paljon ja epäsäännöllisiin aikoihin, usein on aamusta iltaan poissa. Auttaa kyllä jonkin verran kun on kotona ja lasta rakastaa eniten maailmassa, mutta suurin osa kotitöistä jää minulle, myös hänen vapaapäivinään.Itse asiassa tuntuu että työtä on enemmän hänen ollessaan kotona, koska jättää tavaroita ympäriinsä ja asioita puolitiehen. Tuntuu että rytmi on ihan hukassa kun hän on kotona.
Olen vauvan kanssa kotona, välillä käydään kerhossa. Asumme paikkakunnalla josta emme tunne ketään, ja koko turvaverkko on hajallaan ympäri maata. Olen tosi yksinäinen, ennen minulla oli sentään sosiaalista elämää ja työ.
Kaikki tympii, omaa aikaa ei ole yhtään. En saa riittävästi lepoa koska vauva heräilee paljon öisin ja kärsin itsekin nyt unettomuudesta ja nukahtamisvaikeuksista. En jaksa vastata puhelimeen koska en halua kuulla mitä kaikkea muut ihmiset tekevät. En käy facebookissakaan enää koska masennun siitä kuinka muut samassa tilanteessa olevat tapaavat tuttuja, tekevät irtiottoja, ovat raikkaita ja kirkasotsaisia. Lisäksi koen etten tule kuulluksi, vaikka kertoisinkin kuinka rankkaa on esim. pelätä lapsen puolesta tai se ettei saa nukkua. Olen alkanut jättää asioita kertomatta kun en vaan jaksa sitä tunnetta että toinen vain odottaa että lopetan valitusvirteni. Kaunistelen asioita ja elämääni. Tunnen että minulta on kaikilta tahoilta aina odotettu enemmän kuin muilta sillä olen sellainen pärjääjä, selvityjä. Tällä hetkellä tunnen itseni lähinnä suorittajaksi. Yksi hyvä ystävä onneksi vielä on sellainen jolle haluan, voin ja jaksan kertoa arjestani ja tunteistani.
En jaksa enää meikata vaikka ennen meikkasin päivittäin. Suihkussa saatan käydä kolmen päivän välein, ei vaan ole aikaa tai en jaksa eikä kiinnosta. Ennen olin nauravainen ja positiivinen, yleensä se porukan keskipiste ja ilopilleri. Nyt olen naama nurinpäin koko ajan ja jatkuvasti itku silmässä. Mies ei jostain syystä kysy mikä on jos olen itkuinen, näyttää tuskastuneelle ja pakenee tietokoneelle. On sivusta seurannut yhden loppuunpalamisen ja siksi varmaan pelkää saman toistuvan.
Rakastan lastani, en koskaan huuda hänelle. Menetän kyllä joskus hermoni kuten varmaan kaikki, mutta en koskaan kohtele häntä kovakouraisesti tai muutenkaan kaltoin. Pyrin leikkimään ja riemuitsemaan hänen kanssaan mahdollisimman paljon, käydään leikkipuistossa ja siellä kerhossa. Yritän pitää tutut ja turvalliset rytmit. Teen kaikki ruuat itse ja osittaisimetän vielä. Silti pelkään olevani huono äiti ja aiheuttavani hänen henkiselle kehitykselleen jotain pahaa, että hän muka vaistoaa synkät ajatukseni vaikka vältän itkemistä hänen nähtensä. Ja onhan hän niin pienikin vielä ettei varmasti tule muistamaan tästä mitään sikäli mikäli mitään "muistettavaa" edes on, ehkä se on vain omassa päässäni. Tai sitten ei?
Joskus tuntuu että olisi kaikille parempi kuin minua ei olisi. Itsekään en nyt jaksa itseäni.
Kahtena viime päivänä olen ajatellut paljon kuolemaa. Vähän samalla tavalla kuin teininä haaveiltiin leffatähden kanssa seurustelusta, eli ei tosissaan mutta mässäilen ajatuksella. Kuinka syöttäisin vauvan illalla viimeistä kertaa, ottaisin lääkkeet ja kävisin sohvalle, nukkuisin pois tietäen että mies tulee pian kotiin, mutta silti liian myöhään. En ole todellakaan toteuttamassa ajatustani, mutta jollain tavalla se tuo lohtua; täältä voisi päästä pois.
Oikeasti en halua kuolla. Haluan elämäni takaisin.
Kommentit (27)
Synnytyksen jälkeinen masennus on paljolti hormonaalista ja mieli on apea vaikka periaatteessa kaikki olisikin ihan hyvin. Surullista että me äidit pelätään kertoa masennuksesta, koska pelätään että meitä alettaisiin syyllistämään. Samaan aikaan kun yhteiskunnassa ollaan entistä enemmän yksin ilman läheisten turvaverkkoja, niin yhteiskunta toisaalta tarkkailee ja kyttää meitä tarkemmin. Se on sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sitä omaa aikaa tarvitsisit! Kyllä sitä helpostii tympiintyy ja masentuu, jos on raskasta ja tilanteista ei pääse ikinä pois!
Nyt alkuun sua ei edes huvita lähteä yksin mihinkään. Ja tuntuu, ettet osaa olla vauvan luota pois, kun olet sen kanssa koko ajan ollut, ja mihinkä minä muka menisin ja tuskinpa se kivaa edes olisi, sama se on mähöttää täällä jossa minusta oon edes jotain hyötyä jne. jne. jne.
Mutta sun täytyisi pakottaa itsesi ihmisten ilmoille! Sanot miehelle että nyt on mun 3 tuntia tällä viikolla, käyt suihkussa, puet hyvin ja meikkaat vähän ja lähdet. Jos ei ole (muka) mitään paikkaa joka kiinnostaa, menet kaupungille, istut kahvilassa hörppien ja katselet ihmisiä. Etkä keskity yhtään siihen, että pitäisi olla jossain muualla. Mut lähdet pois kotoa.
Seuraavalla viikolla sama juttu, mutta menet puoliväkisin jonnekin, minne ENNEN olisit halunnut. Se 3 tuntia kerran tai kaksi viikossa ei ole paljon kun mietit koko viikon tunneista, vauva pärjää miehen kanssa. Sulle se voi olla tosi, tosi merkittävä ja jaksat 100 kertaa paremmin kun on jotain mitä odottaa.
Toivottavasti teet vauvan ruuat pakkaseen, esim. kerran viikossa isot määrät etkä jatkuvasti. Osittaisimetys on hieno juttu, siitä voit kiittää itseäsi! Tavaroita ei tarvitse olla jatkuvasti keräämässä, keräät ne kerran päivässä lattioilta niin se riittää, miehellesikin varmasti. Kotityöt kun pyrkii tekemään aamusta niin loppupäivän saa olla vaan vauvan kanssa ja hänen päiväuniensa ajan tehdä sitten mitä haluaa, nukkua, olla netissä, lukea tms. Älä ylisuorita, kelpaat ihan varmasti normaalipanostuksellakin.
Onko tämä tuttu?
http://www.aima.fi/synnytysmasennus.html
Heillä on tarjota mm vertaistukipuhelin ja muutakin apua!
Heh, ei ole harrastelija- saatika ammattikirjailijan tuotosta tämä mutta kehuina otin :) Olen aina ollut hyvä ilmaisemaan itseäni kirjallisesti, suullisesti ja visuaalisesti, enkä itse esim. jaksa lukea tekstiä joka poukkoilee tai on yhtä pötköä. Tällä tavalla sain itsekin ekaa kertaa jäsenneltyä ajatuksiani.
Synnytys on tosiaan jäänyt kummittelemaan. Välillä menee jonkin aikaa etten sitä ajattele, mutta toisinaan se pyörii mielessä ihan koko ajan. Se meni sen verran pieleen että olisin saanut keskusteluapua sairaalan puolesta, mutta silloin olin niin vihainen etten halunnut ottaa sitä vastaan. Jälkikäteen kyllä vähän harmittaa, mutta silloin en olisi pystynyt asiasta puhumaan. Neuvolassa kyllä kerroin asiasta, mutta koska olen aina ollut reipas äiti, ei siihen enää palattu. Se on kyllä varmaan kirjattu tietoihini, joten sen puolesta kynnys mennä puhumaan ehkä madaltui juuri puoli senttiä.
Turvaverkko eli sukulaiset ja "oikeat" ystävät ovat kaukana, emmekä lapsen kanssa pääse sinne ilman autoa. Se taas ei ole käytettävissämme koska miehen työ on liikkuvaa. Julkisilla.. noh, en uskalla edes ajatella minkälainen projekti kulkuvälineen vaihtoineen se olisi. Pyrimme kuitenkin koko perheen kanssa käymään suht säännöllisesti jotta isovanhemmat ja muut sukulaiset saavat nähdä meitä ja vauvaa. Onneksi välillä meillekin joku eksyy, mutta välimatka on pitkä.
Käymme kerhossa viikoittain ja siellä on ihan mukava vaihtaa kuulumisia. Se kyllä virkistää, vaikka ajatus sinne -tai ylipäätään mihinkään- lähtemisestä on kamalan raskas. Joitakin hyvänpäiväntuttuja olen sieltä saanut, mutta pienellä paikkakunnalla on pienet piirit.
Vauva nukkuu omassa huoneessaan joten ihan pieniin ääniin en herää, mutta korvatulpat korvissa en kuule edes itkua tarpeeksi ajoissa. Sitten meillä valvotaan tunti-pari jos ehtii kunnolla riehaantua, joten parempi näin. Ainakin toistaiseksi.
Miehestä vielä, että on kyllä hyvä mies, mutta hänen puutteensa korostuvat tässä tilanteessa pääni sisällä. Vikaa on myös minussa, koska en kestä ristiriitoja enää ollenkaan vaan tasoittelen mieluummin. En tavallaan halua olla vaivaksi kenellekään, vähiten miehelle koska hänellä on raskas työ ja oikeus onnelliseen vanhemmuuteen. Raskausaika oli jo sellainen draama puhumattakaan synnytyksestä joka jätti arvet myös mieheen, joten yritän kai viimeiseen asti että saisi nauttia vauva-ajasta sen mitä näiden terveysasioiden keskellä nyt pystyy.
Kuulostaa hyvin tutulta. Olen ollut samassa tilanteessa noin vuosi esikoiseni syntymän jälkeen. Uupumus ja masennus alkoivat hiipiä pikku hiljaa, kunnes kesän jälkeen väsymyksen kerryttyä pikku hiljaa, syksyllä olin loppuun palanut. Jouduin aloittamaan mielialalääkityksen. Vauvan kanssa koko elämä muuttui ja vaikka oli ihanaa olla lapsen kanssa, oli se myös todella rankkaa päivästä toiseen. Minullakin oli vaikea synnytys, imetys oli jatkuvasti vaikeaa sen lyhyen aikaa kun sitä kesti ja synnytyksestä toipuminen kesti kauan. Myös arjen yksitoikkoisuus ja oman ajan puute alkoi kalvaa. Apua sain lääkityksestä, terapiasta ja vaikka se tekee pahaa nyt myöntää, niin töihin menosta. Tarvitset omaa aikaa ja muita ihmisiä. Älä kiinnitä huomiota FB-päivityksiin, ne masentavat, kun alkaa vertailla, miten hyvin muilla menee. Kuten aiemmin joku kirjoitti, harva siellä kertoo vastoinkäymisistään. Jättäisin ne lukematta, kunnes olisin itse vahvempi. Käytä lepoajat vain siihen, mitä itse haluat tehdä, älä silloin suorita tai toimi muiden ihmisten toiveiden mukaan. Näin en itse aina osannut tehdä, kun sukulaiseni pyrkivät meille aina kylään juuri silloin, kun minulla oli päivän ainoa lepotauko. Tämä suututti. Vanhemmiltani en saanut ymmärrystä mielialaani, vaan uupumistani seliteltiin aina ihan muilla syillä, yleensä fyysisillä. Jos sinulla on joku henkilö, joka ymmärtää sinua, olet onnekas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei arvaa mitä sun vauva sanoisi, jos ymmärtäisi ja osaisi puhua :)
Olen ihan varma, että se sanoisi:
Maailman paras, ihanin, kaunein, rakkain Äiti, jos sulla on paha mieli, pyydä apua niin me voidaan olla yhdessä vielä iloisempia! Rakasta itseäsi, koska minäkin teen niin oikein pienen sydämeni pohjasta. Olet minulle kaikkein tärkein ihminen maailmassa, joten tee kaikkesi että olet onnellinen, että jaksat nauttia minusta oikein paljon :)
Kirjoitat ja ilmaiset itseäsi tosi hyvin, tulee mieleen että onkohan tämä aloitus harrastelijakirjailijan tuotos...?
Joka tapauksessa.... Olet varmasti väsynyt ja suoritat äitiyttä liikaa. Voi hyvinkin olla raskauden jälkeistä masennusta, ei kuoleman toivominen ole normaalia, ainakaan minun mielestäni. Puhu neuvolassa, hae apua. Jo pelkästään hormonitoiminnan muutokset imetysaikaan yhdistettynä unenpuutteeseen, saavat helposti ihmisen loppuunpalamaan. Ihmistä ei ole luotu pärjäämään yksin, mielestäni ihminen on "laumaeläin" ja me raukat elämme täällä usein niin pienissä lokeroissa, ydinperheyksiköissämme ettei apuna ole vanhemmat, isovanhemmat tai muut... tekstistäsi päättelin ettei miehestäsi ole juuri apua tai tukea.
Voisitteko ottaa siivojan kerran-pari kuukaudessa? Itse herkkäunisena suosittelen silikonikorvatulppia öisin, ne korvissa kuulin jos vauva heräsi itkemään viereisessä pinnasängyssä, mutten herännyt turhaan kaikkiin pieniin yninöihin enkä miehen kuorsaamiseen. Otin korvatulpat pois vain kun vauvalla oli flunssa kun halusin silloin kuulla hengityksen muutokset.
Ei todellakaan kannata vetää mitään johtopäätöksiä ihmisten elämästä jonkun fb.n tilapäivitysten perusteella... Erittäin harvat sinne negatiivisia tuntemuksiaan kirjoittavat, kyllä se on enimmäkseen kivan kevyttä liirumlaarumia, ehkä se kertoo lähinnä jotain minkä kuvan me haluamme muille elämästämme antaa, ehkä totuuden tai jotain siltä väliltä.
Halaus sinulle, koita saada apua. Ei ole häpeä paljastaa omaa heikkoutta, mutta jos vaan kipuilet ja kärsit yksin niin ei kukaan osaa tulla apua tarjoamaan.